Etusivu Foorumit Leffat yleisesti Viimeksi katsottuja leffoja (ei parhaita)

Luet parhaimillaan 30 vastausketjuja
  • Julkaisija
    Artikkelit
    • #150110
      Brutus
      Osallistuja

      Ketjun perusidea lienee tuttu jo sivuston aiemmalta inkarnaatiolta, eli ihan vain keskustelua viimeksi katsotuista leffoista.

      Itse katsoin Disneyn viimeisimmät remaket, ja kumpikin oli taattua Disney-remake-laatua. Peter Panin suurin synti oli täydellinen harmaus ja tylsyys jopa näiden puuduttavien remakejen omalla keskimääräisellä tasolla. Jos siis on unilääke hakusessa, niin tämä hoitanee sen homman.

      Pieni merenneito taas on ihan keskivertotason huono leffa lajissaan. Jälkimmäisessä kuitenkin oli tukuittain niin käsittämättömiä ratkaisuja, että ainakin sitä katsoessa tunsi myötähäpeää ja ihan ketutustakin. Se lokin vetämä räppibiisi oli ehkä nolostuttavinta mitä olen näissä leffoissa toistaiseksi nähnyt.

    • #150125
      dbgirl
      Osallistuja

      Tänään katoin Rikos auringon alla. Poirot-filmatisointi kasarilta. Ihan viihdyttävä whodunit. Arviointi tulee huomenna.

    • #150181
      Jautsi
      Osallistuja

      Katselin tuossa äsken sveitsiläisen tuotannon kirgisialaisesta naisenryöstöstä. Elokuvan nimi on Ota kiinni ja juokse. Voisin antaa sille 3½ tähteä, sillä elokuva on hyvin tehty, näyttelijät onnistuvat mainiosti ja sanoma on jyrkkä kuin Kirgisian vuorien rinteet. Kuvataan riipaisevasti sitä ainaista samankaltaisuuden pakkoa, joka meillä Suomessakin vallitsee, joukosta ei saa erottua.

    • #150184
      Ludil
      Osallistuja

      Rullataan keskustelua omalta osaltani eteenpäin, jossa jatkan Disney-teemaa.

      Katselin tässä toissapäivänä pätkittäin Disneyn remake-”Pinocchiota”, josta pätkittäisyyden takia kommenttia mieluummin tänne kuin varsinaista arviota. Vanhemman animaatiovastaavan muistavana ”Pinocchiossa” on mielestäni ihan mielenkiintoinen ja kelpo tarina, joka kannustaa ajan tyylin mukaisesti olemaan kuuliainen ja karttamaan naiviisuutta/muuta renttuilua. Kun saman piirretyn tunnelmasta löytyy imeliäisyyttä JA pimeyttä, yhdistelmä on tietyllä tapaa kutkuttava, näistä jyrkkyyksistä tykkään vanhassa filmissä.

      Tom Hanksin ja kumppaneiden näyttelemästä rumasta uusversiosta pulpahtelee mieleen se, että jotensakin tuntuu näissä uusintaversioissa olevan jonkinlaista omituista pyhäinjäännösmäisyyttä alkuperäisiä versioita kohtaan, koska käytännössä alkuperäisen hölmömmätkin ideat on ikään kuin toteutettava pakonomaisen autenttisesti näytellyssäkin filmissä, koska ne ovat toteutettava ikään kuin pakonomaisen autenttisesti, aamen. Tällainen on esimerkiksi Gepetton räpsysilmäinen kultakala, joka olisi voinut olla kummajaisen sijaan ihan vain kultakala, ja samaa sanon myös kissasta, joka toteutuksen puoleen tuo mieleen ”Babe – urhean possun” (1995) eikä millään hyvällä tavalla. Repliikit, kohtaukset ym. ovat myös otettu piirretystä sellaisinaan, mitä nyt turhaa sanahelinää on lisätty kestoon, jotta kestoa olisi. Harmi vain että nämä syövät reippaasti leffan tehosta, sillä piirretyn nähneenä on vaikeaa olla tekemättä epäedullisia vertailuja esimerkiksi Nautintojen saaren ja valaan toteutusten kohdilla, jotka animaatiossa ovat tunnelmallisesti toteutettuja, mutta näyteltyinä myötähäpeää herättäviä tönkköjä CGI-luomuksia.

      Sitten kun elokuva tuo jotain uutta, nämä kohtaukset ovat tyylitelty nykyajan höllien sääntöjen mukaisiksi, jolloin leffalta tuntuu katoavan kaikki järki siitä, mitä sillä halutaan sanoa. Sadun moraalisen sanoman sijaan elokuvassa on kyllä viestitystä siitä, mitkä asiat vaikuttaisivat olevan markkinoijien mielestä olennaisimpia: vanhan version nostalgia ja hyvin kaupattavat uusversiot, jollaisia ovat esim. ”Shrek 2”:sta muistuttava nenänpidennys, monsteriksi muuttunut valas, moottoriveneen moottoriksi muuttunut Pinocchio, tietyt hahmouudistukset jne. Kaikkinensa koko elokuva haiskahtaa häpeilemättömästi laskelmoidulta rahalta, jonka turhanpäiväisyys ei tekijöidensä päätä pakota…joten sinänsä ei kaiken tuskanhien keskeltä harmita, etten nähnyt leffaa kokonaan.

      • #150196
        Miihkali
        Osallistuja

        Täsmentäisitkö vähän, mitä tarkoitat, kun puhut ”nykyajan höllistä säännöistä” ja ”markkinoijien mielestä olennaisista” seikoista? En sano, että olisit väärässä, mutta olen utelias.

      • #150203
        Ludil
        Osallistuja

        Juu toki, käytän termejä usein suurpiirteisesti, joten saa nykiä hihasta.

        Käytän laajaa ilmausta ”nykyajan höllät säännöt” tarkoittamaan ”Pinocchion” yhteydessä vanhojen satujen nykyaikaan päivittämisen ihanteita, josta aluksikin myönnytystä siitä, ettei tämän välttämättä tarvitse olla huono asia – välttämättä. Joskus esim. lapselle voi olla hyvä selittää jonkun nykyajan esimerkin kautta jotain, mitä jokin vanhempi teksti koettaa kertomallaan painottaa.

        Miellän sadut ennen kaikkea kärjistetyn opettaviksi kertomuksiksi tai viihteellisiksi kertomuksiksi, joissa voi ilmetä molempia; kertomuksen moraalista/eettistä sanomaa sekä mielikuvituksellista juonenkuljetusta. Satu voi rakentua niin, että sen tarinan keskipisteessä on jokin opettavainen ydinasia, tai sitten se voi edetä omilla säännöillään niin, että keskiössä on opetuksen sijaan viihde. ”Pinocchio” on satuna sekä Disneyn 40-lukuisessa animaatioelokuvassa niitä kertomuksia, jotka nivoutuvat päteemansa alle, joka liittyy tässä tapauksessa kunnon ihmiseksi kasvamiseen – teemassa on enemmän moraaliseettistä opetusta kuin pelkkää viihdettä (vaikka molemmista löytyy). ”Kunnon ihminen” tarkoittaa eri asioita 1880-luvun, 1940-luvun ja 2020-luvun viitekehyksissä, jolloin on sinänsä luonnollista että ”Pinocchiosta” löytyy eri aikakausina eri painotuspisteet.

        Hölliksi näitä kutsun kuitenkin siinä kohtaa, kun tarinaan muokatut ihanteet vievät pohjat siltä, mitä tällä alkujaan haluttiin sanoa vain sen tähden, että tarinassa halutaan modernisoinnin takia olevan muutoksia.

        Esimerkiksi 40-luvun ”Pinocchiossa” on aika selkeästi määritellyt piirteet sille, kuinka Pinocchio voisi olla kunnon ihminen: tämä ei valehtele vaan puhuu aina totta, on lainkuuliainen, tottelee, suorittaa velvollisuutensa koulussa jne. Kokematon Pinocchio tarvitsee toisinaan Samu Sirkkaa muistuttamaan säännöstöistä, kun välillä puunukkea kutkuttaisi kokeilla lurjumaisempaakin elämäntyyliä – lintsausta, vetelehtimistä, vandalismia, ilkeilyä jne. Elokuvasta ei jää ihmettelemään miksi tietyistä huonoista valinnoista seuraa ikävyyksiä, joista varsinkin Nautintojen saari korostaa velvollisuuksistaan karkaamisen kasvattavan myöhemmästä työtaakasta itkettävän paljon suuremman (aasit).

