Steven Soderbergh on yksi Yhdysvaltain kiireisimmistä ohjaajista. Hänellä on ollut vuodesta 1989 lähtien melkein joka vuosi jokin elokuva työn alla ja taso on ollut läpi koko uran vaihtelevaa. Se johtuu hänen valtavasta kokeilunhalustaan: hän on luultavasti käynyt läpi jokaisen genren, jonka voi kuvitella. Toisaalta, hänen huippuhetkensä, kuten Traffic, ovat olleet varsin hienoa elokuvaa. Soderberghin elokuvissa on myös viime vuosina ollut valtava määrä tähtiä vilisemässä, eikä Tartunta ole poikkeus: näyttelijöiden palkkoihin on varmaan kulunut noin puolet elokuvan budjetista. Tartunta on muutenkin ohjaajansa näköinen elokuva tyyliltään ja näyttelijäohjaukseltaan. Onkin sen vuoksi todella harmittavaa, että yksi hämmentävän heikko elementti käsikirjoituksessa pilaa muuten toimivan ja hyvän elokuvan.
Tarina on mitä yksinkertaisin: amerikkalainen liikenainen Beth Emhoff tulee takaisin työmatkaltaan Macaosta ja huomaa kotimatkallaan olevansa hieman tukkoinen. Päivää myöhemmin hänen tilansa heikkenee pikavauhtia ja hän menehtyy kotonaan Minneapolisissa. Lääkärit tutkivat hänen kuolinsyytään ja havaitsevat, että kyseessä on uusi, äärimmäisen aggressiivinen virustauti, joka tarttuu kosketuksesta. Pian tauti on levinnyt koko maailmaan ja pandemian aiheuttama kaaos on valmis.
Tartunnan tapahtumia kuvataan vahvasti pienestä alusta kohti valtavaa massahysteriaa. Yhteiskunnan murtuminen huipputappavan kirjain- ja numeroyhdistelmän edessä on toteutettu hyvin uskottavasti ja koruttomasti, ei pelkästään kerronnallaan, vaan myös kuvauksen, leikkauksen ja painostavan musiikin yhteisvoimin, mikä on iso plussa tällaisessa elokuvassa. Itse tiedeosuus on myös uskottava – vaikkakin melko alleviivaava – ja tässä oleva tauti on täysin mahdollinen, mistä elokuva ansaitsee lisäpisteitä. Keskeisiä hahmoja, kuten Emhoffin perhettä, ei unohdeta missään välissä, mutta episodimaista rakennetta vaivaa fokuksen puuttuminen. Sinällään episodimaisuudessa ei ole mitään vikaa, koska itse pääteema ajaa elokuvaa sulavasti eteenpäin. Enemmänkin keskitytään katastrofin ympärillä touhuavien osapuolien esittämiseen ja heidän roolinsa näyttämiseen mielenkiinnon ja samaistuttavuuden kustannuksella. Yhteenkään henkilöön, etenkään Marion Cotillardin tai Laurence Fishburnen esittämiin hahmoihin, ei saa todellista otetta, mutta toisaalta Soderberghin ja kirjoittaja Scott Z. Burnsin ratkaisu on ymmärrettävä, koska tästä elokuvasta olisi tullut todella pitkä, mikäli hahmot olisivat olleet pääosassa. Toisaalta, elokuva olisi voinut toimia paljon paremmin tasapainoisemmalla ratkaisulla.
Vaikka muuten käsikirjoitus toimiikin hahmonkehitystä lukuun ottamatta oikein hyvin, on yksi meidän ajassamme hyvin tärkeä elementti pilattu aivan täysin. Mikä siinä on, kun niin iso osa käsikirjoittajista ei ymmärrä ollenkaan miten Internet toimii? Jude Law’n esittämä bloggaaja-freelancetoimittaja Alan Krumwiede on uskomattoman stereotyyppinen, mustavalkoinen ja tahattoman koominen kauhunlevittäjä, joka on nähty mitä luultavimmin jokaisessa Hollywoodin katastrofielokuvassa. Siihen lisätään vielä, että muka 12 miljoonaa ihmistä maailmassa olisi täysin sekaisin hänen rohtoparantumisjuttujensa ja salaliittoteorioidensa vuoksi, niin viemäriltä maistuva soppa on syntynyt. Miten on mahdollista, että Internetin maailma on demonisoitu näin komeasti? Eikö käsikirjoittaja Burns ole huomannut, että netissä on monenlaisia ihmisiä, jotka jatkuvasti vastustavat tällaisia näkemyksiä ja hyvin äänekkäästi? Miksei heitä ole huomioitu millään tavalla? Miksi tämän huttutoimittajan näkemykset nostetaan niin korkealle, että hän saa näkyvyyttä kansallisessa uutislähetyksessä? Vaikka sosiaalinen media onkin todella laaja ja monenlaista mitä hassuinta yksilöä sisältävä kommunikaatiokanava, on sen näin paha aliarviointi häkellyttävää ja tällaisen lääketieteen supersankarin esille nostaminen nakertaa rajusti elokuvan uskottavuutta ja tehoa ja samalla sekoittaa elokuvan fokusta entisestään.
Onneksi näytteleminen on vahvaa. Jokainen näyttelijä suoriutuu omasta roolistaan hyvin, vaikka rutiinivetoja nämä enimmäkseen ovatkin. Näyttelemisen ainut, isompi ongelma on seuraava: ei tähän tarvinnut laittaa näin isoa liutaa miljoonia tienaavia parhaaseen A-ryhmään kuuluvaa sakkia. Ehkä tuottajat ajattelivat, että elokuva olisi uskottavampi jos siinä on kolme Oscarin voittanutta naista ja viisi Oscar-ehdokkaana ollutta miestä, mutta ihan rehellisesti sanottuna vähemmälläkin star powerilla olisi pärjätty. Kuten totesin jo, näytteleminen on onnistunutta, mutta olisi kiva jos Hollywood antaisi mahdollisuuden uusille kyvyille.
Tartunta on todella ajankohtainen elokuva ja sen tärkeimmät onnistumiset erottuvat edukseen. Harmi vain, että käsikirjoituksen inhimillisellä puolella jäädään jälkeen käsikirjoittajille aina hankalan episodimaisen rakenteen vuoksi. Eniten kuitenkin ärsyttää yllä mainittu, täysin vuoteen ”puhelinpiuhamodeemi ja Windows NT 3.1” jäänyt näkemys Internet-käyttäytymisestä ja sosiaalisen median vaikutuksesta. Näiden osa-alueiden hiomisella kyseessä olisi ollut yksi viime vuosien parhaista elokuvista. Tartunta on kuitenkin heikkojen lenkkiensä vuoksi jälleen yksi valtavaan katastrofiin keskittyvä trilleri, joka on niin lähellä mutta niin kaukana.
