- Tämä aihe sisältää 19 vastaukset, 7 ääntä, ja päivitettiin viimeksi 2 viikkoa, 4 päivää sitten
toimesta.
-
Artikkelit
-
-
Ketjun perusidea lienee tuttu jo sivuston aiemmalta inkarnaatiolta, eli ihan vain keskustelua viimeksi katsotuista leffoista.
Itse katsoin Disneyn viimeisimmät remaket, ja kumpikin oli taattua Disney-remake-laatua. Peter Panin suurin synti oli täydellinen harmaus ja tylsyys jopa näiden puuduttavien remakejen omalla keskimääräisellä tasolla. Jos siis on unilääke hakusessa, niin tämä hoitanee sen homman.
Pieni merenneito taas on ihan keskivertotason huono leffa lajissaan. Jälkimmäisessä kuitenkin oli tukuittain niin käsittämättömiä ratkaisuja, että ainakin sitä katsoessa tunsi myötähäpeää ja ihan ketutustakin. Se lokin vetämä räppibiisi oli ehkä nolostuttavinta mitä olen näissä leffoissa toistaiseksi nähnyt.
-
-
Katselin tuossa äsken sveitsiläisen tuotannon kirgisialaisesta naisenryöstöstä. Elokuvan nimi on Ota kiinni ja juokse. Voisin antaa sille 3½ tähteä, sillä elokuva on hyvin tehty, näyttelijät onnistuvat mainiosti ja sanoma on jyrkkä kuin Kirgisian vuorien rinteet. Kuvataan riipaisevasti sitä ainaista samankaltaisuuden pakkoa, joka meillä Suomessakin vallitsee, joukosta ei saa erottua.
-
Rullataan keskustelua omalta osaltani eteenpäin, jossa jatkan Disney-teemaa.
Katselin tässä toissapäivänä pätkittäin Disneyn remake-”Pinocchiota”, josta pätkittäisyyden takia kommenttia mieluummin tänne kuin varsinaista arviota. Vanhemman animaatiovastaavan muistavana ”Pinocchiossa” on mielestäni ihan mielenkiintoinen ja kelpo tarina, joka kannustaa ajan tyylin mukaisesti olemaan kuuliainen ja karttamaan naiviisuutta/muuta renttuilua. Kun saman piirretyn tunnelmasta löytyy imeliäisyyttä JA pimeyttä, yhdistelmä on tietyllä tapaa kutkuttava, näistä jyrkkyyksistä tykkään vanhassa filmissä.
Tom Hanksin ja kumppaneiden näyttelemästä rumasta uusversiosta pulpahtelee mieleen se, että jotensakin tuntuu näissä uusintaversioissa olevan jonkinlaista omituista pyhäinjäännösmäisyyttä alkuperäisiä versioita kohtaan, koska käytännössä alkuperäisen hölmömmätkin ideat on ikään kuin toteutettava pakonomaisen autenttisesti näytellyssäkin filmissä, koska ne ovat toteutettava ikään kuin pakonomaisen autenttisesti, aamen. Tällainen on esimerkiksi Gepetton räpsysilmäinen kultakala, joka olisi voinut olla kummajaisen sijaan ihan vain kultakala, ja samaa sanon myös kissasta, joka toteutuksen puoleen tuo mieleen ”Babe – urhean possun” (1995) eikä millään hyvällä tavalla. Repliikit, kohtaukset ym. ovat myös otettu piirretystä sellaisinaan, mitä nyt turhaa sanahelinää on lisätty kestoon, jotta kestoa olisi. Harmi vain että nämä syövät reippaasti leffan tehosta, sillä piirretyn nähneenä on vaikeaa olla tekemättä epäedullisia vertailuja esimerkiksi Nautintojen saaren ja valaan toteutusten kohdilla, jotka animaatiossa ovat tunnelmallisesti toteutettuja, mutta näyteltyinä myötähäpeää herättäviä tönkköjä CGI-luomuksia.
