Etusivu Foorumit Legendaloota Viimeksi ostettuja levyjä

Luet parhaimillaan 9 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #150392
      Brutus
      Osallistuja

      Herättelinpä taas pitkästä aikaa henkiin tätäkin harrastusta.

      Black Sabbath – Master of Reality CD
      Miles Davis – Kind of Blue CD

      Ei tässäkään kai sen suurempaa ideaa taustalla ole, liian runsas ja helppo saatavuus diginä on muuttanut nykykulttuurin kauhean triviaaliksi ja unohdettavaksi. Vanhasta fyysisestä kulttuurista on ainakin itselle enemmän iloa, eikä näitä ainakaan tule mun hyllystä kukaan moraalipoliisi ottamaan pois tai sensuroimaan.

    • #150395
      dbgirl
      Osallistuja

      Kind of Blue on hyvä, itselläkin on se toiveissa saada joskus levyhyllyyn kun aika on oikea. Ehkä sitten syksymmällä.

      Joo, ei tule oikein sellaista yhteenkuuluvaisuuden ja ihanaa löytymisen tunnetta kun voi vain etsiä mieleistään levyä/biisiä netistä, sitte ostaa sen ja kuuntelee jonkin aikaa ja unohtaa sen hyllyyn. Toista oli ennen, sitä vain saattoi joko löytää tuurilla jotain, tai mahdollisesti löytää kirjaston kautta jotain hyvää niin ei menneet rahat hukkaan. Ja sitten sitä hyvää levyä kuunneltiin niin paljon et levy kului puhki 🙂 En ole kokenut kauheasti sitä omistamisen ihanuutta sitten sen kun Spotifyyn menin sen alkuaikoina. Ostan edelleen levyjä, mutta varsinkin kun CD-laite on rikki ollut sen 7 vuotta eikä uuteen (kunnolliseen) ole varaa niin levyn laittaminen tietsikan sisään väkisinkin laimentaa kokemusta. Joten sitä sitten on Spotifyn ja juutupen varassa.

      Vaikka vähän aika sitten haukuinkin Sophie Ellis-Bextorin levyn HANA, niin tulin silti ostaneeksi sen CD:n, koska Sophien fani oon. Se levy on sittemmin kuulostanut paljon paremmalta, vaikka ei alkupään levyille pärjääkään. Beyond the Universe on upea biisi, siihen rakastuin heti.

    • #152515
      Miihkali
      Osallistuja

      Yma Sumac: Voice of the Xtabay (1958)
      Perulaisen sopraanon Yma Sumacin esikoisalbumi oli oman aikansa yllätyshitti, joka myi miljoonia kopioita. Musiikki yhdistelee orkesteripoppia, jazzia ja maailmanmusiikkia, eli kyse on 1950-luvulla erittäin suositusta ns. exoticasta. Ostamani levy on alkuperäinen 10-tuumainen. Myöhemmin tämä on yleensä julkaistu 12-tuumaisina kokoelmalevyinä, joiden B-puolelle on pantu muuta saman aikakauden musiikkia, joka ei välttämättä edes ole Yma Sumacin tuotantoa.

      Deep Purple: Fireball (1971)
      Tämä on ensimmäisiä äänilevyjä, joita muistan kuunnelleeni. Äitini omisti paljon 1970-luvun rock- ja hevilevyjä, ja olemme myöhemmin useasti käyneet Purplen keikoillakin. Äidin levyistä myös huomaa, että niitä on vuosikymmenien saatossa kuunneltu aika tavalla, ja monesta kuuluu enemmän rätinää kuin itse musiikkia. Omassa hyllyssäni on suurin osa Purplen vinyyleistä, mutta tämä puuttui, koska sitähän on voinut vanhempien luona kuunnella ja CD:nkin olen joskus tullut hankkineeksi.