        Vuoden 2022 ”Pinocchio” alkaa myös sillä, että Pinocchiosta voisi tulla henkiinheräämisensä jälkeen oikea poika, mikäli on kunnon ihminen. Tässä versiossa Pinocchio on jo valmiiksi niin kiltti ja viaton, ettei tämä varsinaisesti Samua tarvitsisi ylimääräiseksi muistuttajaksi siitä, mikä olikaan hyvää ja mikää huonoa; eihän Pinocchio nyt oikein missään kohtaa kovinkaan pieleen valitse. Samu kaiken kukkuraksi kehottaa Pinocchiota toimimaan väärin (valehtelemaan) ”Shrek 2:sta” vohkitussa kohtauksessa, jota olisi hankalaa kuvitella vanhempiin versioihin sanomansa puolesta (”älä valehtele, paitsi silloin kun hyödyt siitä”). Puupäisen nukkepojan ei monessakaan kohtaa tarvitse valita toimintatapojaan, sillä tämä on usein olosuhteittensa uhri; kyllähän tämä esim. kouluun menisi, mutta kun opettajat potkivat nuken ulos → josta paremman puutteessa voikin käyttää päivänsä tivolissa, joka ei enää ole kamalien kakaroiden rankaisulaitos vaan…merkillistä bisnestä, jossa ihmiset muuttuvat muuten vaan aasiksi?

        Sillä että kantaa valintojensa seuraukset sekä uhrina lillumisessa on erot sen suhteen, kumman miellän mielekkäämmäksi kun aiheena on ”kunnon ihmiseksi kasvaminen”. Tilanteissa lilluminen ei vaadi sinänsä muuta kuin eteenpäin ajelehtimisen, jonka seurauksena on tavallaan johdonmukaista, ettei Pinocchiosta sitten elokuvan lopussa välttämättä tulekaan oikeaa poikaa, ellei sitten katsoja niin halua. Tosin voihan eteenpäin ajelehtimisessakin kasvaa ihmisenä ja oivaltaa asioita, mutta kun tarinassa annetaan mukaan kokonainen Samun hahmo, joka korostaa asioiden keskinäistä punnitsemista, niin tällä tekee vähemmän, jos ajelehtimisenkin kautta kasvaa ihmisenä.

        Tiedä sitten, suhtautuvatko ihmiset satuihin nykyisin muutoinkin vanhanaikaisena materiaalina joita on muutettava ajalle ymmärrettävämmiksi, vai ovatko moiset muutokset oletetuille Disney-elokuvien äärelle varttuneille Y-/Z-sukupolville suunnattuja täkyjä (…joilla tarinaa päivitetään näiden ajankuvaa vastaavammaksi) – mielestäni satujen ytimet etiikasta tai joistain elämässä havaittavista piirteistä ovat itsessään ajattomia ajankohdasta toiseen, jolloin näiden ytimien pehmentäminen tai kokonainen kadottaminen tekevät hallaa tarinan yleisterälle. Satujen yleinen kärjistys omaa samaa ideaa kuin satiirin vitsit tai väänteilyt; jos näitä lähtee liikaa hölläämään/pehmentämään, nämä hukkaavat särmänsä.

        Vanhassa on siis vara parempi, jos (ajasta muuttumattoman) ydinasian saa sillä kokonaisvaltaisesti paremmin viestitettyä.

        ”Markkinoijien mielestä olennaiset seikat”: vastaavasti lyhyeksi typistetty luonnehdintani asiasta, joka kumpuaa arvauksistani siitä, mitä arvelen markkinoijien elokuvissaan tavoittelevan. ”Pinocchiosta” sekä joistain muista näkemistäni remake-Disney-elokuvista heräävät tosiaan mielikuvat siitä, kuinka kohdeyleisö tuntuisi olevan lasten sijaan pikemminkin nuoret ja aikuiset, joilla olisi vahvat ja vanhasta tinkimättömät nostalgiapärinät lapsuudessaan näkemistään Disney-piirretyistä. Live-elokuvan olisi tavoiteltava nämä sekä näiden lapset; olisi hyvä tarjota näille vastaava taianomainen kokemus, kuin mitä klassikkopiirretyt tarjosivat aikoinaan ensimmäistä kertaa nähtynä; olla brändin näköinen; vastata kaikesta mitä nostalgiassa voi vaatia…oletettuja tarinapäivityksiä unhoittamatta, mikäli jokin asia vanhassa filmissä faneja tai jotakuta studioheppua sattuu häiritsemään.

        Tutun turvallinen, ylipäänsä tuttuus, sekä ennalta-arvattavuus saattaisi sinällään toimia nostalgiannälkäisille, jotka oletetusti odottavatkin näkevänsä samaa vanhaa ja hyväksi havaittua; niinpä esimerkiksi ”Pinocchion” traileri sisältää tunnusmusiikkia myöten kaiken sen, minkä piirretyn nähnyt voikin odottaa; tuttua ja turvallista, jonka puoleen moni kallistuu syömisenkin suhteen – miksei siis elokuvienkin tapauksessa? Vieras ja villi voi olla kiinnostava elämys, mutta tuttu ja turvallinen tarjoaa odotetun veden kielelle – ja monihan pitää vanhasta ja hyvästä ja kallistuu mieluummin sen puoleen kuin ottaa riskin, ja kokeilee versiota johon ei ole niin tottunut. Lisäksi joistain vanhoista asioista on nostalgiankin vuoksi hauska pitää puritaanisesti kiinni mieluummin kuin antaa asialle uusia siipiä.

        Myös elokuvan ”Shrek 2:n” Pinocchio-hetki ei voi olla herättämättä ajatuksia siitä, kuinka elokuvassa tavoitellaan tätä kautta kenties tiettyä some-uskottavuutta sillä, kuinka hassuja pääsiäismunia elokuvasta löytyykään (joistain vitseistä puhumattakaan, kuten ”pin-occhiosta”) – pääsiäismunat ovat suosittuja, näitä etsitään mielellään monista peleistä ja leffoista. Arvailut live-elokuvien roolituksista ja into animaatiohahmojen CGI-toteutuksista saattavat lunastaa oletetut odotuksensa leffan trailerissa – ”Pinocchio” on siinä mielessä markkinoitu olennaisesti vastaamaan tietynlaisen kohdeyleisön makua.

        Viljelen sanaa ”oletettu” paljon, kun en näistä remake-versioista lopulta tiedä keille nämä ovat, mutta tiettyjä mielikuvia elokuvista ja näiden ympäriltä käyvistä keskusteluista ja mainoksista herää. Jos samat olettamat ovat niitä asioita, joihin remake-tekijöiden on pystytettävä raaminsa, näillä voisi kuvitella ehkä olevan haasteita inspiroitua filmeistään, jos niiltä vaadittaisiin tiukkaa nostalgiaa mutta samalla joitain tekoaikaan sopivia päivityksiä, joilla herättää keskustelua?

        …ehkä menen ylianalysoinnin puolelle (hauskaahan se aina), mutta jos siltä tuntuu niin keskustelua saa heittää edelleen eteenpäin – tässä nyt alkajaisiksi joitain ajatuksia.

    • #150193
      Miihkali
      Osallistuja

      Olen viime aikoina katsellut elokuvia harmillisen vähän. Ei oikein ole aikaa, kun teen tällä hetkellä kolmea työtä, joista kaksi osa-aikaisia ja kolmas kokopäiväinen. Töiden puolesta (henkilökohtainen avustaja) kävin viime viikon torstaina elokuvateatterissa katsomassa ”John Wick IV:n”, joka oli mielestäni ihan kohtalainen väkivaltapläjäys, vaikken Wick-elokuvien mytologiaa olekaan koskaan kyennyt ottamaan erityisen vakavasti.

