Wanhojen piirrettyjen restaurointi on hidasta ja vaikeaa työtä ja kun sovitukset ilmaantuvat ennen alkuteoksia menee aikajana melkoiseksi sekametelisopaksi. Cuphead (Tru Valentino) ja Mugman (Frank Todaro) ovat päähenkilöinä hyvin hauskoissa piirretyissä jotka muodostavat löyhän jatkuman ja Elder Kettle (Joe Hanna) pitää heistä huolen ja muodollisesti nimettävä Ms. Chalice (Grey Griffin) on erittäin hyvä aiheuttamaan hankaluuksia joihin liittyy myös raivoava väkijoukko. Niin ilmeni että Netflix oli kiero yhtiö ja esitti ihan uudet piirretyt Kulta-Ajan relikteinä. Pirullinen väärennös on kyseessä, sillä eihän missään nimessä peli voi tulla ennen piirrossarjaa! Joka tapauksessa Moldenhauer-veljesten lähdemateriaali toimii perustana Kulta-Ajan mielikuvituksellista meininkiä imitoivalle kimaralle piirroselokuvia ja katsojaa se viihdyttää.
Kakkoskaudella [I]The Cuphead Show[/I] aloittaa kivikovalla ja karulla kuvauksella Mustesaarten rikosjärjestelmästä joka todellakin on kaikille sama. Jatkumo on melkoisen heppoinen ensimmäisten lyhyempien episodien jälkeen ja aiheet vaihtelevat Brineybeardin (Jason Vande Brake) meriromanttisesta yrityksestä riiata kammottava merihirviö Cala Maria (Natasia Demetriou) ihan vaan Sokerimaassa asuvaan paronitar Von Bon Boniin (Zoë Voss) joka vastoin harhaluuloa ei syö sinne eksyviä lapsia ja luonnollisesti Piru (Luke Millington-Drake) lähettää kolmanneksi (nyt ne ovat parhaimmat) parhaimmat demoninsa hakemaan sieluja odotettavin tuloksin. Jokainen episodi on minidraama itsessään ja jatkumon puute ei tietenkään haittaa. Pirun kohdalla jatkumoa kuitenkin elvytellään kätyrin (Dave Wasson) pitäessä tästä huolen ja kirjaimellisesti Pirun pinnan polttava Stickler (Andrew Morgado) on se salassapidettävä paikka ja Pirun ykkösmies King Dice (Wayne Brady) on muodikkaasti myöhästelevä.
Tru Valentino ja Frank Todaro ovat kontrastinen veljesduo ja Grey Griffin antaa molempiin kontrastia olemalla vielä suurempi ongelma ja ihan oikea ku-ku-ku-kummitus (spoileri). Luke-Millington Drake, Dave Wasson ja muut alamaailman kelmit ovat varsin rajoitetuissa rooleissa, mutta kaikista viihdyttävintä ainesta on syytä käyttää hallitusti. James Vande Brake on hupaisasti stereotyyppisin merimies koskaan ja Natasia Demetriou antaa kammottavalle merihirviölle mitä eleganteimman äänen. Jokainen vanhoista rooleista toimii hyvin ja uudetkin hahmot sopivat hyvin kokonaisuuden kanssa yhteen ja Zoë Voss on erittäin kolkko noita-akka. Suomi-dubbaukseen ei Allekirjoittanut tällä kertaa tutustunut, joten siitä ei voi mainita mitään.
Laatu on tasaisen korkealla ja tekijät ovat ilmiselvästi wanhat piirrettynsä katsoneet, joten ajoittain anarkistinen meininki on vahvaa. Pienenä miinuksena jatkumon (niin heikko kuin se onkin) osuus on liiankin pieni ja miljöö ja hahmot ovat menettäneet uutuudenkiiltonsa (tai keinopatinansa) ja sen takia ensimmäistä kautta hallitsevaa ihastunutta hekottelua ei pääse yhtä vahvasti esille. Ensimmäiseen kauteen verrattuna nytkähdys alaspäin ihan vaan olemalla ihan yhtä hyvää meininkiä. Tunnettu nytkähdys ei tietenkään tarkoita näiden olevan huonoja piirrettyjä.