      Venom: Manitou (1984)
      Nuorempana kuuntelin paljon heviä, mutta aikuisiällä kyllästyin moneksi vuodeksi koko genreen. Viime aikoina olen kuitenkin palannut juurilleni ja innostunut varsinkin vanhan liiton black metalista. Olen ottanut pitkän aikavälin tavoitteekseni kerätä kaikki Venomin levyt. Vaikka bändi muistetaan parhaiten albumeistaan — pääasiassa kahdesta ensimmäisestä, myöhemmät ovat kauniisti sanottuna epätasaisia kokonaisuuksia — niin parhaat biisit löytyivät voittopuolisesti sinkuilta, joista tämä 12-tuumainen doom metal -viritelmä on yksi.

      Luis Delgado: Vathek (1986)
      William Beckfordin Vathek on goottilaisen varhaisromantiikan ja itämaisten kertomusten klassikko — erotiikkaa, mustaa huumoria, sadistista väkivaltaa ja okkulttista kauhua yhdistelevä tajunnanvirtaromaani dekadentista kalifista ja tämän noita-akkaäidistä. Andalusialaiseen kansanmusiikkiin erikoistuneen Luís Delgadon ambient-tyylinen esikoisalbumi ilmestyi omakustanteena 1986, ostamani kopio on ison levy-yhtiön julkaisema uusintapainos.

      Darkthrone: Transilvanian Hunger (1994)
      Vanhan liiton örinäheviä tämäkin. Olen kuunnellut oleellisimmat Darkthronet jo teini-ikäisenä niin monta kertaa, että on varmaan ihan kohtuullista jo jotain näistä maksaakin. Uusintapainos.

      Lördi: The Arocalypse (2006)
      Lördi on mielestäni aina ollut hiukan höpsö yhtye, eikä bändin musiikkiakaan voi erityisen sofistikoituneeksi kutsua. Jokin siinä kokonaisuudessa kuitenkin kiehtoo niin, että orkesterista on vuosien saatossa tullut minulle suoranainen pakkomielle. Melkein kaikki bändin levyt olen hankkinut hyllyyn, mutta euroviisuaikojen menestyslevy Arocalypse on käytettynä vinyylinä ollut niin törkeissä summissa, etten ole viitsinyt siihen rahojani tuhlata. Nyt levystä tuli vuosien odotuksen jälkeen uusintapainos.

      Tuomari Nurmio: Rajaseudun laki (2023)
      Olin innoissani kun kuulin Nurmion julkaisseen levyllisen vanhan liiton kantribluesia. Valitettavasti levy ei ole erityisen hyvä, vaikka soundit ovatkin kohdallaan ja mukana on muutamia nasevia riimejä.

      Teksti-TV 666: Vapauden tasavalta (2023)
      Joskus esiteininä kuulin Psychoplasman kappaleen Raining, ja siitä pitäen olen arvostanut efektoituna särövallina raikaavaa kitaranvinguttelua. Teksti-TV 666:n musiikissa on vähän samaa, vaikka touhu ei pääsekään ihan samalla intensiteetin tasolle kuin Psychoplasma, Mana Mana ja vastaavat ysäribändit.

      Lördi: Bend Over and Pray the Lord (1999, 2012, 2024)
      Lördin julkaisematon esikoisalbumi oli pitkään saatavilla vain Scarchives Vol. 1 -kokoelmalla, jota en ole vaivautunut hankkimaan. Nyt tästä erikoisuudesta tuli rajoitettu vinyylipainos, joka oli saatavilla ”vain” levykauppapäivänä viime lauantaina (Discogsin markkinapaikalla näkyy tänään olevan 31 kappaletta myynnissä).

      Kaikki levyt ovat vinyylejä. CD-soitinta en ole moneen vuoteen edes omistanut.

      • #152546
        Miihkali
        Osallistuja

        Tässä vielä kuvat levyjen kansista. Alkuperäiseen viestiin en niitä osannut lisätä.









        EDIT: Höh. Ei se nyt sitten kuitenkaan toiminut.

      • #152549
        Miihkali
        Osallistuja

        No, nyt sen pitäisi toimia. Olisi kyllä todella kova sana, jos foorumille ensinnäkin tulisi esikatselutoiminto ja toisekseen mahdollisuus muokata omia viestejä vähän kauemmin kuin vain pari minuuttia julkaisun jälkeeen.