      Viimeisin omasta aloitteestani katsomani elokuva oli pahamaineisen kamppailulajispesialisti Godfrey Hon ohjaama ”Magnificent Natural Fist”, jonka juonen olen jo ehtinyt pitkälti unohtaa. Aika usein näissä kung fu -elokuvissa putoaa jossain vaiheessa kärryiltä, mutta MNF taisi tehdä ennätyksen siinä, miten nopeasti kärryiltäputoaminen tapahtui. MNF on myös niitä elokuvia, jotka täytyy ehdottomasti katsoa englanniksi jälkiäänitettynä versiona. Täysin älyvapaan ääninäyttelyn ja dialogin yhdistyminen jo sinänsä järjettömään juoneen ja visuaaliseen ilmeeseen on Ö-luokan kung fu -elokuvien suola. Olisi valehtelua kiistää, ettenkö olisi nauttinut.

    • #150396
      dbgirl
      Osallistuja

      Stand By Me

      (Kirjoitan tän tähän koska uusia kommentteja leffoihin ei saa edelleenkään tehtyä.)

      Toinen katselu, eka oli 10 vuotta sitten. Nyt tämä tuntui hiukan paremmalta, saa puoli tähteä lisää. Lapsuuden loppu on katkeraa aikaa, koin sen sellaisena itsekin vaikka mitään oikeasti dramaattista ei tapahtunutkaan, toisin kuin tässä. Tämä kuvasi sitä ja ystävyyttä todella hyvin. 3,5/5

    • #150447
      Brutus
      Osallistuja

      Leijonakuningas, se aito ja alkuperäinen.

      Tätä uudelleenkatsoessa tulin ajatelleeksi, miten antoisaa on lukea ja keskustella ihmisten kanssa näistä vanhoista klassikoista, koska animaatiot erityisesti on niin täynnä kaikkia pieniä yksityiskohtia ja viittauksia, mitä ei välttämättä osaa itsekään aina ajatella.

      Otetaan nyt esimerkiksi se Scarin laulu, johon on koottu suunnilleen kaikki maailman viittaukset pahuuteen ja kuolemaan: ensimmäinen kolmannes tapahtuu pimeässä manalassa, toinen kolmannes viittaa Kolmanteen valtakuntaan, ja viimeinen sisältää viittauksia Helvettiin ja pimeyteen. Nämä kaikki siis yhdessä ainoassa parin minuutin kohtauksessa.

      Ei nykyään tällaisia enää tehdä. Siitä Disneyn remakestakin oli kaikki nuo mainitut jätetty pois.

    • #150545
      Brutus
      Osallistuja

      Sadepäivään tuli katsottua alkuperäinen Aladdin.

      En tiedä huomasiko tai ymmärsikö kukaan muu, mutta sen Aladdinin ekan laulun puolivälissä Al pöllähtää keskelle bordellia, missä naikkoset suhtautuvat hyväntahtoiseen päähenkilöön halveksuen tämän köyhyyden vuoksi. Sensuuriviranomainen ei ainakaan ymmärtänyt.

    • #150548
      Jautsi
      Osallistuja

      Katselin Yleltä elokuvan Bizet’n Carmen (Carmen, 1984). Se on upea, kuviltaan maalauksellinen sovitus Carmen-oopperasta. Ooppera ei varsinaisesti ole mielilajejani, mutta tässä Carmenissa on sentään pari iskeväistä melodiaa, jotka sopivin ajoin toistuvat, niin että jaksaa ihan hyvin kuunnella ne latteammat väliosatkin. Sitä paitsi on kiva kun voi tekstityksestä lukea että mitä se sano. Taikka useimmiten mitä se laulo. Mutta kuten sanottu eniten minuun vetosi elokuvan kuvallinen ihanuus. Teiltä, aukioilta ja tantereilta leijaileva pölykin tuntuu käyttäytyvän maalauksellisesti! Puvut ja kuvauspaikat sekä tietysti kauniit näyttelijät/laulajat täydentävät vaikutelmaa.

      Yritin esittää parhaita paikkoja tästä elokuvasta vaimolleni, mutta hän ei jaksanut kuunnella sitä laulantaa. Kun korostin kuvauspaikkojen kauneutta, hän totesi, että minun selvästikin tekisi mieleni käydä jollain matkalla. Tähän esitin vastaväitteenä, että millään matkalla en näkisi tällaisia näkyjä, joita elokuva minulle esittelee ja joita voin katsella tutusta nojatuolistani kahvia siemaillen. Matkalla näkee sietämättömän määrän muita matkailijoita, kyllästyneitä kaupustelijoita ja joutuu kärsimään huiputusyrityksistä, kuumuudesta, hikoilusta ja muut joutuvat kärsimään minun hikeentymisestäni. Ja mikä viiltävän romanttinen rakkauskertomus elokuvassa esitetään. Viime kesänä luin tämän oopperan pohjana olleen Prosper Mériméen kertomuksen. Oopperan pääosa on minun mielestäni sotilaan (oopperassa korpraalia esittävän Plácido Domingon) järjetön rakastuminen pahapäiseen mutta seksiä tihkuvaan Carmen-neitoon. Tältä osin mennään muistaakseni sen novellin mukaan.

      Elokuvassa korostetaan härkätaistelua jonkinlaisena koristeellisena, rituaalisena murhana, joka elämään kuuluu. Syön ainakin itse päivittäin jonkin viattoman eläimen lihaa. Toisinaan eläinkuljetusauton näkeminen nostattaa voimakkaan halun luopua kokonaan lihansyönnistä, mutta iltaa myöten se halu laantuu ja aamulla saatan lappaa kinkkua leivälle kuin mitään ei olisi tapahtunut. Elokuvan alkupuolella kuvataan uskonnollista kulkuetta. Neitsyttä palvovat huppupäiset miehet tuntuvat kuumehoureiselta näyltä. Härkätaistelua en haluaisi kokea, enkä seurata kuvatunkaltaista kulkuetta. Television tarjoamana niitä voi katsella, miettiipä niistä mitä miettii.

    • #150564
      JuicyFruity
      Osallistuja

      Yle Teema esitti pari mielenkiintoista ranskalaista elokuvaa, mitkä oli tehty sodan jälkeen. Taistelu rautateistä, missä vastarintaliike sabotoi miehittäjien junaliikennettä ja Pirulliset, missä sekalainen joukko seilasi sukellusveneellä atlantilla sodan loppupuolella

    • #150617
      Jautsi
      Osallistuja

      Katselin eilen huvikseni saksalaisen vuonna 2019 valmistuneen rikosetsiväelokuvan nimeltä Vapaa maa, saksaksi Freies Land. Se kuuluu perustuvan espanjalaiseen elokuvaan Suosurmat. Tapahtumat on tässä saksalaisessa versiossa sijoitettu syrjäiselle tehdaspaikkakunnalle entisen DDR:n alueelle. Sinne tänne epämääräisille seinille on spreijattu ”DDR ei antanut koskaan mitään” ja vastaavia vastaiskulauseita. Polissit tutkivat kadonneitten neitosten mysteeriä. Tytöt löytyvät julmasti surmattuina. Ei yleensä kiinnosta tällaiset elokuvat. Tämä nyt on hyvin toteutettu. DDR:n anteliaisuus muuttuu hieman kysymyksenalaiseksi, kun näkee miten hyvännäköisiä neitosia paikkakunnalla kuleksii. Miehet ovat myös hoikempia ja fyysillisesti terveempiä kuin minä. No, toinen poliisi vetää kyllä viinaa melkein kuin minä, mutta fysiikka toimii kuin entisellä fysiikan opella.

      Lopputekstien perusteella osa DDR:stä on kuvattu Kiovassa ja Lvivissä. Lieneekö Saksasta pyritty hävittämään entinen DDR niin tinkaan, että pitää mennä etsimään vastaavankaltaisia näkymiä rajojen takaa? Niin muuttuu maailma Nukkumatikaiseni.

    • #150618
      Jautsi
      Osallistuja

      Eilen katselin huvikseni sen espanjalaisen Suosurmat-elokuvan, kun Areenasta senkin voipi katsella. Suosurmat kuulostaa sanana sevillankieliseltä, se voisi olla ”su osur mat” ja tarkoittaisi ”hänen välimerensiniset hupsutuksensa”. Mutta jos vakavasti puhutaan, tykkäsin himpun verran enämpi siitä saksalaisesta versiosta. Siinä oli logiikka jotenkin paremmin kohdillaan. Tämä espanjalainen versio oli toki huomattavasti lyhyempi, mistä annan plussaa ja se öinen autonjäljityskohtaus toimii espanjaksi paremmin.

