Tällä hetkellä ei ole kauheasti aikaa pelata mitään, mutta keväästä pelasin viimein läpi Ultima IX:n, jonka kanssa olen paininut enemmän tai vähemmän koko viimeiset parikymmentä vuotta aina sen ilmestymisestä asti. Tätä edellisestä kerrasta olin onneksi säästänyt vanhat varatallennukseni ja pääsin niiden avulla jatkamaan melko lopusta. Tällä kertaa pelasin mahdollisimman varovaisesti välttääkseni kaikki bugit ja umpikujat, ja lopulta antiklimaattinen päätös tulikin koettua.

Etenkin lopusta näkee selvästi, että tekijöillä oli valtava kiire saada tuote jotenkin markkinoille asti, sillä käytännössä Ison Pahan linnoitukseen vain kävellään sisään ilman minkäänlaista ongelmanratkaisua tai oikeasti edes montaa vihollista, klikataan muutamaa esinettä ja sitten homma jo loppuukin. Siinä meni se 20 vuotta, mutta tässä se nyt sitten oli. Yhdeksän osan ja muutaman spinoffin mittainen pelisarja päättyi näin tyhmästi.

Nintendo kädessä jos joskus sairaana tulee pelattua, ei kyllä jaksa sohvalla istua pelaamassa mutta tuo on ihan kiva. Falloutia odotellessa.

Jos muuten survival horror kiinnostaa, niin snesillä on sellainen genreklassiko kuin Clock Tower, jota ei taidettu lännessä julkaista ollenkaan. Tämä on giallo-leffoista ja erityisesti Dario Argenton teoksista ammentavaa kauhua, missä pelataan jonkinlaisen tyttökoulun oppilaalla, jota sitten surrealistinen saksimurhaaja jahtaa. Tässä oli muistaakseni lukuisia erilaisia lopetuksia sen mukaan minkälaisia valintoja pelatessaan tekee ja pystyykö pelastamaan muita tyttökoulun oppilaita ja ystäviään murhaajalta.

Mulla on Clock Tower kolmonen pleikka kakkosella, mitä en ole koskaan jaksanut pelata läpi, mutta ykkönen on rautaa.

Tulipa nykäistyä Team 17:n julkaisema <I>Blasphemous</I> läpi. Aika rankka peli oli genreen ja en erityisemmin pitänyt pelin kaikista mekaanisista valinnoista niin visuaalisesti se oli silkkaa timanttia. Espanjalainen katolisuus korotetaan pari suuruusluokkaa rankemmaksi ja tarinan ytimenä oleva mieletön katumus ja tuntemattomin syin toimiva Ihme ovat aika ainutlaatuisia elementtejä. Peli itsessään tuntuu katumusmatkalta vaikeustason ollessa säälimätön ja siinä on hyvin vähän varsinaista opastusta siitä minne mennä.

Hyvin pienissä pätkissä on tylsiin sade- ja pakkaspäiviin tullut pelattua vanhaa kunnon Max Payneä. Viimeisimmällä Windowsilla se ei ilmeisesti toimi joidenkin poistuneiden ja vanhentuneiden ajureiden vuoksi, mutta Linuxilla ja Winellä toimii kuin junan vessa.

Kolmekymppisen elämänkokemuksella tuosta pystyykin hassusti bongaamaan kaikenlaisia tekijöiden omia viittauksia ja läpändeerusta: jos Max Paynessä esimerkiksi klikkaa auki olevasta televisiosta, niin sieltä voi tulla vaikka mitä David Lynchiä ja parodiaa vanhoista leffoista. Moni nilkkikin on sisustanut tyyssijansa (kuvitteellisilla) leffajulisteilla. Sitten on tietysti se John Woo -kohta, pari viittausta Mafiaveljiin ja Scorseseen ja vaikka mitä.

böööö

Final Fantasy 8.

Mulla on vähän perverssi suhde tuohon kirottuun peliin. Toisaalta tykkään miten paljon tuossa on pantu sen perussysteemin kanssa hommat sileäksi ja kokeiltu reippaasti vaan kaikenlaista uutta. Kerrankin esimerkiksi järjestelmä, joka kannustaa kokeilemaan erilaisia yhdistelmiä ja pikemminkin välttämään yletöntä grindausta. Sitä mielikuvituksellista sekamelskaa oli joskus hauskaa ja palkitsevaa oppia pelaamaan.

Toisaalta taas tässä on ne kaikki perusongelmat, mitä Final Fantasyissä nyt yleensä on, kuten satunnaistaistelut sekä kiinteät tallennuspisteet. Tällä kertaa käsikirjoituskin on paikoin suoraan sanoen huvittavan korni ja vuoroin joko tuskastuttavan yli- tai alikirjoitettu. Monessa kohtaa tuntuu, että yksinkertaistenkin käänteiden ymmärtämiseen tarvitaan jotain erillistä wikipedia-sivua että niistä saa yhtään mitään selkoa. Tämän oheistuotteena muistaakseni myytiinkin sellaista kallista ja paksua kirjaa, missä selitetään kaikki juonenkäänteet ja salaisuudet auki, joten tässä taisi olla vähän taloudellistakin näkökulmaa mukana.

Oikeasti tykkään tästä kuitenkin edelleen ihan tietyn nostalgiankin vuoksi, ja kai tämän näin hiljalleen sadepäivisin nakuttelemalla taas läpi vetää. Ylimääräisenä vetoapuna toimivat nämä internetin luovat faniteoriat, joilla porukka on vuosien varrella yrittänyt selittää auki sitä sekavaa käsikirjoitusta.