J. Robert Oppenheimer (Cillian Murphy) on tutkinnan alla ja ukon turvallisuus luokitus on kyseenalaistettu. Byrokraattisen pikaoikeuden alkuperän ymmärtämiseksi on mentävä kauemmas aikaan ennen pahamaineista Manhattan-projektia, jolloin ukko opiskeli mm. tanskalaisen Niels Bohrin (Kenneth Branagh) alaisuudessa ja teki alustavia teorioita mustiin aukkoihin liittyen. Sitten alkaa Toinen Maailmansota ja Einsteinin (Tom Conti) ja muiden korkeasti arvostettujen tutkijoiden neuvosta iso projekti, jonka tarkoitus on tehdä laskelmista ja laboratoriopuuhastelusta käytännön ase. Sotilaallisesta hallinnosta vastaa kenraali Leslie Groves (Matt Damon), monenlaista hankaluutta on luvassa huippuälykkäiden tieteilijöiden ollessa turvallisuuspainajainen. Oppenheimerin avioliittokin Kittyn (Emily Blunt) kanssa on melkoisen myrskyisää aikaa ja onnistumisen seuraukset ovat aika rankat. Henkilökohtaisesti ja globaalisti.
Christopher Nolan on todistanut osaamisensa useassa genressä ja lisää elämakertaelokuvan osattujen genrejen ryhmään. Kekseliäästi päähenkilön mukaan nimetty leffa keskittyy dramaattiseen turvallisuuskyselyyn ja pitää sitä kehyksenä pitkälle joukolle takaumia, jotka etenevät samaan suuntaan kuin kysely itsessään. Kyselyn salaisesti junaillut Lewis Strauss (Robert Downey Jr.) on Atomienergiakomission, AEC:n johdossa ja kaunainen. Nolanin oma käsikirjoitus noudattaa tieteen periaatteita näyttäen vain tosiasiat ja jättäen argumentoinnin vähiin. Sävy on pääasiassa traaginen ja jälkikäteen katsoen Oppenheimerin joutuminen epäluulon kohteeksi oli väistämätöntä. Suoraan Los Alamosin pääkallopaikalla operoinut vakooja ja fyysikko Klaus Fuchs (Christopher Denham) ei helpota asiaa , eikä presidentti Truman (Gary Oldman) siedä tieteilijöiden tunnontuskia, sillä hän itse teki paljon raskaamman päätöksen käyttää Oppenheimerin luomaa atomiasetta.
Cillian Murphyn luisut hartiat ja sisäistä tuskaa huokuva naama toimivat erinomaisen hyvin Oppenheimerin roolissa ja ukon eksentriset kiinnostukset tulevat ilmi hienovaraisin askelin. Elämäkertaleffojen yleisen käytännön vastaisesti mysteeriä kuitenkin pidetään yllä ja hahmo on enemmänkin myytti ja poliittisen todellisuuden marttyyri kuin elokuvallinen protagonisti. Ei ole yllättävää, että ukko kaappasi Oskun roolistaan. Emily Blunt antaa tunteellista tukea Kittynä, joka sieti nöyryytyksiä ja uskottomuutta. Matt Damon antaa kontrastia suoraviivaisena käytännön ongelmien ratkaisijana ja onkin elokuvan kaikista selkein hahmo. Robert Downey Jr. osoittautuu elokuvan roistoksi, joka pelkän väärinkäsityksen vuoksi alkoi kantaa kaunaa ja pysyttelee varjoissa. Pienemmissä rooleissa nähdään nimekkäitä näyttelijöitä ja yhdenkään suoritusta ei varsinaisesti voi sanoa huonoksi.
Omalaatuisen rakenteen elämäkertaleffa jaksaa pitää katsojan mielenkiintoa yllä ja jopa lainaa asiakirjoja autenttisuuden luomiseksi. Leffan valtava mittakaava kymmenine henkilöineen, joita ei paljoa esitellä, ja jotka saattavat ilmaantua uudelleen ilman varoitusta, tekee eri henkilöiden seuraamisen vaikeaksi, vaikka varsinaisen tarinan kulku on selkeää ja hallittua. Hämmennystä aiheuttava esitystapa ei ole niin miellyttävä. Elokuva myös käyttää tyylittelyä tunnevaikutelmien apuna. Kokonaisuus on jokseenkin epätasainen henkilökuvaus, minkä ympärillä mahtuu kiepahtamaan useampi kuin yksi omituinen persoona ja sen takia Julius Robert Oppenheimerin elämäkertaelokuva ei ole kaikista suurimpien leffojen listalla (vaikka pituutta on vankka kolme tuntia), mutta epäortodoksi käsittelytapa ja tyylitellyn realismin vaikutelma tekee siitä elokuvamaratonin maukkaan pääruoan.
