On vuosi 1986. Japanilainen Kenzo Tenma on asunut Länsi-Saksassa useimpien vuosien ajan ja on sulautunut kotikaupunkiinsa Düsseldorfiin säädyllisen kunniallisesti. Tenma on hyvä ja moitteeton mies; työminältään motivoitunut ja erinomaisen ihanteellinen kirurgi, jota kunnioittavat sekä potilaat että työtoverit. Myös sairaalan johtaja luottaa Tenmaan siinä määrin, että hyväksyy tämän vävykseen tyttärensä Evan kihlauksen myötä. Tohtorin elämä on nousukiidossa, vaikka Hippokrateen valaa sydämmellään noudattavaa lääkäriä jääkin vaivaamaan tulevan appensa komennukset siitä, ketkä leikkaussalin potilaista operoidaan ensimmäisinä.
Kun Tenma avautuu asiasta kihlatulleen, tämä saa kuulla ettei ihmiselämiä ole luotu tasa-arvoisiksi. Lempeäsydäminen tohtori järkyttyy kuulemastaan; voiko olla niin, etteivät jalot aatteet paina käytännön elämän julmassa vaa’assa? Onko tosiaan niin, ettei potilaitaan kannattaisi pitää täysin yhdenvertaisina? Määritteleekö potilaan vallitseva sosioekonominen tausta tai menneisyys tämän arvon leikkaussalissakin?
Sutkautuksesta kauhistunut Tenma pohtii periaatteitaan, joita joutuu todistamaan eräänä sateisena yönä, jona sairaalaan kiidätetään poika jota on ammuttu päähän. Vaikka lapsen selviytyminen vaikuttaa ensinäkemältä epätodennäköiseltä, tohtori nappaa leikkauskäsineet kouraan; ainoastaan hän pystyisi pelastamaan pikkuisen. Samalla kun tohtori sulloo käsineitä sormiinsa, ylemmiltä kajahtaa tulikoe toiseen leikkaussaliin: äskettäin tuotu pormestari kärsii kriittisestä aivoverenvuodosta ja tarvitsisi kaikkia mahdollisia lisäjoukkoja, varsinkin tohtori Tenmaa, joka kykenisi pelastamaan tämän. Vaikeaan valintatilanteeseen joutunut Tenma ymmärtää rajallisuutensa; sen ettei pysty pelastamaan molempia; ja vastoin appensa ja morsiamensa vakaumusta, tämä päättää pelastaa ensiksi tulleen pojan.
Ratkaisulla on vakavat seurauksensa.
Sairaalaa tukenut pormestari kuolee ja tohtorin pelastama poika paljastuu psykopaatiksi, jolle väkivaltaisuus ja murhaaminen eivät tuota aikuisemmallakaan iällä minkäänlaisia tunnontuskia.
Valintaansa katuva tohtori päättää sittemmin uskotella itselleen, ettei yhdelläkään ihmissielulla ole moraalista oikeutta päättää siitä, jatkuuko vai päättyykö toisen sielun elämä, oli kyseessä sitten hyvä tai paha ihminen; ettei lääkärillä ole eettisen valansa tähden oikeutta evätä apua sitä tarvitsevalta, oli avunpyytäjä kuka tahansa. Kun nuori psykopaatti osoittautuu myöhemmin poikkeuksellisen älykkääksi ja liki mahdottomaksi kiinniotettavaksi, ja kun tämä alkaa jatkuvan verenhimon kiihkossa teurastaa yhä kasvavissa määrin viattomia, tohtoria alkaa arvelluttamaan kannattamansa moraali; oliko hän hyvä ihminen antaessaan moiselle ihmishirviölle jatkoaikaa…vai olisiko ollut paha ihminen, jos olisi nähnyt tulevaisuuteen ja pelastanut senkin perusteella ennemmin pormestarin? Kun Tenman silmät luovat raskaan varjon revolveriin, tämä työstää ajatuksiaan siitä, että voisiko olla hyvä ihminen jos antaisi massamurhaajan elää, vai voisiko olla hyvä ihminen vasta jos hän kanssaihmisiä suojelevalla lääkärin valallaan murhaisi sielun jonka kerran pelasti?