Sitten kun elokuva tuo jotain uutta, nämä kohtaukset ovat tyylitelty nykyajan höllien sääntöjen mukaisiksi, jolloin leffalta tuntuu katoavan kaikki järki siitä, mitä sillä halutaan sanoa. Sadun moraalisen sanoman sijaan elokuvassa on kyllä viestitystä siitä, mitkä asiat vaikuttaisivat olevan markkinoijien mielestä olennaisimpia: vanhan version nostalgia ja hyvin kaupattavat uusversiot, jollaisia ovat esim. ”Shrek 2”:sta muistuttava nenänpidennys, monsteriksi muuttunut valas, moottoriveneen moottoriksi muuttunut Pinocchio, tietyt hahmouudistukset jne. Kaikkinensa koko elokuva haiskahtaa häpeilemättömästi laskelmoidulta rahalta, jonka turhanpäiväisyys ei tekijöidensä päätä pakota…joten sinänsä ei kaiken tuskanhien keskeltä harmita, etten nähnyt leffaa kokonaan.
-
-
Juu toki, käytän termejä usein suurpiirteisesti, joten saa nykiä hihasta.
Käytän laajaa ilmausta ”nykyajan höllät säännöt” tarkoittamaan ”Pinocchion” yhteydessä vanhojen satujen nykyaikaan päivittämisen ihanteita, josta aluksikin myönnytystä siitä, ettei tämän välttämättä tarvitse olla huono asia – välttämättä. Joskus esim. lapselle voi olla hyvä selittää jonkun nykyajan esimerkin kautta jotain, mitä jokin vanhempi teksti koettaa kertomallaan painottaa.
Miellän sadut ennen kaikkea kärjistetyn opettaviksi kertomuksiksi tai viihteellisiksi kertomuksiksi, joissa voi ilmetä molempia; kertomuksen moraalista/eettistä sanomaa sekä mielikuvituksellista juonenkuljetusta. Satu voi rakentua niin, että sen tarinan keskipisteessä on jokin opettavainen ydinasia, tai sitten se voi edetä omilla säännöillään niin, että keskiössä on opetuksen sijaan viihde. ”Pinocchio” on satuna sekä Disneyn 40-lukuisessa animaatioelokuvassa niitä kertomuksia, jotka nivoutuvat päteemansa alle, joka liittyy tässä tapauksessa kunnon ihmiseksi kasvamiseen – teemassa on enemmän moraaliseettistä opetusta kuin pelkkää viihdettä (vaikka molemmista löytyy). ”Kunnon ihminen” tarkoittaa eri asioita 1880-luvun, 1940-luvun ja 2020-luvun viitekehyksissä, jolloin on sinänsä luonnollista että ”Pinocchiosta” löytyy eri aikakausina eri painotuspisteet.
Hölliksi näitä kutsun kuitenkin siinä kohtaa, kun tarinaan muokatut ihanteet vievät pohjat siltä, mitä tällä alkujaan haluttiin sanoa vain sen tähden, että tarinassa halutaan modernisoinnin takia olevan muutoksia.
Esimerkiksi 40-luvun ”Pinocchiossa” on aika selkeästi määritellyt piirteet sille, kuinka Pinocchio voisi olla kunnon ihminen: tämä ei valehtele vaan puhuu aina totta, on lainkuuliainen, tottelee, suorittaa velvollisuutensa koulussa jne. Kokematon Pinocchio tarvitsee toisinaan Samu Sirkkaa muistuttamaan säännöstöistä, kun välillä puunukkea kutkuttaisi kokeilla lurjumaisempaakin elämäntyyliä – lintsausta, vetelehtimistä, vandalismia, ilkeilyä jne. Elokuvasta ei jää ihmettelemään miksi tietyistä huonoista valinnoista seuraa ikävyyksiä, joista varsinkin Nautintojen saari korostaa velvollisuuksistaan karkaamisen kasvattavan myöhemmästä työtaakasta itkettävän paljon suuremman (aasit).