    • #152518
      Brutus
      Osallistuja

      Deftones: Around the Fur (1997)
      Deftones: White Pony (2000)

      Deftonesia tai ylipäänsä vuosituhannen vaihteen vaihtoehtometallia en osannut silloin aikoinaan arvostaa yhtään. Kun takana on pienen eliniän edestä tullut kuuntelua sitä perinteisempää, alkaa tästäkin yhtäkkiä nauttimaan aivan uudella tavalla. Näissähän on vaikka mitä aikansa rytmimusiikista ammennettuja vaikutteita, mitä vanhakantaisemmassa metallimusiikissa ei käytännössä ole ollenkaan.

      Vähän on tullut viime aikoina kyllä himmattua näiden levyjen hankintaa, kun kuuntelussa on ollut enemmän kaikenlaisia äänikirjoja, luentoja ja podcasteja. Aivan viimeisinä kuukausina tuli kuvioihin myös demot ja bootlegit, mitä ei tietenkään ole mahdollista kuunnella mistään virallisista kanavista. Välillä vastaan tulee kaikenlaisia tuntemattomia lahjakkuuksia, jotka eivät koskaan päässeet sitä yhtä c-kasettia pidemmälle, sitten on paljon tunnetummilta levyiltä jäänyttä hylsymateriaalia, studiokokeiluja, harjoitusnauhoja, jopa kokonaisia hyllytettyjä albumeja ja muuta jännittävää.

    • #152526
      Nosfecoff
      Osallistuja

      Noin neljän vuoden tauon jälkeen aion vihdoinkin puhua jälleen ”viimeisimmistä” levyhankinnoista – eli tässä tapauksessa kesästä 2020 eteenpäin. Erityispainotus on kotimaisella tuotannolla sekä vinyylilevyillä, koska seedeitä on tullut aivan liian monta mainittavaksi.

      Sleepy Sleepers:
      ”Sinulle äiti” (1975): Ostin ensimmäiset liipparilevyni jo yhdeksän vuotta sitten (Metsäratio & Levyraati -tuplapakkaus), mutta en innostunut niistä silloin ja ne jäivät vuosien ajaksi vähälle kuuntelulle. Syynä on se, että minulla oli hyvin pitkä periodi jonka aikana en juuri arvostanut huumorimusiikkia. Joskus vuoden 22 aikana tähän tuli kuitenkin muutos, kun päätin kuunnella striimipalvelusta liippareiden Sinulle äiti -debyyttialbumin. Tämä kuuntelu muutti kaiken ja yhtye on siitä asti ollut helposti kolmen eniten kuuntelemani joukossa. Debyyttialbumina tämä on yksi kovimmista koskaan ja sisältää sopivassa suhteessa erinomaisia biisejä sekä järjetöntä hulluttelua. Uriah Heep -parodia ”Pihipoika” on parhaita esimerkkejä yhtyeen hävyttömämmästä osastosta, kun taas vaikkapa kovia kokevasta miehestä kertova ”Väinö” edustaa sliipareita parhaimmillaan. Kaikenlaista ryönää sekaisin heittelevä kollaasimainen kansikuva viimeistelee viihdyttävän paketin sekä edestä että takaa. Tämä on yksi LP-kokoelmani helmistä, mutta Mato Valtosen (erittäin mielenkiintoisessa) muistelmakirjassa on maininta avattavista kansista, eikä tässä meikäläisen painoksessa mitään sellaista valitettavasti ole. Jos jollakin on tietämystä avattavista kansista, niin kertokaa toki.

      ”Takaisin karjalaan” (1977): Kolmas sliippari-LP tarjoaa mieletöntä sekoilua 50-luvun rokkia että ajankohtaista punk-henkeä yhdistelemällä. Karjalan palauttamiseen liittyvät vaatimukset levy-yhtiö enimmäkseen sensuroi, mutta ei tätä albumia voi liiallisesta siisteydestä silti syyttää. Soundien rosoisuus, hullut ideat, Heinäsirkan hullut laulusuoritukset ja spontaani ilmaisu tekevät tästä albumista todellisen kokemuksen, jolta en ole juuri lainkaan kuunnellut yksittäisiä biisejä, vaan aina koko teoksen yhtenä pötkönä. Sinulle äidin tavoin yksi kokoelmani tärkeimmistä palasista, erityisesti sisällä olevan kuvakollaasi- ja tekijätietolapun vuoksi.