Naoki Urasawan monipalkittuun mangaan pohjautuva kulttianimeadaptaatio ”Monster” on esiteltävä pitkähkön kaavan kautta, koska sen lähtöasetelmat ovat vasta pinnallinen raapaisu kaikesta siitä tematiikasta, jota seitsemänkymmenenneljän episodin mittainen järkälemäinen sarja pitää sisällään; vasta alustus kunnianhimoiselle, pohjimmiltaan humaanille (vaikkakin inhimillistä nihilismiä käsittelevälle) tutkielmalle, joka tarkastelee päähenkilönsä Tenman sisäisten pohdintojen tapaan varsin vaikeita, monimutkaisia ja raskaita moraaliseettisiä kysymyksiä ihmisen sisäisestä pahuudesta ja sisäisestä hyvyydestä, näiden kausaliteeteista ja muuttuvuuksista, kuin myös kysymyksiä nimen ja identiteetin merkityksestä siitä, millaisiksi yksilön elämänkatsomus ja arvot muodostuvat. Sen lisäksi että sarjan pääjuoni pyörii ihmisen ja tämän henkisen minän elämiseen ja kuolemiseen liittyvien perusoikeuksien fyysisten ja psyykkisten oikeutuksien oletuksissa, sarjan keskieurooppalainen miljöö on tarkoituksenmukainen ottaessaan lähikuvaansa Prahan komean Týnin kirkon ja turisteja pursuavan Kaarlensillan, joista kuvakulmien miljööt vaihtelevat tasaisten niittyjen saksalaisidylleihin, harmaiden kaupunkialueiden lakoniaan ja jokajaksoisten lopputekstien Grimmin veljeksiä henkivään hirviösatuun; ja vaikuttaapa Urasawan ”Monster” näiden lisäksi muistuttavan myös sellaisista historiallisista ihmisluonnon kuvaajista kuin Alfred Hitchcockista ja Fjodor Dostojevskista, joiden tyyleistä sarja vihjaa hillityllä jännityksenluonnillaan sekä hahmojensa väliseltä etiikaltaan – näiden puoleen sarja on kuin sekoitus Hitchcockin aikuiseen makuun luotuja tyylikkäitä jännitysfilmejä sekä Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen” moraalifilosofiaa puntaroivia teemoja.
Kun sekaan ynnää sarjan kokeneen ohjaajan Masayuki Kojiman, joka on varta vasten erikoistunut pitkiin draamasarjoihin, konkarituottajat sekä erityisesti animoinnista vastanneen Kitarô Kôsakan, jonka ansioluettelosta löytyy mm. kehutun sotadraaman ”Tulikärpästen haudan” lisäksi myös vankkaa Studio Ghibli-kokemusta mm. ”Tuulen Laakson Nausicaän”, ”Prinsessa Mononoken” ja ”Henkien kätkemän” kautta, ”Monster” vaikuttaa näillä alustuksilla itsevarman potentiaaliselta animen mestariteos -kisaajalta, joka lainaa tunnetuilta mestareilta ja sulauttaa näiden tunnusmerkillisiä vivahteita omaan tulkintaansa, josta ei tunnelmointia tai yrittämistä puutu: kuin pomminvarmalta ”tämä jos ei viittä tähteä saa, niin mikä sitten?!?”-uhoa yskähtelevältä animaatioeepokselta, joka odottaa saavansa kuulla itsestäänselviä ylistyksiä elokuvafaneilta jahka pokaalien poimimiseltaan kerkiää.