Vuoden 2022 ”Pinocchio” alkaa myös sillä, että Pinocchiosta voisi tulla henkiinheräämisensä jälkeen oikea poika, mikäli on kunnon ihminen. Tässä versiossa Pinocchio on jo valmiiksi niin kiltti ja viaton, ettei tämä varsinaisesti Samua tarvitsisi ylimääräiseksi muistuttajaksi siitä, mikä olikaan hyvää ja mikää huonoa; eihän Pinocchio nyt oikein missään kohtaa kovinkaan pieleen valitse. Samu kaiken kukkuraksi kehottaa Pinocchiota toimimaan väärin (valehtelemaan) ”Shrek 2:sta” vohkitussa kohtauksessa, jota olisi hankalaa kuvitella vanhempiin versioihin sanomansa puolesta (”älä valehtele, paitsi silloin kun hyödyt siitä”). Puupäisen nukkepojan ei monessakaan kohtaa tarvitse valita toimintatapojaan, sillä tämä on usein olosuhteittensa uhri; kyllähän tämä esim. kouluun menisi, mutta kun opettajat potkivat nuken ulos → josta paremman puutteessa voikin käyttää päivänsä tivolissa, joka ei enää ole kamalien kakaroiden rankaisulaitos vaan…merkillistä bisnestä, jossa ihmiset muuttuvat muuten vaan aasiksi?
Sillä että kantaa valintojensa seuraukset sekä uhrina lillumisessa on erot sen suhteen, kumman miellän mielekkäämmäksi kun aiheena on ”kunnon ihmiseksi kasvaminen”. Tilanteissa lilluminen ei vaadi sinänsä muuta kuin eteenpäin ajelehtimisen, jonka seurauksena on tavallaan johdonmukaista, ettei Pinocchiosta sitten elokuvan lopussa välttämättä tulekaan oikeaa poikaa, ellei sitten katsoja niin halua. Tosin voihan eteenpäin ajelehtimisessakin kasvaa ihmisenä ja oivaltaa asioita, mutta kun tarinassa annetaan mukaan kokonainen Samun hahmo, joka korostaa asioiden keskinäistä punnitsemista, niin tällä tekee vähemmän, jos ajelehtimisenkin kautta kasvaa ihmisenä.
Tiedä sitten, suhtautuvatko ihmiset satuihin nykyisin muutoinkin vanhanaikaisena materiaalina joita on muutettava ajalle ymmärrettävämmiksi, vai ovatko moiset muutokset oletetuille Disney-elokuvien äärelle varttuneille Y-/Z-sukupolville suunnattuja täkyjä (…joilla tarinaa päivitetään näiden ajankuvaa vastaavammaksi) – mielestäni satujen ytimet etiikasta tai joistain elämässä havaittavista piirteistä ovat itsessään ajattomia ajankohdasta toiseen, jolloin näiden ytimien pehmentäminen tai kokonainen kadottaminen tekevät hallaa tarinan yleisterälle. Satujen yleinen kärjistys omaa samaa ideaa kuin satiirin vitsit tai väänteilyt; jos näitä lähtee liikaa hölläämään/pehmentämään, nämä hukkaavat särmänsä.
Vanhassa on siis vara parempi, jos (ajasta muuttumattoman) ydinasian saa sillä kokonaisvaltaisesti paremmin viestitettyä.
”Markkinoijien mielestä olennaiset seikat”: vastaavasti lyhyeksi typistetty luonnehdintani asiasta, joka kumpuaa arvauksistani siitä, mitä arvelen markkinoijien elokuvissaan tavoittelevan. ”Pinocchiosta” sekä joistain muista näkemistäni remake-Disney-elokuvista heräävät tosiaan mielikuvat siitä, kuinka kohdeyleisö tuntuisi olevan lasten sijaan pikemminkin nuoret ja aikuiset, joilla olisi vahvat ja vanhasta tinkimättömät nostalgiapärinät lapsuudessaan näkemistään Disney-piirretyistä. Live-elokuvan olisi tavoiteltava nämä sekä näiden lapset; olisi hyvä tarjota näille vastaava taianomainen kokemus, kuin mitä klassikkopiirretyt tarjosivat aikoinaan ensimmäistä kertaa nähtynä; olla brändin näköinen; vastata kaikesta mitä nostalgiassa voi vaatia…oletettuja tarinapäivityksiä unhoittamatta, mikäli jokin asia vanhassa filmissä faneja tai jotakuta studioheppua sattuu häiritsemään.
