Uhkapelit eivät ole aiheena uusi – niin kauan kuin ihmisillä on ollut tapana pelata ns. kovilla panoksilla, niihin on kietoutunut aikojen saatossa omanlaisensa karma. Pelit ovat suhteellisen tunnettuja kaikenikäisten aikuisten parissa ja myös viihteessä varmaa valuuttaa: monet hittielokuvat ja sarjat pohjautuvat joko suoraan sellaiseen tai ovat muuten tunnelmaltaan piinaavan kilpailullisia (”Nälkäpeli”, ”Squid Game”…). Pelikertomuksista voisi viihdemielessä summata, että jännittävän pelin aikaansaama tuskanhiki on usein kutkuttavaa seurattavaa niin pelaajien kuin peliseikkailua seuraavien mielestä. Kun jo leikkimielinen korttipelikierros voi parhaimmillaan olla jännittävä ja ripeää ajattelua stimuloiva kokemus, kuinka paljon se on sitä sitten kun siinä uhataan henkeä?
Viihteen kannalta enemmän voi olla enemmän ja mainiosta voi tulla verratonta, ainakin teoriassa. ”Enemmän tunnetta & enemmän verta ja suolenpätkiä” on kaavana suosittu, koska ne elokuvat ja sarjat, joille riittäisi pelkästään jonkin pelin pelaaminen ilman suurempia sfäärejä, ovat harvemmassa. Toisaalta jos pelissä panostetaan merkittävillä elämään vaikuttavilla tekijöillä, olisi suotavaa että pelituokiossa on mukana pohdiskelua pelin ja pelaajien välisestä psykologiasta, jolla olisi mahdollisesti myös aiheeseen istuvat satiirimahdollisuutensa. Siispä elämän ja kuoleman leikittelyistä kertovat elokuvat ja sarjat olisivat yleisesti ottaen kiinnostavampia, jos ne tarjoaisivat sirkushupien lisäksi ajattelevaa näkökulmaa tarinalleen, jolloin huomio ei olisi pelkästään liiaksi hahmojen välisessä draamassa tai hävinneitä kohdanneessa löylytyksessä…arvostelija kun on joskus Fjodor Dostojevskin ”Pelurin” lukeneena mieltynyt mieleen tunkeutuvasta tavasta käsitellä eri aiheita.
Renttumaisesta ”Kaiji: Ultimate Survivorista” ei välttämättä tule ensimmäiseksi mieleen vuonna 1867 kirjoitettua ”Peluria”, mutta ilahduin kun aloin kuitenkin animen katselun kautta muistella ”Pelurissakin” pohdittuja teemoja himopelaamisesta ja siitä, kuinka nimenomaan täysin järjettömät riskit ovat perustelluin syy koko touhulle. Eksyin japanilaisen Nobuyuki Fukumoton mangan seinen-animeen ”Death Noten” kaltaista tummaa jännärianimea etsiessä, josta mainittuani ”Kaijia” voisi pitää aavistuksen sitä muistuttavana, ja samalla kuitenkin hyvin omanlaisena anime-kokemuksenaan. Selvästi persoonallisempi ”Kaiji” teki suuremman vaikutuksen, joten tartuin kynänvarteen ja kirjoitin joitain mietteitä ylös…jotka arvostelussani ovat eräänlainen läpileikkaus ja katsaus siihen, mitä animella on tarjottavanaan (mahdolliset spoilerivaroitukset ovat voimassa).