Osittain onkin niin, että ”Monster” tuntuu kulttistatuksensa sekä monituiset palkintonsa ansainneelta – paikoin se onkin vallan erinomaisen ajatuksia ja tunteita herättävä – ja animesarjanakin erinomaisuuttaan hehkuvalta nimenomaan vakavan ja uskaliaan aiheensa, animointinsa ja tyylinsä käsittelyn kautta. Sarja on samalla kuitenkin pisteytettävänä haastava, sillä sen arvioon eivät vaikuta pelkästään sen muutamat huippuhetket tai tiettyjen osa-alueiden jokajaksoiset korkealaatuisuudet, koska arvioin teemojen, näiden toteuttamisen, kuljettamisen ja onnistumisen lisäksi myös sitä, kuinka hyvin raskassoutuiset seitsemänkymmentäneljä jaksoa jaksavat kantaa itseään; ja tämän puoleen huomasin katsojana saman kuin monet muutkin ”Monsterin” nimettömän hirviön vaellusvuosia seurannut kanssakatsoja eli sen, kuinka pituuden kunnianhimoisuus kääntyy välillä koettelemaan mukanaseuraavan hermoja sen sijaan että pituus tuntuisi näissä kohden perustellulta. ”Monsterin” vahvuudessa piilee sen merkittävin heikkous, jolloin sarja-arvioni erittelee läpileikkauksellisesti sarjan hehkeimpiä ruusuja ennen sen räksähtävimpiin risuihin ja lopulliseen yhteenvetoon siirtymistä.
”Monster” saa ensisijaiset kiitokset siitä, että se on ollut tarkoituksenmukaista katseltavaa, sillä etsin elokuvista ja sarjoista ennen kaikkea kiinnostavia ajatuksia ja ideoita, joita Urasawan runsaan psykologisesta teoksessa todennäköisesti riittää useammallekin katselukerralle; vaikka puhun ensikokemuksen mausta, sarjassa on potentiaalia sille, että sitä saattaa elämänkokemuksen myötä arvioida myös toisin silmin ja kiinnittää mahdollisella toisella katselukerralla huomionsa seikkoihin, joita ei ensisijaisiksi nostaisi tällä hetkellä; arvioni elävät nykyhetkessä, jolla alustetaan tulevaa. Sarjassa riittää sisältöä ja teemoja, jotka nousevat käsiteltävän rikostarinan sivuaihioiksi jopa kirjallisella tavalla; ja kun animaatio tuntuu kirjalliselta kokemukselta, uskoisin että adaptaatio on näiltä osin erittäin erinomainen mitä tulee alkuperäisteoksen tuntumalle. Jo tämä itsessään luo sarjasta kokemisen ja kehumisen arvoisen, sillä huomasin pohtivani pitkin sarjaa erilaisia teema-alueita riippuen käsiteltävien jaksojen ydinasioista.
Tuumin esimerkiksi sarjan esittämää lääkärinkuvaa, jossa sarjan päähenkilöä Tenmaa ideaalimpaa lääkärityyppiä en muista nähneeni, ja jonka hyveitä ikään kuin korostetaan sarjan toisten lääkärien kautta, kuten esimerkiksi erään pikkujakson rutinoituneella maalaistohtorilla sekä erään toisen pikkujakson ahkeralla tyttöopiskelijalla, jotka molemmat esiintuovat Tenman hyveellisyyttä sekä siinä pilkahtavia puutteita, jotka toisilla lääkäreillä ovat kunnossa, mutta jotka ovat päätohtorilta joltain osin vähemmän täydellisiä. Sarja kyselee päähenkilöllään sitä, missä kulkevat lääkärin eettiset rajat; mitä asioita on kohtuullista odottaa, ja milloin kohtuuden rajat ylittyvät. Tenma on hahmona eräänlainen hirviön vastakohdaksi luotu pyhimys, jonka reaktiot epäoikeudenmukaisuudelle tai muille epäkohdille ovat aina hillittyjä ja niin vankan moraalisesti perusteltuja, että katsoja vajoaa ennen pitkää kohti eräänlaista psykologista ylikompensaation käsitettä, jonka revolveri kourassa hiippaileva rähjäinen tohtoriparka tuo väkisinkin mieleen.
