Viimeisin luettu kirjani oli Stephen Kingin Satumaa. Se kertoo teinipojasta, joka törmää apua tarvitsevaan vanhukseen ja joutuu hoitamaan häntä, tai oikeastaan eräästä velvollisuudentunteestaan johtuen haluaa auttaa häntä vaikka mies onkin äksy vanha äijänkäppänä. Sitä tarinaa oli ihan mukava lukea, sitä kesti sellaiset jonkin verran päälle sata sivua. Sitten mentiinkin kaivosta alas satumaailmaan ja kun tämä fantasiaosio alkoi, alkoi alamäki. En suosittele lukemaan jollei ole todella kova King-fani. Fantasia oli melko kliseistä, joskin vanhana kettuna King osaa silti tarpeeksi sujuvasti kirjoittaa että sitä alkaa kiinnostumaan mikä tähän on johtanut ja mitä hahmoille ja niiden maailmalle on käynyt. Toiminnan kuvaus oli yllättävän hyvää, se yllätti koska King osaa pikemminkin kiinnittää huomionsa psykologisiin asioihin ja lätinään. Ja sitä lätinää tässä meinaan riitti! Aina hän on sitä kirjoissaan tehnyt, mutta nyt kyllä jos joskus sitä editointia olisi tarvittu ja rutkasti. Nopeasti tämän luki, taisi mennä vähän päälle viikko ja siinä oli jotain 650 sivua tms. Huomaa että kaikesta negatiivisesta sanomisestani huolimatta hän osaa edelleen kirjoittaa. 2/5

Sarjakuvista viimeisin oli Wes Craigin Kaya. Osa 1. Se kertoo tytöstä nimeltä Kaya ja hänen velipuolestaan, oliko se nyt Jin tai jotain sinnepäin. Heidän kotikylänsä on tuhottu ja he ovat ainoat eloonjääneet. He eivät tule kovin hyvin toimeen keskenään mutta Kaya oli antanut eräälle vanhukselle lupauksen saattaa velipuoli turvaan kylään joka on maan toisella puolella. Ja sinne he ovat matkalla ja matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ikävää. Sellainen melko kevyt seikkailu ikävästä premissistä huolimatta. Tapahtumat ovat hurjia mutta se kerrotaan jotenkin kevyesti. Kiinnitin tähän huomiota kirjaston uutuuksissa sen kannen takia, ja taide tässä olikin parasta. Se oli ilo silmälle, mutta tarinakin oli ihan jees. Tykkäsin kyllä ja odotan jatkoa 🙂 3/5

(Kokeillaan jos rivinvälit tulevat nyt paremmin kuin äskeisessä viestissä…jos eivät, niin siitä lisää kehitysehdotusta ylläpidolle)

Luin pari päivää sitten neurologian professori Oliver Sacksin kirjan ”Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita vastaavia mielen arvoituksia” (2010), joka on vastaavanlainen kuin kenties miehen tunnetumpi teos ”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” (1985). Sacks kertoo kirjoissaan tapaamistaan potilaista, joilla on yleensä jokin elämään vaikuttava aivoperäinen vaiva, ja tämän kertomukset vaihtelevat hyvin spesifeistä erikoisuuksista tavanomaisempiin vaivoihin. Tällä on mukava ja miellyttävä tapa kuvailla potilaitaan, joka on vähän kuin sekoitus vanhojen aikojen lääkärikuvaelmia sekä totutumpaa tiedetekstiä.

”Kirjailija joka kadotti kirjaimet” tuntui itselleni kannattavalta valinnalta, koska olen mitä todennäköisemmin lievästi kasvosokea, ja ollut tästä tietoinen aiemminkin. Pystyn kuvittelemaan ihmisten kasvot ja niiden piirteet kyllä mielessäni, muistan hyvin nimet ja niiden mieli-/muistikuvat, ja tunnistan tätä kautta ihmisiä, mutta lievänä ongelmana tuppaa joskus olemaan se, että jos näen jonkun tutun henkilön asiayhteydestään eri ympäristössä, minulta menee minuutti pari ennen kuin tunnistan tätä – luullakseni suhteellisen kauan siis. Esimerkiksi en veljeäni, serkkuani tai vuoden viikoittain nähnyttä työkaveriani tunnistanut heti, kun tapasin näitä yllättävissä paikoissa joissa en näitä odottanut näkeväni. Varsinkin tuo työkaverin tapaus hävetti, kun jäin hänen tervehdyksensä jälkeen ihmettelemään pariksi minuutiksi että ”kuka ihme tuo on, mistä hän tuntee nimeni, missä ollaan tavattu…?” ja vasta äänestä äkkäsin tämän ja koin satojen muistojen palautuvan taas mieleen kuin yhdestä klikkauksesta – työpaikalla tunnistaisin tämän oitis ilman muuta, mutta en paikassa, jossa en häntä osannut odottaa. Hän sattuu olemaan kaikella tavalla niin arkisen, tavallisen ja ”kolmeatoista tusinaan” mahtuvan suomalaisen näköinen (ei spesifejä piirteitä kasvoissa, hiuksissa tai muussakaan tyylissä), että varsinkin hänenkaltaistensa ihmisten tunnistaminen on näistä syistä joskus vielä haastavampaa…mutta vähemmästäkin sitä kokee olonsa jokseenkin vajaa-älyiseksi.