      ”In the Rio”, ”Voikkaa ja huikkaa” sekä ”Turakaisten paratiisi”: Kolme 80-luvun sliippari-LP:tä. Uuden innostuksen myötä olen alkanut pitää ”Levyraatia” suorastaan mestariteoksena, ja ”In the Rio” jatkaa sen linjaa huikeilla biiseillä ja hauskoilla väliörvellyksillä. Siinä on myös niin paljon viihdyttävää kuvamateriaalia bändin sponsoreilla rahoitetulta Rion matkalta, että LP:n omistaminen on suorastaan siunaus. Kouluaiheinen ”Voikkaa ja huikkaa” sekä käyttämästäni striimipalvelusta löytymätön ”Turakaisten paratiisi” täydentävät tämänhetkisen Sleepy Sleepers -vinyylilevyjen kokoelman, joka toivottavasti tulee vielä kasvamaan. Erityisesti himoitsen mestarillista The Mopott Show’ta.

      Lisäksi käytettynä CD:nä löytyi kakkosalbumi ”Livet I Bordell”. Yhtyeen itsensä mielestä tässä oli välityön makua, ja sanoituksetkin piti tehdä uusiksi viime hetkellä, mutta meikäläiselle maistuu oikein hyvin. Aivan päätöntä hulluttelua. Tällä albumilla päästeli höyryjä mm. rumpali-vokalistina toiminut Markus Heikkerö. Hän soitti aikoinaan myös Haikara -progebändissä, jonka kahden ensimmäisen albumin uusintapainokset ostin myös muutama vuosi sitten. Käykääpä myös tsekkaamassa miehen kuvataidetta.

      500 KG Lihaa:
      ”Akvaario” (1988): Erikoisella nimellä varustettu orkesteri on jokseenkin outo tapaus suomirockin maailmassa. Enimmäkseen vanhoista runoista sanoituksensa poimivan bändin musiikki kuulostaa ihastuttavan kaoottiselta, vaikka siinä ei juuri huudeta ja räyhätä. Mariitta Kuulan vaikeasti kuvailtava laulutyyli on näillä vanhemmilla levyillä varmasti joillekin liikaa (minkä ymmärrän oikein hyvin), mutta itse olen suuri fani ja arvostan sitä, että kukaan tietämäni laulaja ei kuulosta edes etäisesti samankaltaiselta. Muutama vuosi myöhemmin soolouralle lähtenyt lauluntekijä on mielestäni yksi maamme parhaista, ja erityisesti ”Valo ota vastaan” -albumi ysäriltä on todella koukuttavaa kamaa.
      500 kilossa mukana alusta asti oli myös Röyhkän Kauko, yksi pitkäaikaisista suosikkiartisteistani. Akvaario -LP:n lisäksi myös kaksi CD:tä bändiltä olen onnistunut hankkimaan: vanhoja äänityksiä sisältävä kokoelma, sekä vuoden 2007 ”paluulevy” ”Nuori mies”, joka taitaa olla yhtyettä parhaimmillaan.