      Mietin vielä sen saksalaisen elokuvan kuvauspaikkoja. Onhan se selvä, että elokuvan teko Ukrainassa on ainakin vuonna 2019 ollut huomattavasti huokeampaa kuin mitä se olisi ollut Saksassa.

    • #150619
      Brutus
      Osallistuja

      Tässä joku päivä sitten katsoin uudestaan vanhoja Hessu Hopo -lyhäreitä. Toisin kuin nykyään, joskus 40- ja 50-luvulla nämä oli suunnattu nimenomaa aikuisille, ja näissä on ihan jo siksi viittauksia aikuisempiin juttuihin, kuten Hessun vaimon salasuhteeseen postimiehen kanssa, perheväkivaltaan ym. mukavaan.

      Näistä omalla tavallaan muistettavin on nimeltään ”How to be a detective”, missä parodioidaan aikansa film noir -leffoja. Tämä lyhäri alkaakin lyhyellä montaasilla, missä sumuisen kaupungin kujilla ja kuppiloissa tapetaan ja muuten mukiloidaan sairaalakuntoon väkeä kuin pipoa. Samaan aikaan yksityisetsivä Hessu Hopo istuu kaikesta autaan tietämättömänä toimistossaan lukemassa sarjakuvia. 😀

      Viimeksi mainittu on Disneyn kautta aikain väkivaltaisin tuotos, eikä sitä siksi yleensä ole näytetty paljon missään.

      Muita muistettavia (vaan ei parhaita) on kaikki urheiluun liittyvät sekä arkielämää satirisoivat lyhärit.

    • #150663
      Brutus
      Osallistuja

      Tuli katsottua pitkästä aikaa taas tuo Tom Hanksin tähdittämä Cast Away -tuuliajolla. Tästä vahvimmin on jäänyt mieleen, että aikoinaan kun se näytettiin maikkarilla joskus 2000-luvun alussa, niin sitä seurasi yksi kaikkien aikojen ennätysyleisöistä, siis aivan käsittämättömät määrät silmäpareja. Hankshan esittää tässä autiolle saarelle haaksirikkoutuvaa gaiffaria ja tarina seuraa tämän pyrkimyksiä saada yhteys ulkomaailmaan. Ehkä silmiinpistävinpänä puolena tämä on tungettu täyteen tökeröä tuotesijoittelua, kun se puolet leffasta nähtävä Wilson-lentopallo ja ne FedExin lentokoneet ym.

      Mad-lehteä lukeneena on ikinä pysty katsomaan tuota leffaa kauhean vakavissani. Siinä Kanttuvei-nimisessä parodiassa Hanks muistaakseni kieltäytyy lopussa rakastamansa naisen seurasta ja meneekin treffeille mukanaan säkillinen niitä lentopalloja. 😀

      Oma suhtautuminen Tom Hanksiin on viime aikoina muutenkin muuttunut positiivisempaan suuntaan, koska olen ollut opiskelemassa vähän ilmaisutaitoja, ja siellä on analysoitu Amerikan kultapojankin esiintymistä. Näissä leffoissaan Hanks tyypillisesti on varsin yksi-ilmeinen ja monotoninen, mutta sopivasti vapautuneessa tilanteessa oikeassa elämässä Tomppa onkin mitä värikkäin seuramies ja synnynnäinen viihdyttäjä. Ero näiden kahden välillä on kuin yöllä ja päivällä.

    • #150664
      Ben Turpin
      Osallistuja

      Katsoin suomalaisen elokuvan Hyväveli vuodelta 2022. Se oli aivan kamala. Amatöörimäisesti ohjattu, kömpelösti kuvattu ja luokattoman huonosti näytelty. Yksi huonoimpia kotimaisia, mitä olen nähnyt, eikä odotukset edes olleet yhtään korkealla. Ja olen nähnyt todella huonoja suomielokuvia.

      Katsomme usein tyttöystäväni kanssa suomalaisia elokuvia niiden cringe-arvon takia, mutta viime aikoina se on myös hieman masentanut. Eikö oikeasti hyviä kotimaisia elokuvia löydy? Viime vuosilta mieleen tulee vain Ikitie, ehkä myös Louhimiehen Tuntematon sotilas (vaikka se onkin parempi tv-sarjana). Nekin pohjautuvat hyviin kirjoihin.

      Huonoimpia on muuten huonot komediat, koska niiden kökköydelle ei voi edes nauraa. Pohjolan satoa ja Luokkakokous 3 ovat paskaisinta saastaa.

    • #150717
      dbgirl
      Osallistuja

      Episodi mainosti vanhaa leffaa joten pitihän se kattoa. Koska en löydä leffaa täältä, pistän arvostelun tänne.

      Tämä on nyt sitten vanhin leffa jonka olen nähnyt. Aiempi vanhin näkemäni leffa oli Matka Kuuhun, vuodelta 1902. Ja kyseessä on tietenkin sama mies!

      Voin vain kuvitella miltä on tuntunut nähdä tämä vuonna 1896. Se on varmasti ollut maagista. Nykysilmin nähtynä tämä on hieman lapsellinen ja sekava, mutta onhan se vanhakin. Hauska se kyllä oli, joskaan en ihan ymmärtänyt juonta. Paitsi jos juonena simppelisti vain oli että ilmestytään uudelleen ja pelästytetään hahmoja. Täytyyhän sitä kuitenkin leikkiä kameralla kun se on kerran keksitty joten mikäs siinä. Trikkikuvaus on jännää, kekseliästä. En kyllä toiste jaksaisi katsoa vaikka onkin vain kolmeminuuttinen. Tulipahan katsottua.

      2/5

      • #150718
        Miihkali
        Osallistuja

        Oliko kyseessä Le Manoir du diable?

      • #150724
        dbgirl
        Osallistuja

        Oho. Joo. Jäi näköjään aika olennainen sanomatta 😀

    • #150972
      dbgirl
      Osallistuja

      Amazon Primessä on nyt Tank Girl.

      Ihan jännä scifi/apokalyptinen komedia. Pikkusen erilaista kaipaaville. Ei mikään mestariteos, mutta enimmäkseen viihdytti.

    • #151050
      Ludil
      Osallistuja

      Laitetaanpa tänne vaihteeksi muutama syksyllä katsottu elokuva, jotka ovat vähän yksipuolisesti olleet joko Aki Kaurismäkeä tai Hayao Miyazakia, joita olen tässä välillä elokuvafiiliksen iskiessä maistellut verkkaiseen tahtiin. Molempien ohjaajien tyyleissä on omat viehätyksensä, jolloin Yle Areenassa on ollut Kaurismäen puoleen mukavasti tarjontaa, jonka katseluputken huipensin ”Kuolleiden lehtien” teatterireissulla. Myös Miyazakilta on yllättäen ilmestynyt tänä vuonna uutta elokuvaa, joka kuuluu kategoriaan ”todellakin käyt katsomassa sen teatterista sitten kun se tulee”, eli innolla sitä odottaen.

      Kaurismäeltä oli ennen uutukaista tullut katsotuksi tämän varhaisaikojen ”työläistrilogia”, joka toimikin oikein hyvänä alustuksena ns. neljännelle osalle, ”Kuolleille lehdille”. Jälkikäteen tunnustellen pidin eniten trilogian ykkösleffasta, joka on ”Varjoja paratiisissa” – siinä oli duunarirustiikkia kerrakseen ja toisaalta myös rehtiä elämänmakua. ”Ariel” oli makuuni turhankin ojasta allikkoon -tyyppinen ja ”Tulitikkutehtaan tyttö” odotettua synkempi vaikkakin tiiviinä pakettina hyvä sekin. ”Kuolleet lehdet” on hengeltään erittäin samanhenkistä jatkoa 80-luvun duunailuille, jossa kerronnassa pistää silmään ratkaisut, jotka lähestulkoon huutavat nykyajan puuttumista. Päähenkilöt tuntuvat elävän muutenkin 80-lukua kaikkine mausteineen (musiikkeja ja vaatteita myöten), jolloin elokuvan paikka trilogian ”neljäntenä” on tyylillisesti perusteltu; samoja peruja, samoja tarina-aihioita niin kuin toisaalta pitääkin ja niin kuin odottaakin. Jussi Vatanen ja Alma Pöysti kantavat roolinsa kunnialla ja varsinkin Pöysti, joka tuo elokuvaan sopivaa sympaattisuutta empaattisella hahmollaan ja on vaihtelua Kati Outiselle.