Tutun turvallinen, ylipäänsä tuttuus, sekä ennalta-arvattavuus saattaisi sinällään toimia nostalgiannälkäisille, jotka oletetusti odottavatkin näkevänsä samaa vanhaa ja hyväksi havaittua; niinpä esimerkiksi ”Pinocchion” traileri sisältää tunnusmusiikkia myöten kaiken sen, minkä piirretyn nähnyt voikin odottaa; tuttua ja turvallista, jonka puoleen moni kallistuu syömisenkin suhteen – miksei siis elokuvienkin tapauksessa? Vieras ja villi voi olla kiinnostava elämys, mutta tuttu ja turvallinen tarjoaa odotetun veden kielelle – ja monihan pitää vanhasta ja hyvästä ja kallistuu mieluummin sen puoleen kuin ottaa riskin, ja kokeilee versiota johon ei ole niin tottunut. Lisäksi joistain vanhoista asioista on nostalgiankin vuoksi hauska pitää puritaanisesti kiinni mieluummin kuin antaa asialle uusia siipiä.
Myös elokuvan ”Shrek 2:n” Pinocchio-hetki ei voi olla herättämättä ajatuksia siitä, kuinka elokuvassa tavoitellaan tätä kautta kenties tiettyä some-uskottavuutta sillä, kuinka hassuja pääsiäismunia elokuvasta löytyykään (joistain vitseistä puhumattakaan, kuten ”pin-occhiosta”) – pääsiäismunat ovat suosittuja, näitä etsitään mielellään monista peleistä ja leffoista. Arvailut live-elokuvien roolituksista ja into animaatiohahmojen CGI-toteutuksista saattavat lunastaa oletetut odotuksensa leffan trailerissa – ”Pinocchio” on siinä mielessä markkinoitu olennaisesti vastaamaan tietynlaisen kohdeyleisön makua.
Viljelen sanaa ”oletettu” paljon, kun en näistä remake-versioista lopulta tiedä keille nämä ovat, mutta tiettyjä mielikuvia elokuvista ja näiden ympäriltä käyvistä keskusteluista ja mainoksista herää. Jos samat olettamat ovat niitä asioita, joihin remake-tekijöiden on pystytettävä raaminsa, näillä voisi kuvitella ehkä olevan haasteita inspiroitua filmeistään, jos niiltä vaadittaisiin tiukkaa nostalgiaa mutta samalla joitain tekoaikaan sopivia päivityksiä, joilla herättää keskustelua?
…ehkä menen ylianalysoinnin puolelle (hauskaahan se aina), mutta jos siltä tuntuu niin keskustelua saa heittää edelleen eteenpäin – tässä nyt alkajaisiksi joitain ajatuksia.
-
-
Olen viime aikoina katsellut elokuvia harmillisen vähän. Ei oikein ole aikaa, kun teen tällä hetkellä kolmea työtä, joista kaksi osa-aikaisia ja kolmas kokopäiväinen. Töiden puolesta (henkilökohtainen avustaja) kävin viime viikon torstaina elokuvateatterissa katsomassa ”John Wick IV:n”, joka oli mielestäni ihan kohtalainen väkivaltapläjäys, vaikken Wick-elokuvien mytologiaa olekaan koskaan kyennyt ottamaan erityisen vakavasti.
Viimeisin omasta aloitteestani katsomani elokuva oli pahamaineisen kamppailulajispesialisti Godfrey Hon ohjaama ”Magnificent Natural Fist”, jonka juonen olen jo ehtinyt pitkälti unohtaa. Aika usein näissä kung fu -elokuvissa putoaa jossain vaiheessa kärryiltä, mutta MNF taisi tehdä ennätyksen siinä, miten nopeasti kärryiltäputoaminen tapahtui. MNF on myös niitä elokuvia, jotka täytyy ehdottomasti katsoa englanniksi jälkiäänitettynä versiona. Täysin älyvapaan ääninäyttelyn ja dialogin yhdistyminen jo sinänsä järjettömään juoneen ja visuaaliseen ilmeeseen on Ö-luokan kung fu -elokuvien suola. Olisi valehtelua kiistää, ettenkö olisi nauttinut.
-
Stand By Me
(Kirjoitan tän tähän koska uusia kommentteja leffoihin ei saa edelleenkään tehtyä.)