      Noitalinna Huraa!
      ”Kalan silmä” (1988) + koko tuotanto: Tässä on yksi niistä lukuisista kymmenistä kotimaisista artisteista, joiden nimi on ollut tuttu jo ties kuinka kauan, mutta joita vasta striimipalvelun aktiivikäytön myötä tajusin alkaa kuuntelemaan. Laitoin yhtyeen kaikki neljä pitkäsoittoa putkeen soimaan ja se oli menoa sitten. Ensimmäinen albumi oli vahva näyttö heidän voittamattomasta omaperäisyydestään, mutta ”Kalan silmällä” mennään todella vahvasti mestariteososaston puolelle. Rokille epätyypillinen soitinvalikoima, satukirjamaiset sanoitukset ja studiotaialla huippuunsa hiotun viimeistelyn välttäminen tekevät yhtyeen musiikista aivan vastustamatonta. Bändin jäsenistä kukaan ei varmaan pärjäisi television pinnallisissa laulukilpailuissa, ja sekin vain lisää viehtätystä.
      Kalan silmä -vinyylilevy sekä pitkän tauon jälkeen levytetty vuoden 2017 EP olivat hyvä alku, mutta jokainen hetki ilman yhtyeen muuta tuotantoa levymuodossa oli tuskaa. Muutama kuukausi myöhemmin onneksi sain hankittua kaikki neljä pitkäsoittoa sekä läjän bonusraitoja yhteen paketoivan CD-kokoelman – ja sain huokaista helpotuksesta. Suoratoistossa minua jatkuvasti ahdistaa se, että mikä tahansa materiaali voi hetkenä minä hyvänsä poistua valikoimista mistä syystä tahansa.

      Dingo:
      ”Kerjäläisten valtakunta” ja ”Pyhä Klaani” (1985-86): Ennen sitä kohtalokasta hetkeä jolloin päätin kuunnella Dingon kolme ensimmäistä albumia putkeen, suhtautumiseni yhtyettä kohtaan oli välinpitämätöntä. Tiedän mistä se johtui: Nahkatakkisesta tytöstä ja Autiotalosta, yhtyeen suurimpiin kuuluvista hiteistä, joita olen aina pitänyt ja joita edelleen pidän melko kehnoina. Jos olisin kuullut Pyhä klaani -albumin vaikkapa kaksikymmentä vuotta sitten, olisin ollut Dingo-fani jo kaksikymmentä vuotta. Tuolla kolmannella pitkäsoitollaan bändin sävellysten, sanoitusten ja esitysten taso nousi aivan huikean korkealle, ja se on täynnä absoluuttisen mahtavia biisejä. Kaksi aiempaa eivät kuitenkaan kovin vahvasti kalpene sen rinnalla, sillä paljon hyvää niiltäkin löytyy. Valtakunnalta löytyvä Kirjoitan on mestariteos, ja debyyttialbumi on enimmäkseen varsin vahva kokonaisuus. Upean kolmosalbumin jälkeen Dingo poistui levytyskuvoista Neumannin jatkaessa sooloartistina, mutta pitkän tauon jälkeen tehty ”Via Finlandia” on mielestäni erinomainen tuotos, jonka ehdottomasti ostaisin, jos näkisin. Dingo rokkaa.

      22-Pistepirkko:
      (1989 – 2022) Tämäkin yhtye oli noin kahden vuosikymmenen ajan minulle vain nimeltään tuttu, kunnes sattumalta ”erehdyin” kuuntelemaan heitä etsiessäni sopivia keikkoja joilla käväistä. Laitoin ”Big Lupu” -albumin avausraidan soimaan ja parikymmentä sekuntia myöhemmin olin yhtyeen fani. Äärimmäisen omaperäistä musiikkia erikoisilla vokaaleilla, sirkusmaisilla urkusoundeilla ja usein kunnon autotallirockin hengessä. Ysärin ja kakstuhattaluvun vaihteessa bändi kokeili konemaisempaa ilmaisua, ja sekin toimi pirun hyvin. Näin vahvasta tuotannosta on hankala poimia suosikkia, mutta Big Lupu on itseäni eniten koukuttanut albumi ja sen avausraita lienee edelleen kaikkein kiehtovin. Käväisin myös heidän keikallaan, ja kivaa oli.

