Kaurismäen Kuolleiden lehtien (Kl) katsominen oli hämmentävä kokemus, sillä se tuntui varsin tutulta. Se jäi vaivaamaan niin paljon, että katsoin samaisen kulttiohjaajan teoksen Tulitikkutehtaan tytön (Tt) vuodelta 1990. Aavistukseni osui oikeaan, sillä nehän ovat käytännössä sama elokuva puoliväliinsä asti.
Molemmat alkavat vaalean pääosanaisen työpaikka- ja työntekokuvauksella ilman puhetta. Onneksi Kl:ssä tätä on kuitenkin huomattavasti vähemmän. Kotona seurataan julmia ulkomaan uutisia, Tt:ssä tv:stä Tiananmeren aukion mielenosoituksen murhia ja Kl:ssä radiosta Ukrainan sotaa. Miespääosa on kirkasta viinaa vetävä juoppo, Tt:ssä naisen isä ja Kl:ssä miesehdokas.
Miesehdokkaan ensitapaamiset tapahtuvat ravintolassa, Tt:ssä diskossa ja Kl:ssä karaokebaarissa. Katsekontaktit ja vähäpuheisuus toistuvat. Ja sitten odotetaankin miehen puhelua turhaan, molemmissa elokuvissa. Väliin esitetään töihin ja töistä pois kulkemista erittäin kovaäänisillä korkokengillä tai julkisilla liikennevälineillä.
Musiikista vastaavat pääosin legendaariset iskelmätähdet, Tt:ssä Reijo Taipale ja Kl:ssä Olavi Virta. Miehen tapaamisten jatkuessa elokuvat lähtevät vihdoin eri teille, mutta vielä yksi yhteinen tekijä löytyy: jalankulkijana liikenneonnettomuuteen joutuminen ja sen esittäminen ilman kuvakerrontaa, pelkillä äänitehosteilla.
Toki todella kaurismäkeläisen ankea, 1970-lukuinen ja korostetun vahvasti tupakansavuinen maailma on molemmissa läsnä. Tt:ssä nykyaikaa edustavat miespääosan juppihippeys ja mikroaaltouuni, Kl:ssä uudenlainen poliisiauto ja kännykät. Tosin eivät ne mitään uusinta älyluurimallia sentään ole. Kl:ssä mikroaaltouuni löytyy jo alemman luokan duunarin kotoakin.
Yhteneväisyyksiä on niin paljon, ettei se voi olla sattumaa. En ole nähnyt Kaurismäen Työläistetralogian ensimmäisiä osia Varjoja paratiisissa (1986) ja Ariel (1988). Mutta vahva veikkaus on niiden sisältävän täsmälleen samoja elementtejä, tarinan juoksutusta ja tyyliä.
Siinä missä Tt on loppupuoleltaan synkkä kuvaus pettymyksien purkautumisesta, niin Kl kepenee ja saa komediallisia piirteitä. Kl:ssä on sivuhahmoja ja pääosilla sosiaalista elämääkin. Siksi se kestää 13 minuuttia Tt:tä pidempään.
Tulitikkutehtaan tyttö on kasvava draama, jonka vähäinen, kirjakielinen dialogi kuitenkin pääosin toimii paremmin verrattuna Kuolleisiin lehtiin. Kati Outinen on pääroolissa hyvä, mutta turhan vähäilmeinen.
Kokonaisuutena leffa meinaa hukata mielenkiintonsa heti alkuun tulitikun valmistusprosessiin, mutta sen yli päästyään se herää edes vähän eloon. Yksinkertaisuuden kuvaus menee kuitenkin liiallisuuksiin, enkä elokuvan maailmaan pysty mitenkään samaistumaan, vaikka köyhä duunari olenkin. Draaman voimistumisesta hieman plussaa. Elokuvalle 5,5/10.