      Se mistä pidin elokuvassa melkeinpä eniten, oli sitä ympäröivä teatteriyleisö. Koska olen yleensä katsellut Kaurismäkeä vain itsekseni, en tämän äkkiväärän töksähtävissä kohtauksissa aina tiedä miten päin pitäisi olla jos pitäisi – itkeäkö vaiko nauraa. En esim. pitänyt ”Arielia” kovinkaan hauskana, vaikka toisaalta moni on kommentoinut päinvastaista. Myös ”Kuolleissa lehdissä” oli paljon kohtauksia, joista yllätyin kuinka monen kohdalla ihmiset alkoivat nauramaan. Kaurismäen leffoihin kuuluu naurunremakka? Töksähtävät kohtaukset ovat yhtä tahattoman koomisen kanssa? Tämä oli itselleni uutta, kun olin aiemmin kuvitellut että Kaurismäen yleisö koostuisi harrasta hiljaisuutta kannattavasta kulttuurikatselijakunnasta sekä parista satunnaisesta hörähdyksestä sen sijaan, että koko elokuva tuntui jatkuvalta komedialta, jossa joku aina nauraa höhötti. Tämä oli ehdottomasti erittäin positiivinen asia, kun sain taas vähän korjatuksi yleissivistystäni koskien kotimaisten elokuvien katsojakunnan makua.

      Miayzakilta taas uusintakatselin ”Lupin III – Cagliostron linnan” sekä ”Kissojen valtakunnan”. ”Lupin” on Miyazakin ”Laputa – linna taivaalla” -leffan kanssa miekkosen kovimpia seikkailu/toiminta-elokuvia, joissa etekin toimintakohtausten tyylitellyssä överiydessä silmä lepää joka kerta. ”Lupinissa” esimerkiksi alun villi takaa-ajokohtaus edustaa timanttisella tavalla hauskaa vanhanajan toimintaa, jossa toteutus on puoliksi kieli poskella tyylillä toteutettua mutta samalla viimeiseen asti tyyliteltyä; kohtauksen pitää kuitenkin olla menevä, vauhdikas ja silti omaan maailmaansa istuva, jossa saa animen puolesta hullutella live-elokuvia vapaammin. Tästä tuli samalla mietittyä joitain samaa haeskelevan tyylin nykyisiä elokuvaversioita, kuten uusimpia ”Indiana Joneseja”, joissa vastaavat toimintaöverit ovat mielestäni mainioiden sijaan könkköisen pöhköjä ja rasittavan vanhanaikaisen tuntuisia (esim. nelosleffan ufokohtaus, jossa kiviä lentelee vimmatusti joka suuntaan, mutta ei tietenkään lähellekään Indyä ym. vastaavat). Lieköhän näissä salaisuutena se, että tällaiset ”makeat mutta hölmöt”-toimintakohtaukset pitäisi toteuttaa äärimmäisen charmantisti, jotta kohtauksessa olisi sitä särmää pelkän pöhköyden sijaan? Vai onko tyylikeino auttamattoman vanhentunut, mutta ikivihreä silloin kun sitä aikansa elokuvissa tapaa?

      Miyazakin ”Kissojen valtakunnasta” haluan lopuksi vielä vain uudelleen kommentoida, että tämä saattaa olla yksi aliarvostetuimpia Ghibli-elokuvia. Kerrassaan mainio oli tämäkin uudelleenkatsottuna: keveä, hyväntuulinen ja mitä hupsummille ideoille avoin koko kestonsa ajan; lopputulos on kuin kissojen versio ”Liisasta Ihmemaassa” mutta maailmasta valittamisen sijaan sellainen, että mikäpä kissana loikoillessa nyt olisi. Mukavan harmitonta, rentoa ja pirteää viihdettä seuraa mielellään vaikka kaikella rahalla.

    • #151052
      Brutus
      Osallistuja

      Pakkasten iskettyä on taas tullut oltua enemmän sisällä lukemassa ja puuhaamassa kaikenlaista. Paluu Peter von Baghin klassisten opusten pariin muistutti taas pitkästä aikaa, miten paljon kivempaa on oikeasti katsella ja kirjoittaa kaikenlaisista vanhoista kansainvälisistä leffoista ja toisaalta miten demoralisoivaa on tämän nykypäivän skeidan seuraaminen yleensäkin. Siitäkös se ajatus sitten taas lähti:

      Aerograd (1935)

      Aleksandr Dovzenkon kolkytluvun puolivälin heikompaa osastoa, kuvaus siperialaisen työläiskommuunin sekä vihamielisten japanilaisten kamppailusta. Ilmeisesti Stalinin ja kumppaneiden ote oli tässä vaiheessa jo niin tiukentunut, ettei ohjaajan nerokas näkemys päässyt oikeuksiinsa.

      Rasvapallo (1934)

      Yksi viimeisistä neuvostoliittolaisista mykkäelokuvista, ehkä viimeinen mainitsemisen arvoinen. Tässä Guy de Maupassantin filmatisoinnissa joukko porvareita matkustaa sotaa pakoon ihrainen ilotyttö mukanaan, mutta jäätyään kiinni nämä päätyvätkin anelemaan halveksimaltaan naiselta apua. Kenji Mizoguchi teki aiheesti samoihin aikoihin oman filmatisointinsa, mutta tämä on kahdesta parempi. Tämän tekoaikaan mykkäleffoja pidettiin jo sivistymättömien junttien juttuna, sillä kaupungeissa näytettiin jo pääasiassa äänielokuvia.

      Rohkeus (1939)

      Mihail Kalatozovin paluuelokuva pitkän tauon jälkeen, joutuihan mies neukkulan armeijan ja virkamiesten vihan kohteeksi aiemman räiskyvämmän ohjaustyönsä takia. Oikeastaan tästä näkeekin, että varovainen on oltu tarkoituksella ja kaikki kikkailut jätetty siksi pois.

      Teema (1979)

      Hyvin, hyvin unohdettu merkkiteos ja yksi myöhäisen neukkulan kärkileffoista, voitti aikoinaan palkintojakin. Jätän suosiolla syvällisemmän analyysin myöhempään arvosteluun, mutta vähän jonkun Andrei Rublevin ja Katumuksen teillä kulkeva yhteiskuntakriittinen tarina kertoo kyynisestä ja itseriittoisesta kirjailijasta, joka on onnistunut tuhlaamaan koko luovuutensa järjestelmän sanelemien taiteellisesti arvottomien ideologisten teosten pykäämiseen ja nousemaan siten hallitsevien tahojen suureen suosioon ”viralliseksi” merkkihenkilöksi. Kyseessä on siis kertomus taiteen, vallan ja yksilöllisyyden suhteesta. Teema oli kielletty aina Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin asti.

    • #151152
      Ludil
      Osallistuja

      Kävin tänään katsomassa sen aiemmin fiilistelemäni Hayao Miyazakin uusimman eli ”Pojan ja Haikaran” iltapäivänäytöksessä, jossa oli miellyttävän vähän yleisöä ja suorastaan pyhä hiljaisuus koko elokuvan ajan. Laadullisesti anime oli odotetusti taattua laatua eli audiovisuaalisesti hieno, josta kelpasi nauttia varsinkin kun leffayleisössäkin oli tunnelmallisen äänetöntä.