Voiko nimittäin lääkäriä, joka suojelee ihmiselämää kaikin mahdollisin keinoin mutta joka yrittää murhata, kutsua moraalisesti täysin moitteettomaksi? Onko tällainen ihminen läpeensä hyvä jos tämä muuten on elämässään oikeudenmukaisuuden ja rehellisyyden priimus? Oikeuttaako tällaisen ihmisen ”elämän suojelemiseksi” kutsuttu tappo hyvän ihmisen nimeä silloinkaan, jos tapon kohdetta pidetään elämälle yleisvaarallisena haittana? Tenman pyhimysmäinen käytös kumpuaa kompensoinnista, joka juontaa juurensa halusta tappaa – ja koska Tenma haluaa silti olla hyvä ihminen vaikka haluaakin tappaa, hahmon omatunto kääntää murhanhimon kaikkinaiseksi hyvyydeksi ja armeliaisuudeksi elämän muita puolia kohtaan.
Jos toisin sanoen toimii hyvin osittain siksi, että sillä haluaa peitellä eli kompensoida sisimpänsä synkempiä tarkoitusperiä, onko tällöin moraaliltaan täysin puhdas – varsinkaan silloin, jos tiedostaa ongelman itse? Onko kompensointi jalon mielen hyvyyttä, jos se on pahan kompensointia hyväksi? Onko ylipäänsä mahdollista pyrkiä moraaliseen vahvuuteen, jos ei ensin tiedosta omia ongelmakohtiaan, joista ylipäänsä kumpuaa tarve pyrkiä hyvään? Jos ihmisen mielenalustat oletetaan näiltä osin pahoiksi, voiko pahasta syntyä hyvää vai onko hyvä hyvää nimenomaan sen takia että lähtökohdat ovat pahat? Ja jos ne syntyvät pahasta, eikö hyvä siinä tapauksessa ole joltain osin aina puutteellista ja pahaan palaavaa? Onko toisaalta sellainen hyvä mistään kotoisin jonka mieltää pahaksi – enemmin joksikin, joka ammentaa ennemminkin sarjan paholaisesta kuin rauhan jumalasta? Onko tässä tapauksessa mieltä puhua rauhan jumalasta, jos tämä on yhtä paholaisen kanssa? Ja ovatko asiat näin suoraviivaisia saati yhtäläisiä? Määritteleekö ihminen näitä, ja jos, niin kenen määritelmä on ylitse muiden?
Tenma ei ole täysin hyveellinen hahmo juuri sarjan ideaa kantavan ristiriidan vuoksi, että tämä osin toimii ja ajattelee samalla tavalla kuin sarjan paha ihmishirviö, joka puolestaan silottelee hyvän ja pahan samaksi massaksi, joissa ei erotteluja tarvita ja joissa kyynisyys ja nihimilismi ovat hyveellisen naiiviuuden saman janan toinen ääripää – ääripää, jonka mukaan hyvää ja pahaa ei tarvitse erotella alkukantaisten viettien väkevyyden ylivoimasta, jolla korostetaan janan vastakkaista äärtä, jossa vastuuta ei ole ja eläimellisyys saatetaan sanan kaikissa merkityksissä kunniaan; vastakkaiseksi ihmisyydelle, joka länsimaisten moraalikäsitysten tapaan on perinteisesti nostettu omaksi kategoriakseen erotteluksi eläimellisestä, joksikin mikä olisi tarkoituksenmukaisesti eläintä ja eläimellistä ylempänä.