Jätkämäisen ”Kaijin” ensimmäisen jakson ensisilmäys kattaa melko lailla sarjan tyylilajin: sarjakuvamaisen kärjistetyn mutta tummanpuhuvan jännäridraaman, jossa on ripaus punk-henkeä, loraus mustaa huumoria ja hyppysellinen läpitunkevaa intensiivisyyttä. Sen kyyniset miljööt vaihtelevat rupuisen nuhjuisesta likaisen äveriääseen, minkä lisäksi sen omintakeiset hahmot ovat vahvasti tyyliteltyjä…jota arvostin, sillä animessa ei tule liian usein vastaan hahmoja joilla olisi kunnon klyyvarit, joten peukkua tämänkertaiselle nenien olemassaololle. Sarjan perusideaa kantaa sen nuori, toisinaan sympaattinen ja empaattinen, mutta elämän kolhima takatukka-Kaiji, jonka ykkösominaisuutena on olla peeaa; ihminen, jonka huonot taloudenkäsittelytaidot vetävät tämän velkakierteeseen, josta pääsisi ylitse vain maksamalla tai itkemällä ja maksamalla. Nuhruisen lusmun tilanteeseen ilmaantuvat kultaiset kädet, jotka olisivat valmiina vetämään tämän mieron tieltä; kunhan Kaiji pelaisi tuottoisasti erästä salaista rahapeliä erän tai pari, Kaiji saisi elämänsä raiteilleen…vai saisiko? Samalla kun Kaiji pähkäilee menisikö ojaan vai allikkoon, sarjan tarina esittelee punaisen lankansa eli neljä selviytymispeliään: parit korttipelit ja pari extreme-riskipeliä, joita ei voi suositella kotona kokeiltaviksi.
Ei ole liioiteltua sanoa, että sarjan pääaluetta ovat erilaiset uhkapelit ja niiden seuraaminen, jota varsinkin kakkoskausi korostaa ensimmäistäkin enemmän. Näin ollen on asianmukaista, että hahmot jämähtävät pitkiksi ajoiksi pelipöydilleen, jonne mahtuu tupakanhuuruisten siirtojen lisäksi laajaa tunnekirjoa vahingoniloisesta voitonriemusta itkuun ja hampaiden kiristelyyn. Kuitenkin, vaikka ensimmäisessä kaudessa on lupsakkaa nähdä tutuista peleistä taktisemmiksi kehiteltyjä versioita (ensimmäisen kierroksen kivi, paperi & sakset-peli), ja vaikka toisaalta myös vieraammat mutta ideatasolla toimivat pelit lukeutuvat näihin (herra Tonegawan korttipeli), sarjan ansiot eivät kuitenkaan – kaikesta huolimatta – nojaudu pelkästään pelien yllä huohottavaan, parhaimmillaan raastavan painostavaan zhawa-zhawa-tunnelmaan. Se missä ”Kaiji” on keskinkertaisempia kollegojaan pätevämpi, on sen ymmärrys siitä, mistä pelin jännittävyys tarkalleen ottaen kumpuaa – ei itse pelistä, vaan kaiken kaikkiaan pelaajista, kuten oivallisissa pelitarinoissa ikään.
Kaijin jokainen pelikierros on nimittäin aina enemmän toisista osallistujista tai mahdollistajista kiinni kuin siitä, mitä pelataan tai miten pelataan.
Esimerkiksi ensimmäisessä erässä Kaiji pelaa vertaisiaan vastaan ja vertaistensa kanssa. Miljööt ovat tarkoituksellisen uhkaavia ja niiden isännöitsijät kristallinkirkkaasti pahansuopia, mutta pelaajissa olisi, Kaijin tavoin, inhimillisyyden ja myötäelämisen mahdollisuutta. Helpon rahan, onnen ja epätoivon yhdistelmä ajaa moraalin välittömästi epämääräiseksi, mikä on koukuttavassa ja tositeeveemäistä draamaa pursuavassa kivi, paperi & sakset-kierroksessa pelin koukku ja henki. Muutamien episodien pituinen väkevä taktikointikierros on kaikessa vaihtelevaisuudessaan, kaikessa kasvamisessaan ja sen erittäin nyppivien, jälkikäteenkin ärsyttäviltä tuntuvien pelaajiensa ansiosta vahva alku, kuin pieni teatterinäytös ihmisten kausaliteeteista ja muuttujista, jotka ”Kaiji” on alleviivanut mukavan harmaalla. Sarjassa valkenee viimeistään tässä kohtaa, ettei kukaan hahmoista ole erityisemmän pulmunen – varsinkaan jos olosuhteet pakottavat priorisoimaan oman selviytymisen.