      Noin muutenkin pidin palapelimäisestä ja unenomaisesta elokuvasta, erityisesti tällä kertaa ehkä eniten sen siitä puolesta, että Miyazaki on halunnut kokeilla hieman jotain uuttakin; elokuva on ”Tulikärpästen haudan” jälkeen synkin Ghibli-elokuva ja ammentaa tunnelmaansa koko kestonsa ajan kuoleman ja elämän välisistä poukkoilevista pohdiskeluista, erityisesti tunnuksestaan ”kuinka elät elämäsi”, mikä korostuu japaninkielisen version nimessä paremmin. Kun luin elokuvan kommentteja, arvosteluja sun muita vasta sen näkemisen jälkeen, niin oikeastaan elokuvakin avautui niitten kautta paremmin; Miyazaki on kuulemma käyttänyt elokuvaan omia lapsuudenmuistojaan ja varmaankin sittempiä ajatuksiaan kuolemasta ja elämänkulusta kun ikäähän maestrolla on. Tätä kautta peilattuna elokuvan kertomus, jossa äitinsä menettänyt poika kipuilee yksiksensä äitipuoltaan ja ikävöi omaa äitiään, on kieltämättä jotenkin omakohtaisen tuntuinen (kun poika ikään kuin jollain lailla pahoittelee omaa toimintaansa molempia kohtaan), varsinkin kun elokuvan tarinassa on myös mukana vanha mies, joka pohtii onko rakentanut elämää oikein.

      Elokuvan irvokas haikaraäijä on hirveän ruma mutta vakuuttavasti toteutettu ja muutkin fantasiaelementit sakeuttavat koko ajan hitaana, synkeänä ja vakavana pysyttelevää unenomaista tunnelmaa, josta tykkäsin varsinkin Joe Hisaishin tällä kertaa mietiskelevämpään pianomusiikkiin yhdistettynä. Kaikkinensa ”Poika ja Haikara” on hieno, synkähkö ja omanlaisensa Miyazaki (en lähtisi nyt niin vertailemaan tätä suuremman kokoluokan elokuviin kuten ”Mononokeen” tai ”Henkien kätkemään”), tiellä tapaa vähäeleisempikin (vaikkakin sitäkin symbolisempi), mutta on helppo nähdä, miksei se ole ns. kaikkien kuppi teetä, ja tuskinpa sitä on sellaiseksi suunnattukaan. Ja senpä vuoksi siitä toisaalta pidinkin, eli hyvää kannatti odottaa.

    • #151163
      Brutus
      Osallistuja

      Tylsään pakkaspäivään katseltuja:

      Taistelu (1936)

      30-luvulla antifasistinen elokuva – joissain lähteissä myös demokraattinen tai taisteleva elokuva – eli kultakauttaan, ja maailmassa tuotettiin paljon lajityypin leffoja ja yhteiskuntakriittisiä dokumentteja kaikenlaisista päivänpolttavista aiheista. Tämä teos on saksalaisten poliittisten pakolaisten Neuvostoliitossa tuottama propagandapätkä, jossa ei valitettavasti ole kiehtovan kontekstinsa ohella oikein paljoakaan näkemistä tai kirjoittamista, tämä on niin kauhean kankea ja vanhentunut. Leffan ohjannut Gustav von Wangenheim on se ylinäyttelevä nuori mies Nosferatusta.

      Taistelu Neuvosto-Ukrainasta (1943)

      Tämä leffa jatkaa 30-luvun dokumenttien perinnettä kuvaamalla riehuvaa maailmansotaa Ukrainassa. Aleksandr Dovzenko oli jo näihin aikoihin kadonnut valokeilasta, mutta pientä kipinää tässäkin löytyy: propagandaa suoltava kertoja käyttää toisinaan hyvinkin värikästä ja runollista kieltä, ja sotakuvaajien tallenteista leikatussa kuvissa riittää voimaa. Dovzenkon sota ei ole vain rikos ihmisyyttä vastaan, vaan myös luonnon raiskaamista ja tuhoamista: välillä elokuva keskittyy kuvaamaan Ukrainan loputtomia viljapeltoja ja omenapuita, mistä leikataan suoraan tuliseen pätsiin, ruumiskasoihin sekä miestensä ruumiiden äärellä itkeviin äiteihin ja vaimoihin.

      Jazz-laulaja (1927)

      Äänielokuvan murros Hollywoodissa. Muuten tämä onkin todella tylsä ja kömpelö leffa, jossa aikoinaan sensaatioimaisinta olikin ne muutamat laulukohtaukset. Jazz-laulajan menestykseen ei aikoinaan uskottu ollenkaan, joten Warnereilla oli vaikeuksia löytää leffalleen rahoittajia. Yksi Jazz-laulajan ja lopulta koko studion pelastajista oli mies nimeltä Leon Schlesinger, jonka Warnerit palkitsivat pestaamalla tämän animaatiodivisioonansa johtoon. Schlesingerin persoonalla ja järjestelykyvyllä oli myöhemmin valtava merkitys koko animaatio- ja televisioviihteelle.

    • #151195
      Jautsi
      Osallistuja

      A Little White Lie. Amerikkalainen elokuva kertoo alkoholia käyttävästä ja muutenkin masentuneesta miehestä, joka on samanniminen kuin kuuluisa kirjailija Shriver, jota kukaan ei ole tavannut. Vielä nuorekaskin naisimmeinen kutsuu hänet esiintymään pienille kirjailijafestivaaleille. Mieshän menee, käyttäytyy oudosti, tekee hassuja kysymyksiä, ryyppää, ei käy tilaisuuksissa, joihin on lupautunut, mutta monien mielestä sellainen on Shriver, jota kukaan ei ole tavannut. Voisi olla veijaritarina ja kai se onkin, mutta runsaampi alkoholin käyttö ei ole oikeesti mitään leikkiä.

      Pulp Fiction. Katselin tämän kulttielokuvan ensimmäistä kertaa kokonaan yhteen pötköön. Tai en ole varma katselinko kokonaan, koska kävin sohvalle makaamaan ja varmaan nukahdin joksikin aikaa. Olin tehnyt pitkään lumitöitä ja jalat oli kipeenä ja väsytti, illalla vasta tajusin ottaa särkylääkkeen. Mutta elokuvassa oli sellaisia kohtauksia, joita en muistanut nähneeni. Tykkäsin erityisesti siitä jaksosta, jossa Travolta ja Thurman ovat siellä hampurilaisravintolassa, jossa on Marilyn-hahmoja ym. julkkistyyppejä tarjoilijoina. Se oli kanssa aika hyvä siinä lopussa, kun se Samuel L. Jackson lausuu uudelleen sitä Hesekielin kirjan jupatusta, mutta erilaisella painotuksella kuin aiemmin. Modesty Blaisesta tuli mieleen ne sarjakuvat, joita joskus Savon Sanomissa julkaistiin. En tainnut ikinä lukea Modesty Blaisea.

      My Puny Sorrows. Amerikkalainen elokuva. Alkaa lohduttoman oloisella kohtauksella, jossa keski-ikäinen isukka jättäytyy junan eteen. Voisi oikeastaan sanoa, että jatkuu sitä rataa. Silti on totta, että itsemurhaa käsitellään elokuvassa vinolla huumorilla, kuten joku joskus kirjoitti ja nyt sitten minäkin sitä toistelen. Tätä voi pitää taiteilijaelokuvana ja lahkolaiselokuvana ja itsemurhaelokuvana. Sitten voi laskeskella, että onkohan se oikein niistä mitään.

      Sitten kattelin vielä vaimon kanssa vuoden 2015 jatko-osan elokuvasarjalle National Lampoon’s Vacation, jossa perhe Griswold lähtee automatkalle Ameriikan halki tavoitteena Walley World-niminen huvipuisto. Tässä uudessa elokuvassa seurataan Chevy Chasen eka filmissä esittämän isukin nyt aikuiseksi varttuneen pojan vastaavanlaista matkaa pesueensa kanssa. Selvähän se on, että eka elokuvaa on mahdoton ylittää, mutta ihan kivasti tässä selvitään ja vähäsen uudistutaankin, joskaan ei liikaa, niin että elokuvasarjan fanit saavat sen mitä hakivatkin. Erittäin kiva lisäosuus on elokuvan alussa ja lopussa nähtävät valokuvat. Alussa esitellään amerikkalaisperheitten hassuja otoksia omilta lomamatkoiltaan. (Näin ainakin luulisin!) Tykkäsin myös jaksosta, jossa yritellään paritella neljän osavaltion rajapyykillä. Arvatkaa miten siinä kävi…

    • #152374
      Brutus
      Osallistuja

      Terminator 2

      Pitipä ihan pikaisesti tämäkin katsoa taas uudestaan. Kuuntelin viikolla yhden mielenterveyskuntoutujan haastattelun, missä kaveri puhui vaikeasta ja väkivaltaisesta lapsuudestaan. Kaveri vertasi omaa normaalia perhearkeaan ja jatkuvaa väkivaltaiselta juoppoisältä äitinsä kanssa pakenemista Terminaattori kakkoseen. Omasta mielestä se olikin kyllä harvinaisen osuva vertaus. Tämä lieneekin varmaan yksi syy kahden ensimmäisen termiksen universaalile ja ajattomalle suosiolle ylipäänsäkin: jos ensimmäinen termis muistuttaa jotain naisen pakoa väkivaltaisesta parisuhteesta, paetaan jatko-osassa tietysti perheväkivaltaa. Käyhän se ainakin omaan järkeen.