Toinen katselu, eka oli 10 vuotta sitten. Nyt tämä tuntui hiukan paremmalta, saa puoli tähteä lisää. Lapsuuden loppu on katkeraa aikaa, koin sen sellaisena itsekin vaikka mitään oikeasti dramaattista ei tapahtunutkaan, toisin kuin tässä. Tämä kuvasi sitä ja ystävyyttä todella hyvin. 3,5/5
-
Leijonakuningas, se aito ja alkuperäinen.
Tätä uudelleenkatsoessa tulin ajatelleeksi, miten antoisaa on lukea ja keskustella ihmisten kanssa näistä vanhoista klassikoista, koska animaatiot erityisesti on niin täynnä kaikkia pieniä yksityiskohtia ja viittauksia, mitä ei välttämättä osaa itsekään aina ajatella.
Otetaan nyt esimerkiksi se Scarin laulu, johon on koottu suunnilleen kaikki maailman viittaukset pahuuteen ja kuolemaan: ensimmäinen kolmannes tapahtuu pimeässä manalassa, toinen kolmannes viittaa Kolmanteen valtakuntaan, ja viimeinen sisältää viittauksia Helvettiin ja pimeyteen. Nämä kaikki siis yhdessä ainoassa parin minuutin kohtauksessa.
Ei nykyään tällaisia enää tehdä. Siitä Disneyn remakestakin oli kaikki nuo mainitut jätetty pois.
-
Sadepäivään tuli katsottua alkuperäinen Aladdin.
En tiedä huomasiko tai ymmärsikö kukaan muu, mutta sen Aladdinin ekan laulun puolivälissä Al pöllähtää keskelle bordellia, missä naikkoset suhtautuvat hyväntahtoiseen päähenkilöön halveksuen tämän köyhyyden vuoksi. Sensuuriviranomainen ei ainakaan ymmärtänyt.
-
Katselin Yleltä elokuvan Bizet’n Carmen (Carmen, 1984). Se on upea, kuviltaan maalauksellinen sovitus Carmen-oopperasta. Ooppera ei varsinaisesti ole mielilajejani, mutta tässä Carmenissa on sentään pari iskeväistä melodiaa, jotka sopivin ajoin toistuvat, niin että jaksaa ihan hyvin kuunnella ne latteammat väliosatkin. Sitä paitsi on kiva kun voi tekstityksestä lukea että mitä se sano. Taikka useimmiten mitä se laulo. Mutta kuten sanottu eniten minuun vetosi elokuvan kuvallinen ihanuus. Teiltä, aukioilta ja tantereilta leijaileva pölykin tuntuu käyttäytyvän maalauksellisesti! Puvut ja kuvauspaikat sekä tietysti kauniit näyttelijät/laulajat täydentävät vaikutelmaa.
Yritin esittää parhaita paikkoja tästä elokuvasta vaimolleni, mutta hän ei jaksanut kuunnella sitä laulantaa. Kun korostin kuvauspaikkojen kauneutta, hän totesi, että minun selvästikin tekisi mieleni käydä jollain matkalla. Tähän esitin vastaväitteenä, että millään matkalla en näkisi tällaisia näkyjä, joita elokuva minulle esittelee ja joita voin katsella tutusta nojatuolistani kahvia siemaillen. Matkalla näkee sietämättömän määrän muita matkailijoita, kyllästyneitä kaupustelijoita ja joutuu kärsimään huiputusyrityksistä, kuumuudesta, hikoilusta ja muut joutuvat kärsimään minun hikeentymisestäni. Ja mikä viiltävän romanttinen rakkauskertomus elokuvassa esitetään. Viime kesänä luin tämän oopperan pohjana olleen Prosper Mériméen kertomuksen. Oopperan pääosa on minun mielestäni sotilaan (oopperassa korpraalia esittävän Plácido Domingon) järjetön rakastuminen pahapäiseen mutta seksiä tihkuvaan Carmen-neitoon. Tältä osin mennään muistaakseni sen novellin mukaan.