Toisin sanoen ”Monsterin” vastakkaisten moraalien dualismi sekä hyvien tekojen oman pahuuden kompensaation ilmentymät ovat aihe, josta riittäisi pakinaa useimpien paperiarkkien edestä sillä tohtorin hahmo ei ole ainoa rauhanjumalan ja paholaisen teemankantaja; myös monet sarjan sivuhahmot jakavat yhtälaisesti samaa teemaa, ellen sitten ole täysin pakkomielteisesti suosikkiteemani sokaisema. Vaikka sivuhahmot eivät ole tohtori Tenman ja psykopaatin tavoin yhtä kärjekkäästi vastinpariksi aseteltuja, esimerkiksi psykopaatin sisko Nina, ystävänsä kuolemaa katuva psykoterapeutti Reichwein ja työnsä puolueettomuutta korostava lakimies Verdemann esiintyvät sarjassa vaihtelevan kompleksisina, kompensoivina hahmoina, jotka käsittelevät moraalisesti oikeiden tekojen teemoja omien tarinoidensa kautta. Vahvasti mieleenjääneitä sivuhahmoja ovat yhtä lailla myös erään jakson realistisesti esitetty englantilainen turistipariskunta, joka matkustaa Saksaan tapaamaan vankilassa viruvaa murhaajapoikaansa – jälkeläistä, jota ei mieltäisi lainkuuliaisen perhetaustansa perusteella potentiaaliseksi murhamieheksi. Sivuhahmojen päällimaininnaksi kohoaa sarjan keskivaiheilla mukaan hyppäävä hujoppi Wolfgang Grimmer, jonka tarina on eräänlainen psykologinen vaihtoehtoversio ”Monsterin” psykopaatille. Alituisesti hymyilevän mutta tunteiden perusteita vasta aikuisiällä opettelevan miekkosen tragedia on erityisen koskettava, koska Grimmer on muutoin varsin nihilistiseksi tai kyyniseksi välillä yltyvässä synkässä sarjassa kaivattu ja suorastaan häkellyttävän runollinen muistutus siitä, kuinka tohtori Tenmassa käsiteltävä hyvyyden mahdollisesti turmeleva pahan pilkahdus voidaan käsitellä vaihtoehtoisesti myös moraalittomaksi alkujaan kasvatetun ihmisen läpipuskevana hyvyytenä; näiltä osin Grimmer onkin draamahahmona sarjan vaikuttavin, ”Tulikärpästen haudan” raadollisuuden tapaan toisaalta kauniilla tavalla ihmisen monimutkaista mieltä ja oikeudentajuun pyrkivyyttä ylistävä.
Moraalin kaksiteräisen miekan ja kompensoinnin tärpin lisäksi koin ”Monsterin” toiseksi suureksi mietekohokohdaksi sen kaikkien jaksojen lopputeksteissä hiljalleen etenevän satukertomuksen nimettömästä hirviöstä, joka toimii allegoriana sarjan teemoille identiteetin etsinnästä ja sen merkityksestä. Kun satu kerrotaan kokonaan sarjan keskivaiheilla, se paljastuu itsessään hyvin mielenkiintoiseksi; tarinaksi, jonkalaiseen en muista (päähenkilön hippokrateellisen lääkärinpyhyyden tapaan) kovinkaan monesti törmänneeni. Satu on sarjan rikostarinaan yhdistettynä kuitenkin toimiva ja rutkasti sen psykopaattiantagonistin kiinnostavuutta lisäävä, sillä tämän motivaatiot paljastetaan sadun opetuksen kautta. Nimettömän hirviön vaellusvuodet saivat sarjan jatkoksi pohtimaan ylipäänsä ihmisen tarvetta luoda itselleen nimeä; luonnollista tarvetta tulla tunnetuksi jonkinlaisena, joskus joissain tapauksissa kenties henkilönä, joka asettaa itselleen itse haluamansa nimen, joksi toivoisi toistenkin kutsuvan itseä. Toisinaan ihminen voi haluta itselleen jonkun toisen nimeä tai identiteettiä, esimerkiksi klassisen kateuden yhteydessä, jossa ihminen toivoisi olevansa kateutensa kohde, tai tapauksissa joissa oma identiteetti on niin kadoksissa tai kerta kaikkiaan mielensä hyväksynnän vastainen, että ihminen etsii itsekseen ihailemansa henkilön, jollaisena mieluummin eläisi. Molemmissa tapauksissa ihmisen voima toista kohtaan on tuhoavaa; mieletään tasapainoinen ja identiteetistään vakuuttunut ei tällaiseen ryhdy yhtä herkästi kuin mieleltään epävakaa ja identiteetillisesti horjuva. Toisaalta ihailtu valta, voima tai kauneus herättää usein keskiverrossakin ihmisessä ahneutta toisen nimeä, identiteettiä, kohtaan, ja mikään ei saa ihmistä yhtä ponnistamaan yhtä tarmokkaasti toisen nimeä kohti kuin ihmisten keskinäinen kilpailu, joka juontaa juurensa oman nimensä hyväksymättömyydestä. Jos toisten tyytyväisyys nimiinsä kuitenkin herättää syvältä kumpuavaa vihamielisyyttä tai jos on vaihtoehtoisesti kasvanut ilman yksilöllisyyttä tai jos – sarjan pääjuonen tapaan – oman identiteetin on aina vahvistettu olevan säännötön ja alkukantaisuuteen oikeutettu, voiko tällöin vaellusvuosiaan käyttää muutoin kuin nimettömänä hirviönä? Sarjan tarinassa hirviö jakaantuu kahtia, jolloin hirviössä asuu myös puoli jonka olisi mahdollista hyväksyä itsensä sellaisenaan, mutta jos tämä osuus minästä on lähtöisin hirviöstä, hirviön lopullinen kohtalo on sitä kautta luonnollinen.