Seuraavat erät avaavat maailmansa arvoja enemmän, joista toinen on kuin johdatteleva silta kohti viimeisiä pelituokioita. Toinen erä on sarjan tarinan kannalta monellakin tavalla vertauskuvallinen silta, jossa pelaajat kamppailevat edelleen toisiaan vastaan, mutta tiedostavat samalla sen syvän kuilun, mikä on heidän ja eri kastia olevien välissä. Helpon rahan ja epätoivon ajamat ahtautetaan omaan lokeroonsa, minkä vuoksi kierroksen luonne muuttuu eräänlaiseksi sovitelluksi kapinoinniksi sitä vastaan, kuinka rahaansa suhtautuu – kyse ei ole enää vain siitä, kuinka korttinsa pelaa. Tunteisiin keskittyvä kerronta saa aikaan sen, että pelaajista alkaa välittämään näiden selvittäessä mahdottomalta tuntuvaa tehtäväänsä, joka saavuttaa tuntuvasti synkät, painajaismaiset ja ahdistavat mittasuhteensa. Johdattelevan väliepisodin ravistelevuutta en sinänsä vähättele tai huonoksi sanoisi; se on kokonaisuudessaan pimeä pieni johdanto yksilötason ongelmallisuudesta yhteisötason ongelmallisuuteen. Vaikka vähäosaisten kiusaamisen teemat ovat kenties räikeimmillään tässä episodissa, niin se tuntuu jokatapauksessa aiemman erän summaukselta ja johdannolta kohti suurempia haasteita.
”Kaijin” viimeisissä, hyvin eri sfäärien erissä nostetaan panoksia korkeammiksi ja tunnelma vajoaa turtuneemmaksi, kuin synkimmän ja paatuineimman pelurin yleismielialaksi. Näissä ei enää käsitellä pääasiana sitä, kuinka pelaajat muuttavat pelin luonnetta pahamaineiseksi, tai sitäkään kuinka eri yhteiskuntaluokkien suhtautumistavat toisiinsa voivat olla ongelmallisia. Mielenkiintoisesti lopun fokus on yllättävämmin siinä, kuinka tarinan keskeisimmät hahmot Kaiji, paholaismainen herra Tonegawa ja tätä tietyllä tapaa huvittavampi ja saatanallisempi Hyoudou-sensei matkaavat saman jatkumon eri kohdissa…vähän kuten nuori, keski-ikäinen ja vanha matkaavat vääjäämättä samalla elämänviivalla kohti samaa loppua. Erät ovat, kuten kuninkaiden ja orjien korttipelin kättelyssä sanotaan, eristä psykologisimpia, kuin rusetti joka kiertää ja kietoo koko paketin ja päättää sen. Sarjan henkeen sopivat loppuratkaisut antavat sen vaikutelman, että vanhassa Hyoudou-senseissä on vastaava idea kuin on Gogolin ”Muotokuvan” (1835) muotokuvassa, tai ainakin näin asian näkisin ja tulkitsisin, koska hahmo on herkullisen muikea. Varjoista nouseva ja kumeasti käkättävä syylänenäinen ukko omaa gogolmaista tuntumaa, ja tämän suhde toiseen käteensä Tonegawaan (ja Kaijiin) on myös vastaavanlainen kuin olisi muotokuvalla.