Elokuvassa korostetaan härkätaistelua jonkinlaisena koristeellisena, rituaalisena murhana, joka elämään kuuluu. Syön ainakin itse päivittäin jonkin viattoman eläimen lihaa. Toisinaan eläinkuljetusauton näkeminen nostattaa voimakkaan halun luopua kokonaan lihansyönnistä, mutta iltaa myöten se halu laantuu ja aamulla saatan lappaa kinkkua leivälle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elokuvan alkupuolella kuvataan uskonnollista kulkuetta. Neitsyttä palvovat huppupäiset miehet tuntuvat kuumehoureiselta näyltä. Härkätaistelua en haluaisi kokea, enkä seurata kuvatunkaltaista kulkuetta. Television tarjoamana niitä voi katsella, miettiipä niistä mitä miettii.
-
-
Katselin eilen huvikseni saksalaisen vuonna 2019 valmistuneen rikosetsiväelokuvan nimeltä Vapaa maa, saksaksi Freies Land. Se kuuluu perustuvan espanjalaiseen elokuvaan Suosurmat. Tapahtumat on tässä saksalaisessa versiossa sijoitettu syrjäiselle tehdaspaikkakunnalle entisen DDR:n alueelle. Sinne tänne epämääräisille seinille on spreijattu ”DDR ei antanut koskaan mitään” ja vastaavia vastaiskulauseita. Polissit tutkivat kadonneitten neitosten mysteeriä. Tytöt löytyvät julmasti surmattuina. Ei yleensä kiinnosta tällaiset elokuvat. Tämä nyt on hyvin toteutettu. DDR:n anteliaisuus muuttuu hieman kysymyksenalaiseksi, kun näkee miten hyvännäköisiä neitosia paikkakunnalla kuleksii. Miehet ovat myös hoikempia ja fyysillisesti terveempiä kuin minä. No, toinen poliisi vetää kyllä viinaa melkein kuin minä, mutta fysiikka toimii kuin entisellä fysiikan opella.
Lopputekstien perusteella osa DDR:stä on kuvattu Kiovassa ja Lvivissä. Lieneekö Saksasta pyritty hävittämään entinen DDR niin tinkaan, että pitää mennä etsimään vastaavankaltaisia näkymiä rajojen takaa? Niin muuttuu maailma Nukkumatikaiseni.
-
Eilen katselin huvikseni sen espanjalaisen Suosurmat-elokuvan, kun Areenasta senkin voipi katsella. Suosurmat kuulostaa sanana sevillankieliseltä, se voisi olla ”su osur mat” ja tarkoittaisi ”hänen välimerensiniset hupsutuksensa”. Mutta jos vakavasti puhutaan, tykkäsin himpun verran enämpi siitä saksalaisesta versiosta. Siinä oli logiikka jotenkin paremmin kohdillaan. Tämä espanjalainen versio oli toki huomattavasti lyhyempi, mistä annan plussaa ja se öinen autonjäljityskohtaus toimii espanjaksi paremmin.
Mietin vielä sen saksalaisen elokuvan kuvauspaikkoja. Onhan se selvä, että elokuvan teko Ukrainassa on ainakin vuonna 2019 ollut huomattavasti huokeampaa kuin mitä se olisi ollut Saksassa.
-
Tässä joku päivä sitten katsoin uudestaan vanhoja Hessu Hopo -lyhäreitä. Toisin kuin nykyään, joskus 40- ja 50-luvulla nämä oli suunnattu nimenomaa aikuisille, ja näissä on ihan jo siksi viittauksia aikuisempiin juttuihin, kuten Hessun vaimon salasuhteeseen postimiehen kanssa, perheväkivaltaan ym. mukavaan.
Näistä omalla tavallaan muistettavin on nimeltään ”How to be a detective”, missä parodioidaan aikansa film noir -leffoja. Tämä lyhäri alkaakin lyhyellä montaasilla, missä sumuisen kaupungin kujilla ja kuppiloissa tapetaan ja muuten mukiloidaan sairaalakuntoon väkeä kuin pipoa. Samaan aikaan yksityisetsivä Hessu Hopo istuu kaikesta autaan tietämättömänä toimistossaan lukemassa sarjakuvia. 😀
Viimeksi mainittu on Disneyn kautta aikain väkivaltaisin tuotos, eikä sitä siksi yleensä ole näytetty paljon missään.