Kun näin ollen sarjan kahdesta pääasiallisesta keskipisteestä riittää pohdittavaa enemmän kuin kymmenistä keskiverroimmista sarjoista yhteensä, ja kun se omaa muitakin uteliaisuutta ruokkivia mietelmiä, on valitettavaa siirtyä näiden suuruudesta sarjan sirpaloiviin heikkouksiin, jotka syntyvät samasta lähteestä kuin sarjan ansiokkaimmat palat: itse tarinasta.
En esimerkiksi yhdy niihin vallitseviin näkemyksiin, jotka hoilaavat yhtenä kuorona siitä, kuinka sarjan psykopaatti Johan on ”parhain animekonna koskaan”, koska Johanin hahmo heikentää paitsi koko tarinan ytimekkyyttä, myös teemojen uskottavuutta, jotka olisivat teoreettisessa mielessä (ilman Johania) ajatteluun haastavat. Tämän hahmo kantaa sarjaa koko sen pitkän keston ajan, jolloin antagonistin vastuulla olisi auttaa sen päähenkilöä rakentamaan tarinan kokonaisuudesta saumatonta; ja jos ”Monsterin” Tenmaa ja psykopaatti-Johania vertaa esimerkiksi jo mainitun Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen” Raskolnikoviin ja Petrovitšiin (tai näitä vielä paljon mehukkaampaan pariin, ”Karamazovin veljesten” Ivaniin ja Smerdjakoviin), Dostojevskin iskevämmät vastinparit pyyhkisivät Tenmalla ja Johanilla lattiaa, vaikka animehahmot lienevät hakeneen samoja moraalisten oikeutuksien ideoita kuin mitä on Dostojevskillä tiiliskivimäisissä rikosromaaneissaan. Tenma ja Johan ovat tarkoituksella samoja hahmoja kuin ”Monsterin” sadun rauhan jumala ja paholainen, mutta sen sijaan että olisin mieltänyt näitä tasavertaisiksi ja mainioiksi vastakkaisvoimiksi, Johanissa häiritsevät samat asiat kuin mitkä häiritsevät esimerkiksi BBC:n tuottamassa ”Uudessa Sherlockissa”: vastustajan naurettaviin mittoihin paisuva ylivoimaisuus ja kaikkivoipaisuus, joille kehitellään mainitun ylivoimaisuuden lisäksi mukaan myös niin monimutkaisia väänteitä ja käänteitä, ettei lopputulos pääse lopulta edes kurkottamaan tyydyttävän rajoja, koska väänteet ja käänteet heittävät ne olemassolollaan olemattomiin. Tällä sarjan muutoin kypsä, lupaava ja tunnelmallinen ote saa ikävän keskenkasvuisen tuntuista odööriä.