      Mikko Alatalo – ”Elävänä Pispalassa (ja vähän muuallakin)” sekä ”Eläimiä suomalaismetsissä” (1980-81): edellä mainittu on erikoinen livelevy, jolla ei ole aiemmilta levyiltä tuttuja hittejä, vaan ainutlaatuisia huumori- ja yhteiskuntakritiikkiralleja sekä muutama Alatalolle harvinainen lainabiisi. Jälkimmäisenä mainittu puolestaan on artistin ensimmäinen (muttei viimeinen) lapsille ja lapsenmielisille suunnattu albumi, ja meno on sen mukaista. Biisejä ovat mm. Nakke Nakuttaja, Reijo Rotta, Mummoni ja moukarinheitto sekä hitiksi muodostunut Känkkäränkkä. Eli kovaa kamaa kerrassaan.

      Baccara – ”Baccara” (1977): espanjalaisten eurodiskokaunottarien debyyttiä myytiin täälläpäin kuulemma aivan perhanasti, mutta silti minulla kesti viisi vuotta vinyylikeräilyä ennen kuin sen ensi kertaa myytävänä näin. Eipä tarvinut ostamista miettiä, sillä tiesin tämän olevan laatutavaraa. Jessöör-megahitin lisäksi ainakin Cara Mia on aivan hyytävän hyvä biisi.

      Sabrina – ”Sabrina” (1987): kymmenen vuotta myöhemmin debyyttinsä julkaissut italialainen Sabrina on yksi kasarin kovimmista ”povipommeista”, ja kansikuva riittikin aivan mainiosti syyksi tämän ostoon. On tällä ihan kivoja biisejäkin, mutta B-puoli kuluu enimmäkseen pöljien coverien merkeissä. Ja nyt ollaan todellakin korkeakulttuurin äärellä, sillä A-puolella on sekä Hot Girl – että Sexy Girl -nimiset biisit.

      Lipps Inc. – ”Mouth to Mouth” (1980): tämä lätty sisältää tyylikästä kansitaidetta sekä diskoaikakauden suuriin klassikoihin kuuluvan Funkytown -piipitysrallatuksen. Mainio biisi, mutta seuraavana kuultava All Night Dancing on vielä parempi. Tällä on vain neljä pitkää raitaa useamman lyhyen sijaan.

      Diana Ross – ”Diana” (1980): legendaarisen laulajan itseeni kovimmin kolahtanut albumi on tämä. Chic -mies Nile Rodgersin mukanaolo kuuluu vahvana diskohenkisyytenä, mutta sieluakaan ei unohdettu. Minuutin kestäneen tutkintatyön perusteella tämä näyttäisi olevan artistin viimeinen Motown -yhtiön julkaisu. Kaksi muuta artistin keikkoa on löytynyt myös hyllylle.

      Barry Manilow – ”Tryin’ to get the Feeling” (1975): Copacabaanoista, Mändeistä ja muista hiteistä tunnetun pianomiehen kolmas albumi on Bärriä melkein barhaimmillaan. Avausraita on suorastaan eeppinen ja kansikuva mitä tyylikkäin. Peräti kolme muuta Manilouta olen samalta kirpparilta löytänyt, mutta en valitettavasti hänen parasta albumia ”Even Now”. Sen kun perhana käsiini saisin…

      Eiköhän tämä riitä tältä erää. Jatkoa saatta tulla.

      • #152531
        dbgirl
        Osallistuja

        Ihanaa kun sustakin, Nosfecoff, kuulee =)

        Mulla on jääny muutamana viime vuonna ostamiset sekä leffojen että levyjen kohdalla pienemmälle kun… no ei oo rahaa työttömällä. Onneksi on Spotify ja Youtube.

        Synttäreiden kunniaks ostin kuitenkin suht uudet levyt tässä viikko sitten eli Green Dayn ’Saviors’ ja Judas Priestin Invincible, Priisti deluxe-versiona. Vihreen päivän oon jo käyny hakemassa, toinen on vielä hakematta. Molemmat pitkäikäisiä bändejä, Priesti varsinkin, ja molemmilta tuli energiset levyt. Kyllä toi Halford yllätti, tollanen vanha ukko jaksaa viäki kiekua ku parikymppisenä.

    • #152560
      dbgirl
      Osallistuja

      Judas Priest tuli lopulta eilen haettua ja siinä kassalle jonotellessa käsiin tarttui vielä Michael Jacksonin Thriller-CD käytettynä.