Toisin sanoen ”Kaijin” korttikierrosten loputtomien, kiivaiden ja intohimoisten taktikointien alta paljastuu lopulta erikoisempi, jopa filosofinen tapa käsitellä uhkapelien mustia koukeroita. Näissä on kaikkiaan eli kaikkien neljän tarinan kohdilla ajatusta siitä, kuinka peleissä on erilaisia harmaita kerroksia aina pelajaasta yleisöön (yhteisöön) ja lopulta johtotason henkilöihin asti, jotka vastaavat järjestelyistä. Kerroksia kasataan niin pelaajien valitsemisella kuin uhkapelien päämäärillä. Kaijilla ja kumppaneilla ovat tietyt olosuhteet ja syyt huomattavan ensisijaisia, mutta anime painottaa pikemminkin pelurin psykologiaa, luonnetta, joka ottaa osaa ja lähtee mukaan, ja joka pääasiassa aiheuttaa ongelmansa. Pelurin luonteet yhdistettynä yhteiskuntansa näkökulmasta kyseenalaisiin elämäntapoihin ovat pääjuonen suolaa, johon toisaalta Kaiji ja kaverit tuovat inhimillisyyden näkökulmaa, joka ei välttämättä (…inhimillisesti) ole kovinkaan vakaalla pohjalla. Varmaa on vain se, että gogolmaisen takapirun voima on maailmansa hallitsevin voima ja kerroksista pohjimmaisin, voima joka antaa sekä ottaa niin noviisilta kuin konkarilta. Uhkapelien riskit viehättävät syvemmällä syövereissä olevaa niiden särkyväisyyden takia…ja mitä enemmän niissä on menetettävää, sitä vastustamattomampaa on itsensä tuhoontuomituksi alistuvan pelinhimo.
Junkkarista syviin syövereihin siis! Koska en kovinkaan montaa vastaavanlaista (takapirulla ihmisten omaa pahuutta käsittelevää) sarjaa muista nähneeni – animessa eritoten varsinkaan – niin ”Kaiji: Ultimate Survivorin” pelaamisessa kulkeutuva ydintarina on näillä sanoilla synkeän freesi, mietteliäs ja kiitettävän tunnelmallinen trilleri, joka maistui allekirjoittaneelle erittäin hyvin. Uhkapelien teemat käsitellään tyylitietoisesti, johon sisältyy viihdyttävyyden lisäksi omalaatuisia näkemyksiä, eikä genrelle asianmukaisia raakoja sirkushupejakaan unohdeta. ”Kaijia” voi näillä ansioilla, kiihkeän tunnelmansa, äänimaailmansa ja visuaalisuutensa puolesta luonnehtia pieneksi ja persoonalliseksi anime-elämykseksi.
Sarja olisi tällaisenaan, yhden kauden mittaisena, hieno ja mielestäni kaikkensa antanut paketti, mutta koska takatukkainen Kaiji on ollut kotimaassaan Japanissa suhteellisen suosittu, niin toki ”Kaijille” on olemassa oheistuotteita (mm. näyteltyjä fanielokuvia), jatkoa ainakin toisen animekauden verran (”Kaiji: Against All Rules”), ja eräänlainen samaan maailmaan liittyvä humoristinen spin-off-anime (”Mr. Tonegawa: Middle Management Blues”, joka pohjautuu eri tekijän mangaan, ja joille olen antanut siunaukseni). Näistä täytyy lopussa todeta sen verran, että ”Kaijin” jatko on sinänsä perusteltua mangan puolesta, jossa pelurihemmo Kaiji päätyy toistuvasti ojasta allikkoon ja pelamaan monipuolisesti ties milloin mitäkin, mutta…Kuitenkin, koska Kaijin kakkoskauden suurimpia vastustajia on, ihmisten tai itsensä sijaan, eräs pelimasiina – jota vastaan ähkitään ainakin viidentoista episodin ajan – niin näistä rännipalloista tulee väkisinkin mieleen, kuinka toisinaan sarjojen ei kannattaisi hyvälläkään säällä jatkaa laajentumistaan, vaikka tyyli ja hahmot olisivat enemmän kuin kohdillaan.
”Kaiji” toimiikin parhaiten ”Death Noten” tapaan, eli yhden kauden mittaisena itsenäisenä kertomuksenaan, jonka sfääreille jatkon on vaikeaa päästä, koska tietyt onnistuneet säväykset koetaan saagassa vain kerran. Niinpä ”Kaijin” mielikuvan jättää mieluusti pelkästään sen tummaan ensimmäiseen kauteen, jossa pelitarinassa on jatkon ”more is more”-ajattelun sijaan vankka satiirinen ihmisnäkemyksensä, jossa itse pelaaminen ei ole tarinan varsinaista pääasiallista antia, ja jossa hahmot ja vastakkainasettelu ovat kaikkinensa harmaampia ja tulkinnanvaraisempia.