Johan nimittäin tuntuu alusta asti muutoin varsin realistisiin ihmishahmoihin keskittyvässä sarjassa häiritsevän epäuskottavalta, mihin ei varsinaisesti auta hahmon kultakutrinen prinssiulkomuoto tasapaksuine, pehmeine, hiljaisen pojan enkeliäänineen. Vaikka yleensä pidän vahvasti karrikoiduista ja tyylitellyistä tai muuten vain mukavasti övereiksi vedetyistä hahmoista, tällainen toimii tyylikeinona vain jos sarjan muukin miljöö hakee samankaltaisuutta – ”Monsterissa” puolestaan lähinnä Tenman hahmo nousee keskivertoihmisen yläpuolelle allegorisen rauhan ja hyveen tarkoitusperineen, jolloin Tenman pyheellisyys on tarkoitetun suunniteltu yksityiskohta, ei epäuskottava häiriötekijä. Muutoin esimerkiksi Tenman kihlattu Eva ansaitsee maininnan realismilla rakennetulla kuvallaan hemmotellun naisen rappiosta, ja jopa Sherlockin positiivisella tavalla mieleentuova etsivä Lunge tuntuu kaikessa asiaankuuluvassa erikoisuudessaan ihmiseltä perheongelmineen ja luonteenmukaisine päähänpinttymineen. Johan näitä vastoin on hahmo, joka on jo lapsena yli-inhimillisen voimakas ja josta sarja alustaa milloin professori Moriartya, milloin Hitleriä, milloin Antikristusta…milloin mitäkin, mutta ei ihmistä, jolla olisi inhimillisiä heikkouksia; tällöin hahmo menettää jännittävyytensä, varsinkin kun sarja allekirjoittaa tämän olevan alusta asti voittamaton, jolloin tämä tuntuu uhkaavan sijaan ikävystyttävältä liiallisessa virheettömyydessään. Kun Johanin tarinaa pohjaa nimettömän hirviön vaellusvuosiin, Johania ja lopputekstien menninkäistä on hankalahkoa rinnastaa toisiinsa, sillä sadun vihreässä hirviössäkin on enemmän syvyyttä kuin hahmossa, jonka tarkoituksena on hieman ”Death Noten” mieleentuovasti olla ylivoimainen ja toisia edellä – ja kun koko sarja eksyy useampien kymmenien jaksojen edestä luomaan psykopaatista monimutkaista uhkaa pääkertomuksen kertomisen sijaan (jonka se kaiken kukkuraksi hukkaa pidemmälle edetessään), Johania on jo näilläkin perusteilla vaikeaa pitää niin onnistuneena kuin mitä sarjan potentiaalista ajattelisi.
Toisaalta enkelimäisen ihmishirviö-Johanin närästystä aiheuttava epäuskottavuus ei ole ainoa heikkous, joka syö sarjan tehoa – myös kerronnan rytmitys ja tempo sattuvat usein ampumaan jalkojaan kohdissa, joissa kliimaksi ei pääse purkautumaan vaan se mahdollisesti jätetään kesken, jolloin huipennuksen jatkoa saatetaan tökerösti odotuttaa episodin tai parin päähän, pahimmillaan kauemmaskin. Ratkaisuja perustellaan sivuhahmojen liikehdinnällä, jotka toisinaan liittyvät yleiseen tarinankuljetukseen ja toisinaan tuntuvat tuskastuttavan ylimääräiseltä täytteeltä, joilla jaksoista saadaan tasan päälle kahdenkymmenenneljän minuutin mittaisia.