    • #152562
      eldron85
      Osallistuja

      Kirpparil käydessä matkaan tarttuivat CMX kokoonpanolta Rautakantele -95 ja Aura -94 rieskat naurettavan halpaan yhden rahan hintaan.

    • #152583
      dbgirl
      Osallistuja

      Yksi raha voi olla vaikka mitä, vaikka 10 senttiä tai 10 euroa 😀

    • #152587
      Juki
      Osallistuja

      Tässä jotain viimeaikaisia ostoksia, kaikki vinyylipainoksia:

      Levykauppa Äx:

      Kollaa Kestää – Neljän pennun ooppera (1984)

      Levykauppa 33rpm:

      Erkki Liikanen – Viimeiset painajaiset (1983)
      Juice Leskinen Grand Slam – Pyromaani palaa rikospaikalle (1985)

      Black And White Records:

      Eppu Normaali – Cocktail Bar (1981)
      Aku, Juha, Martti ja Mikko2: Soolot (1980)
      Eppu Normaali – Lyömättömät (1989)

      Tuohitori Kirppis, Kokemäki:

      Vesku Loiri & Neumann: Jouluaamu/Poikien kuoro (1987)
      Pääkköset – Pääkköset (1989)

      CDON:

      Kylie Minogue – Kylie (1988) – 35th Anniversary Edition
      Britney Spears – …Baby One More Time (1999)

      Löytölaari:

      Eppu Normaali – Akun tehdas (1980)

      Huuto.net:

      Eppu Normaali – Elävänä Euroopassa (1980)

    • #152599
      Miihkali
      Osallistuja

      Intouduin ostamaan lisää vanhan koulukunnan black metallia. En tiedä, oliko kyseessä tilapäinen hulluuden puuska, vai itse vanha kehnoko se kävi hölläämässä kukkaron nyörejä.

      Venomin varhaistuotannon lähes kokonaisuudessaan kattava laatikko sisältää 7 LP-levyä, muotoon leikatun 7″ kuvalevyn, julisteen, kirjallisuutta ja niin edelleen. Vain sinkut puuttuvat edellä mainittua Bloodlust / In Nomine Satanas -seiskaa lukuun ottamatta.

      Venomin ensimmäiset pitkäsoitot olen omistanut jo pitkään, osan sekä uusintapainoksena että alkuperäisinä, mutta päädyin silti ostamaan tämän, sillä alkuperäisiä levyjä ei viitsi loputtomiin soittaa ja uusintapainokset ovat olleet melko leväperäisesti tehtyjä… mutta Perkele, tämä boksi on aivan yhtä juosten kustu, vaikka se mitä ilmeisimmin on tarkoitettu definitiiviseksi. Esimerkiksi laatikon kannesta puuttuu kokoelman nimi ja tilalla on jonkinlainen helvetillinen lorem ipsum. En oikeasti käsitä, miten firma on voinut olla näin huolimaton ja samalla myös niin välinpitämätön, ettei virhepainatuksia ole korvattu teettämällä uusia kansia. Ei se pahvi nyt niin kallista ole, ettei monen sadan euron hintaiseen hirvitykseen voisi nähdä sen verran vaivaa.

      Hellhammer, Sveitsin lahja maailmalle. Olin Tom G. Warriorin kipparoiman Triumph of Death -tribuuttiyhtyeen konsertissa pari vuotta sitten, ja olihan se herkkä hetki — niin herkkä, että virnistelin leveästi koko keikan ja höröttelin suuren osan ajasta ääneen. Mistään huumorimusiikista ei missään nimessä ole kyse, mutta bändin alkukantaisissa sanoituksissa, barbaarisen kömpelöissä sävellyksissä ja kulmikkaassa soitossa on viattomuutta ja vimmaa, joka väkisinkin nostaa hymyn huulille. Hyvän mielen musiikkia Saatanan palvonnasta ja sadistisesta väkivallasta!

Luet parhaimillaan 9 vastausketjuja
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.

Lisää luettavaa