Muita muistettavia (vaan ei parhaita) on kaikki urheiluun liittyvät sekä arkielämää satirisoivat lyhärit.
-
Tuli katsottua pitkästä aikaa taas tuo Tom Hanksin tähdittämä Cast Away -tuuliajolla. Tästä vahvimmin on jäänyt mieleen, että aikoinaan kun se näytettiin maikkarilla joskus 2000-luvun alussa, niin sitä seurasi yksi kaikkien aikojen ennätysyleisöistä, siis aivan käsittämättömät määrät silmäpareja. Hankshan esittää tässä autiolle saarelle haaksirikkoutuvaa gaiffaria ja tarina seuraa tämän pyrkimyksiä saada yhteys ulkomaailmaan. Ehkä silmiinpistävinpänä puolena tämä on tungettu täyteen tökeröä tuotesijoittelua, kun se puolet leffasta nähtävä Wilson-lentopallo ja ne FedExin lentokoneet ym.
Mad-lehteä lukeneena on ikinä pysty katsomaan tuota leffaa kauhean vakavissani. Siinä Kanttuvei-nimisessä parodiassa Hanks muistaakseni kieltäytyy lopussa rakastamansa naisen seurasta ja meneekin treffeille mukanaan säkillinen niitä lentopalloja. 😀
Oma suhtautuminen Tom Hanksiin on viime aikoina muutenkin muuttunut positiivisempaan suuntaan, koska olen ollut opiskelemassa vähän ilmaisutaitoja, ja siellä on analysoitu Amerikan kultapojankin esiintymistä. Näissä leffoissaan Hanks tyypillisesti on varsin yksi-ilmeinen ja monotoninen, mutta sopivasti vapautuneessa tilanteessa oikeassa elämässä Tomppa onkin mitä värikkäin seuramies ja synnynnäinen viihdyttäjä. Ero näiden kahden välillä on kuin yöllä ja päivällä.
-
Katsoin suomalaisen elokuvan Hyväveli vuodelta 2022. Se oli aivan kamala. Amatöörimäisesti ohjattu, kömpelösti kuvattu ja luokattoman huonosti näytelty. Yksi huonoimpia kotimaisia, mitä olen nähnyt, eikä odotukset edes olleet yhtään korkealla. Ja olen nähnyt todella huonoja suomielokuvia.
Katsomme usein tyttöystäväni kanssa suomalaisia elokuvia niiden cringe-arvon takia, mutta viime aikoina se on myös hieman masentanut. Eikö oikeasti hyviä kotimaisia elokuvia löydy? Viime vuosilta mieleen tulee vain Ikitie, ehkä myös Louhimiehen Tuntematon sotilas (vaikka se onkin parempi tv-sarjana). Nekin pohjautuvat hyviin kirjoihin.
Huonoimpia on muuten huonot komediat, koska niiden kökköydelle ei voi edes nauraa. Pohjolan satoa ja Luokkakokous 3 ovat paskaisinta saastaa.
-
Episodi mainosti vanhaa leffaa joten pitihän se kattoa. Koska en löydä leffaa täältä, pistän arvostelun tänne.
Tämä on nyt sitten vanhin leffa jonka olen nähnyt. Aiempi vanhin näkemäni leffa oli Matka Kuuhun, vuodelta 1902. Ja kyseessä on tietenkin sama mies!
Voin vain kuvitella miltä on tuntunut nähdä tämä vuonna 1896. Se on varmasti ollut maagista. Nykysilmin nähtynä tämä on hieman lapsellinen ja sekava, mutta onhan se vanhakin. Hauska se kyllä oli, joskaan en ihan ymmärtänyt juonta. Paitsi jos juonena simppelisti vain oli että ilmestytään uudelleen ja pelästytetään hahmoja. Täytyyhän sitä kuitenkin leikkiä kameralla kun se on kerran keksitty joten mikäs siinä. Trikkikuvaus on jännää, kekseliästä. En kyllä toiste jaksaisi katsoa vaikka onkin vain kolmeminuuttinen. Tulipahan katsottua.
2/5
-
-
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.