    • #152423
      JuicyFruity
      Osallistuja

      FALL (2022)
      Korkeanpaikankammosta kärsivänä tämä ei ollut ihan paras valinta krapulapäivän elokuvaksi. Jäi kesken.

    • #152446
      Jautsi
      Osallistuja

      Olen katsellut Yle Teeman elokuvia niin paljon, että melkein tekee jo mieli jättää katsomatta, milloin uusi elokuva Areenaan ilmestyy, jotta olisi edes joitakin elokuvia, joita ei ole vielä katsellut. Tällä hetkellä katselematta ovat Koulu maailman laidalla ja Mustan laguunin hirviö. Niin ja se saamelaiselokuva. Toukokuun lopussa tulossa on italialaiselokuva Taivaankappale, jonka pääosassa on nuori näyttelijätär nimeltä Yle Vianello. Teemalla todella osataan valikoida elokuvat teemaan sopivasti. Voikohan jonkun nimi olla Yle Teema? Ehkä jossain Ylen omassa tuotannossa?

      Kun tytär on käynyt kylässä ollaan katseltu näitä Teeman elokuvia. Tytär on hyvin kasvatettu ja kohtelias. Katseltiin elokuva Kuollut mies ei palttoota kaipaa ja tytär totesi lopuksi, että ihan kiva näitä vanhoja elokuvia on katsella. Joku viikonloppu katseltiin hänen kanssaan myös African Queen, jota aikoinaan katselimme useita kertoja, kun tytär oli pieni. Nyt hän sanoi, ettei ollut ennen nähnyt tätä elokuvaa. Seuraavana viikonloppuna hän ei enää jaksanut vaan siirtyi muihin tehtäviin elokuvan ajaksi.

      Minä katselin jonain viikonloppuna Spartacus-elokuvan, pääosassa Kirk Douglas. Tytär nukkui sohvalla ensimmäisen tunnin, sitten oli meillä ruokailu tai jotain. Katselin elokuvan yksin loppuun. Ei voi kuin ihailla Charles Laughtonia sivuhahmojen suurena esittäjänä. Myrskyä Washingtonissa on eräs hänen upeista suorituksistaan. Muistan hänet lapsena katselemastani elokuvasta Cantervillen kummitus, jossa hän kummittelee aivan riemastuttavasti, sikäli kuin sellaista jaksan enää muistaa. Voisi olla kiva nähdä se uusintana.

    • #152480
      Miihkali
      Osallistuja

      Taistelu kultaisesta taljasta (1963)

      Ray Harryhausenin tulkinta argonauttien retkestä. Elokuvan ehdoton vetonaula on hieno stop motion -animaatio. Paikoin nämä kohtaukset ovat genrelle tyypillisiä staattisia otoksia – hirviö ärhentelee muutaman metrin päässä sankarista, joka huitoo ilmaa miekallaan – mutta paikoin nähdään myös ihmisnäyttelijöihin integroitua taistelukoreografiaa. Lavasteet ja erikoistehosteet ovat muutenkin aika hienoja, ja ylipäätään leffa tavoittaa antiikin tarujen tunnelman melko uskollisesti.

      Hauska muuten huomata, miten elokuvien sankarihahmot ovat vuosikymmenien saatossa muuttuneet. Nykyäänhän vahvoilla miehillä on steroideilla pumpatut lihakset ja rasvaprosentti lähellä nollaa, mutta tässä elokuvassa argonautit ovat lähempänä perinteistä voimamiestä, joilta löytyy maltillisesti sekä läskiä että lihasta.

      ⭐⭐⭐✩✩

      The Dungeonmaster (1984)

      Urheilullinen nörtti Paul on koodannut itselleen naisäänellä haastelevan älykkään tietokoneystävän. Tyttöystävä on masiinalle mustasukkainen, mutta onnekkaasti Paulille tarjoutuu tilaisuus osoittaa ritarillisuutensa, kun paha avaruusvelho Mestema kidnappaa molemmat. Paul paljastuukin todelliseksi unelmavävyksi, sillä kuolematon Mestema on tuhansien vuosien ajan etsinyt veroistaan vastustajaa ja haastaa Paulin taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mesteman asettamat haasteet ovat muutaman minuutin lyhytelokuvia, jotka sijoittuvat esimerkiksi jäiseen vahagalleriaan ja Mad Max -henkiselle aavikolle. Kovin monimutkaisia juonia ei lyhäreihin ole kehitelty, vaan Paul ratkaisee ne tappamalla jokaisen vastaantulijan rannetietokoneestaan ampumillaan lasersäteillä. Tyttöystävän kohtalona on lähinnä rimpuilla kahleissa ja huutaa apua Mesteman käkättäessä ilkeästi vieressä.

      Useiden ohjaajien ja käsikirjoittajien yhteistyön hedelmä on tolkuton sekametelisoppa. Kasaritunnelma on vahva, muttei välttämättä mitenkään hyvällä tavalla. Lyhärit ovat niin lyhyitä, ettei niiden maailmaan ehdi uppoutua, ja loppuratkaisujen toisteisuus vie tarinasta vähänkin jännitteen. Teknisesti elokuva on kyllä komeaa laatua ja hieno osoitus siitä, millaista luovuutta ja käsityötaitoa B-elokuvaohjaajilta löytyi. Ylipäätään katson paljon mieluummin näitä vanhanaikaisia erikoistehosteita kuin nykypäivän digihuttua.

      Paulin hahmo vaikuttaa jonkinlaiselta nörttipojan unelmatulevaisuudelta. Urheilullinen, rohkea, huippuälykäs, kaunis vaimo… Ei siis missään mielessä samaistuttava tai kiinnostava hahmo. Elokuvan parasta antia on Richard Mollin tulkitsema Mestema, omalaatuinen sekoitus Saatanaa, kreivi Draculaa ja Christopher Lambertia.

      ⭐✩✩✩✩

      Re-Animator (1985)

      Tiedä sitten, johtuuko liian monista katselukerroista vai mistä, mutta Elvyttäjä oli heikompi esitys kuin muistin. Suurimmat naurut on tästä jo kauan sitten naurettu pois, vaikka paikoin tulikin hymähdeltyä ja hihiteltyä. Splatter-meininkikään ei enää jaksa säväyttää. Ehkäpä tämän genren leffojen ongelmana onkin juuri se, että huonoon makuun ja tabujen rikkomiseen perustuva huumori latistuu, kun katsoja tietää, mitä odottaa. Tosin: kyllä elokuvassa on sellainenkin kohtaus, ettei sen törkeys milloinkaan väljähdy, vaan on nykykatsojan silmään jopa vastenmielisempi kuin 1980-luvulla. Tiedätte, mitä kohtausta tarkoitan.

      Komedian ja väkivallan sijaan huomioni kiinnittyikin elokuvan kerronnallisiin ratkaisuihin ja hahmoihin. Elokuvahan on kertakaikkisen absurdi, mutta samalla myös varsin perinteikkäästi etenevä kauhuelokuva, jonka tosikompi voisi katsoa edes huomaamatta huumoripuolta. Tarinan sijoittaminen yliopistomaailmaan ja nimenomaan opiskelijapiireihin on hauska käänne hullun tiedemiehen arkkityyppiin. Jeffrey Combs tekee kerrassaan mainion suorituksen monomaanisena opiskelijanerona Herbert Westinä. Hahmo ei milloinkaan mieti pitkälle tulevaisuuteen, vaan kyynisesti valehtelee tiensä ulos vaikeuksista ja tarttuu välittömästi jokaiseen tilaisuuteen jatkaa kokeitaan. Hengenvaarassakin hän miettii vain löydöksiään ja niiden säilyttämistä jälkipolville. Iäkkäämpi David Gale on oppilaidensa keksinnöt omivana ja näiden tyttöystäviä himoitsevana proffana ikimuistoinen.