Väitän tälläkin kertaa, että tähän voisi olla eräänä syynä Urasawan alkuperäismanga, joka heijastaa animeen mangataiteilijan omistautuneisuutta liialla autenttisuudella. En mielelläni nipota siitä kuinka sarjakuvantekijä vaalii ja rakastaa hahmojaan, sillä useimmiten tällä saavutetaan hienoja lopputuloksia, joiden ansiosta lukija innostuu tarinasta; onhan tämä sitä paitsi mitä toivottavin piirre missä tahansa kirjallisessa teoksessa. Toisaalta ”Monsterin” animeadaptaatio noudattaa japanilaisille yleistä kaavaa, jossa adaptaatio on mahdollisimman uskollinen alkuperäisteokselle niissäkin kohtaa, joille tekisi suoran animoinnin sijaan hyvää olennaisten asioiden tiivistäminen ennen animointia. Säännöllisesti julkaistavissa mangasarjoissa tapaa tulla vastaan juonia, joilla artisti ottaa ”lepoa” pääjuonesta tai kokeilee mahdollisia sfäärejä ennen päätarinaan palaamista, jotka ovat varsinkin pidemmissä jatkosarjoissa ymmärrettäviä sarjojen sopimusten, julkaisutahdin ja tekijöiden inspiraation säilyttämisen paineiden kannalta, jolloin pienet kokonaisuudesta irtautuvat sivurakennelmat eivät ole millään lailla tavattomia. Urasawalla irtiotot näkyvät ”Monsterissa” sen lukuisine pääjuoneen vain löyhästi liittyvine sivujaksoineen, joissa esimerkiksi Tenma harjoittelee ampumista, Nina työskentelee ravintolassa tai Johanin opiskelukaverit ihan vain elää hengittävät. Mainituissa esimerkeissä ei sinänsä ole laadullista moitittavaa, mutta kun sarja kasaa päälleen vastaavasti yli parinkymmenen muunkin sivuhahmon nimiä, taustoja, motiiveja ja historiaa, jotka pohjautuvat silmiinpistävän vuolaasti kirjoitettuihin taustaideoihin jotka eivät välttämättä vaikuta pääjuoneen kummoisemmin, sarjan kertomus psykopaattia metsästävästä tohtorista muuttuu lähes jok’ikisen sivuhahmoon satsatulla myötävaikutuksella todella verkkaiseksi sekä muistia että kärsivällisyyttä vaativaksi kokemukseksi. Vastaavat episodit voi kokea maailmanrakennukseen uppoutumisena tai sivuseikkoina, joista odottaa pääjuoneen paluuta; riippuu katsojan mielentilasta, nauttiiko sarjan noin yli kolmanneksen kestosta rohmuavasta hitaasta sivutoiminnasta vai kokeeko sen riippakivenä. Itse juonenjatkoa janoavana koin nämä riippakivenä, vaikka osa rauhallisemmista sivujaksoista viehättivätkin tietynlaisella ghiblimäisellä eleganssillaan.
Lopulta ”Monsterin” loppumakua tunnustellessa on myönnettävä itse päätarinan pohdiskelevien yksityiskohtien olevan kiehtovia – moraalin kompensaation ja identiteettihalun mukaisesti kattavuuteen pyrkiviä – mutta todettava samaan hengenvetoon tarinan yksityiskohtien ahnehtivan draamatarinaansa niin kunnianhimoisiin ja kaiken kahmaiseviin korkeuksiin, etteivät viimeisten jaksojen niihin nähden vaatimattomat ja osin ratkaisemattomat loppuratkaisut pysty tyydyttämään niille asetettuja odotuksia; esimerkiksi Ninan hahmon loppuratkaisu oli kaikkeen hahmoon käytetyn ajan ja kärsimysten perusteella kovin mitäänsanomaton, jollaiseksi tulkitsin myös Tenman ja Johanin päätökset, joille alustukset kuitenkin asettivat kaikenlaisia käyttämättömiä mahdollisuuksia. Kokonaisuuden kannalta on harmillista, että Urasawan kertomuksen syvämietteisemmät tuokiot ikään kuin vain pilkahtavat, säkenöinnin sijaan, paikoin laahustavan kerronnan seasta, sillä vasta kolmanneksen tiivistetympänä ja ydinsanomaansa kallistuneempana ”Monsterissa” olisi ainekset mestariteokseen – näillä ansioillaan arvosana on lähempänä kiitettävää, joskin siinäkin tapauksessa hiomista ja vaivaamista vaativassa mielessä. Kallistun varmasta kolmesta ja puolesta tähdestä neljään sen vuoksi, että sarja on toisaalta mieleenjäävä sekä sen ajatukset perustoiltaan kunnioitettavan uraauurtavia, minkä lisäksi Hitchcockin ja Dostojevskin henkistä animeristeytystä on paha mennä millään lailla väittämään keskinkertaiseksi, jota kolmen ja puolen tähden pisteytys itselleni useimmiten edustaa; näiden lisäksi sarjan synkeyden ja valoisuuden himmeyden tyylitietoisuus on nautinnollista, vaikka aivan kaikista sarjan kulkuun liittyvistä piirteistä ei niin välittäisikään – sarja on ennen kaikkea yksilöllistä ajatuksellisuutta painottava ja siitä kolkon charminsa ammentava.