      ⭐⭐⭐⭐✩

      Prinsessan ryöstö (1987)

      Satujen ja fantasiaelokuvien kliseillä leikittelevä seikkailutarina pulaan joutunesta prinsessasta ja nuoruusvuosien ihastuksesta, joka saapuu paikalle yhdennellätoista hetkellä. Ei tästä taida olla paljoakaan sellaista sanottavaa, jota ei olisi jo sanottu, mutta ilokseen tämän katsoi. Muistettavimmista roolisuorituksista vastaavat espanjalaista onnensoturia esittävä Mandy Patinkin sekä erityisesti Peter Falk, jonka lempeästi tarinoivan isoisän kertojaääni luo koko elokuvan tunnelman.

      ⭐⭐⭐⭐✩

      Gremlins 2 – uusi pesue (1990)

      Riiviöt temmeltävät Trump-tornissa, josta löytyy niin geenimuunteluun erikoistunut laboratorio kuin TV-studiokin. Juppikulttuuria ja suuryritysten häikäilemättömyyttä pilkkaava kauhukomedia on nopeatempoinen yhdistemä hienoja vanhan liiton erikoistehosteita ja höpsöä yhteiskunnallista satiiria, joka osuu maaliinsa vaihtelevalla menestyksellä. Suosikkejani olivat kärttyisen mamman vetämä mikroaaltouuni-teemainen kokkiohjelma ja kaunopuheinen älykköriiviö. Christopher Lee tekee hauskan sivuroolin hulluna tiedemiehenä.

      ⭐⭐⭐✩✩

      Wizards of the Demon Sword (1991)

      Erittäin pienen budjetin barbaarielokuva, joka improvisoitiin aiemman Roger Corman -tuotannon lavasteissa. Elokuvassa on paljon hupaisaa huulenheittoa, eikä se ylipäätään ota aihettaan kauhean vakavasti. Monesta muusta lajityypin elokuvasta poiketen huumori onnistuu olemaan jopa suhteellisen hauskaa, eivätkä ne lavasteetkaan pahalta näytä. Ehkäpä olen vain hölmö barbaarifani, joka ei kykene kriittiseen ajatteluun, mutta kyllä minä nautin tämän katsomisesta kohtuullisen paljon. Ehkä se johtui siitäkin, että odotukseni olivat aika matalalla. Michael Berryman nähdään pikkuroolissa, hänen osuutensa voisi olla isompikin. Mukaan on saksittu pätkiä vanhasta dinosaurusleffasta, mutta nämä kohtaukset ovat vain täytettä elokuvaan ja helppojen naurujen kalastelua.

      ⭐⭐½✩✩

    • #152482
      dbgirl
      Osallistuja

      Mistä Miihkali katoit noi vai onko omia kopsuja?

    • #152487
      Vilperi
      Osallistuja

      Miihkali ja dbgirl, Elokuva The Dungeonmaster löytyy leffatykistä nimellä Saatanan lunnaat. Katsoin sen aika vasta itsekin, ja vaikka sen lavasteet ovatkin alkeellisia, omalla tavallaani pidin leffasta, ja annoin sille 2 ja puolipistettä.

    • #152488
      Miihkali
      Osallistuja

      Ai niin! Muistan nähneeni tuon Saatanan lunnaiden suomenkielisen nimen IMDb:ssä. Teatteriin saakka tuo ei näköjään päässyt, mutta VHS-kasettina julkaistiin. Itse en nähnyt suurempaa ongelmaa Tunkiomestarin tuotantoarvoissa, ja lavasteet, puvustus ja erikoistehosteet olivat mielestäni aika hienoja. Hyvä osoitus siitä, ettei rahaa niin kauheasti tarvitse olla, kunhan on taitoa, luovuutta ja intoa tehdä asioita.

      Elokuvan ongelmana oli umpihuono käsikirjoitus ja latteat näyttelijät (Mollia lukuun ottamatta). Muutaman minuutin mittaisten lyhärien maailmaan ei ehdi kunnolla uppoutua, eikä sinänsä kiinnostavista miljöistä ja asetelmista saada mitään järkevää sisältöä irti. Jokainen kohtaus päättyi ennen aikojaan ja kaiken lisäksi ratkaisu oli jokaisessa lyhärissä sama: päähenkilö ampuu tappavia lasersäteitään ja voittaa vaivattomasti kaikki vihollisensa. Toisaalta elokuva ei myöskään mene riittävän mielipuolisille kierroksille, että sitä voisi katsoa tahattomana komediana tai törkyviihteenä. Sinänsä elokuva on kyllä vaikuttava osoitus tekijöidensä teknisestä osaamisesta, ja voisin kuvitella sen toimineen hyvänä käyntikorttina matkalla kunnianhimoisempiin tuotantoihin.

      dbgirl: Osan elokuvista omistan itse DVD:nä tai BD:nä, osan katsoin kaverin luona. Jotkut noista olivat aika hankalia hankkia. Wizards of the Demon Sword piti tilata Amerikasta asti.

    • #152489
      Brutus
      Osallistuja

      Tuo Dungeonmaster muuten sisältää legendaarisen tokaisun ”I reject your reality and substitute my own”, minkä Myytinmurtajien Adam Savage myöhemmin popularisoi televisiossa. Taivas yksin tietää, kuinka paljon uteliaita silmäpareja pelkästään tuo kontekstistaan irroitettu höhlä lohkaisu on tuonkin leffan pariin meidän aikanamme houkutellut. 😀

      • #152556
        Miihkali
        Osallistuja

        Itsellekin jäi elokuvasta mieleen tuo repliikki, vaikken olekaan Myytinmurtajia katsonut kuin joskus pari jaksoa sivusilmälle. Eihän se Tunkiomestari ole millään muotoa hyvä elokuva, mutta ihan hyvällä mielellä minä sitä muistelen ja tekijöihinkin suhtaudun kunnioituksella. Kyllä maailma on parempi paikka tämän elokuvan kanssa kuin ilman sitä. On vähän säälikin, että leffa jää niin latteaksi, koska tarvittava tekninen osaaminen oli selvästikin olemassa ja aika pienellä lisävaivalla kokonaisuudesta olisi saanut B-luokan tehosteklassikon. Elokuvan julisteesta tykkään ja olen sitä ihaillut jo kauan ennen kuin itse filmin sain aikaiseksi katsoa.

    • #152675
      Brutus
      Osallistuja

      Wishmaster 1 ja 2

      Hiukka hiljaisempaa ollut viime aikoina tällä saralla, vaikka tulihan tässä ehdittyä onneksi katsomaan tällainen hauska ja aliarvostettu kauhukaksikko. Ensimmäisen tuotti Wes Craven ja ohjasi monista kauhuklassikoiden maskeerauksista tuttu Robert Kurzman. Huvittavia cameoita ekassa on suunnilleen kaikista genren merkkiteoksista aivan laidasta laitaan.

      Perusideana Wishamstereissa on vanha kunnon pieleen mennyt toivomus. Tällä kertaa persialaisen patsaan sisältä löytyvästä rubiinista vapautuva paha henki toteuttaa ihmisten toiveita, mutta jokainen menee jotenkin todella graafisella ja väkivaltaisella tavalla päin prinkkalaa. Ehkä vähimmällä pääsee rahaa toivova miekkonen, joka tulee saaneeksi omansa kokonaisen matkustajalentokoneen pudottua ja räjähdettyä kappaleiksi suurkaupungin keskustassa.

      Shit happens.

      Samaa ideaa kierrätetään ihan sellaisenaan leffasta toiseen, mutta perusidea pitää jatkuvasti varpaillaan ja arvailemassa, mikä seuraavaksi tuhoutuu tai kuolee ja miten. Mitään suurta taidetta nämä eivät kyllä missään nimessä ole, mutta viihdettä Wishamstereista kyllä saa kosolti irti.

Luet parhaimillaan 30 vastausketjuja
  • Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.

Lisää luettavaa