Sacks kirjoittaa kirjassaan omista kokemuksistaan ja havainnoistaan usein perinnöllisestä kasvosokeudesta, joka oli siitä lohdullista luettavaa, että kyseinen ominaisuus oli hänellä vielä paljon pahempana (saattoi esim. tervehtiä peilikuvaansa, luulla toista parrakasta heppua itsekseen, unohtaa välittömästi äsken nähdyt asiakkaansa jne), mutta ei niin pahana, etteikö hän olisi pystynyt sumplimaan elämässä eteenpäin. Lisäksi Sacks mainitsee tutkijoiden havainneen, että yleensäkin kasvosokeuteen kuuluu eräänlainen ”konteksihukkaisuus” eli jos ihmisellä ilmenee kasvosokeutta, on tällä usein myös seuralaisena keskivertoa huonompi suuntavaisto sekä taipumus eksyä tutuissakin ympäristöissä (…tutuilta kuulostavat nämäkin). Se miten tämä kontekstihukkaisuus ja kyky tunnistaa kasvoja linkittyvät toisiinsa kiinnostaisi lisää, jota varten voisi etsiä lisäkirjallisuutta, mutta Sacksillakin oli ihan kiinnostava ja vertaistukea tarjoava pohdiskeluosio tästä. Muutoinkin se, kuinka nopeasti ihmiset muutenkin keskiverrosti muistavat näkemänsä kasvot (jotkut loppuelämänsä ajan kun ovat kerran nähneet, toinen ääripää ei edes sadantuhannen katsomiskerran jälkeen) kiinnostaisi löyhien tunnistuspiuhojen omaavaa.

Onneksi kasvosokeuteni ei ole toistaiseksi kovinkaan usein häirinnyt, ja jotkut tuttuni arvelevat että muotokuvapiirrokseni/karikatyyripiirrokseni hyötyvät ominaisuudesta, koska muistiinpainamisen takia on aina pakko katsella ihmiskasvojen erityispiirteitä/mittasuhteita. Pystyn myös seuraamaan elokuvia sen suuremmitta ongelmitta, paitsi että (poikkeuksena joka vahvistaa säännön) tiettyjen määrätynlaisten kauneusihanteiden takia nykyiset korealaiset elokuvat/sarjat aiheuttavat välillä melkoista päänvaivaa tunnistamisen suhteen, erityisesti naisnäyttelijöiden kanssa, joita kiroan jos hahmojen hiuksetkin ovat samanlaiset (…älkää kysykö, erotanko vielä näitäkin standardoidumpia K-pop-tähtiä toisistaan). Vastaavasti kaiken maailman sometähdet ym. näyttävät omiin silmiini ”kaikki samalta”, jolloin kauneusleikkauskielteisyyteni kumpuaa osin näistä; aitoa naamamateriaa tunnistaisi luonnollisissa mittasuhteissaan huomattavasti muistettavammin kuin samojen mittasuhteiden leikeltyjä vastaavia.

Tuo Mies joka luuli vaimoaan hatuksi oli oikein mainio kirja 🙂 Luin sen joskus teininä ja kyllä se hieman avasi silmiä sille miten kaikenlaisia hassuja tai ikäviä vaivoja sitä ihmisillä voikaan olla. Eniten siinä kirjassa tosiaan miellytti se miten lämpimästi hän asiakkaistaan puhui, ei ollenkaan kliinisesti. Torey Haydenista, joka taas kertoo romaaninkaltaisesti asiakkaistaan, huonosti kohdelluista lapsista, pidin aikoinaan myös. Nykyään en voisi hänen kirjojaan lukea, olen liian herkkä lukemaan enää mitään sellaisia kauheuksia mitä nuo lapset ovat joutuneet kestämään. Mutta hän sai nuo lapset ikään kuin eloon niiden ”tarinoiden” (jotka olivat tositapauksia) kautta.
Minulla ei ole kasvosokeutta, mutta minunkin on todella vaikea erottaa korealaisia toisistaan (ja myös japanilaisia). Se ilmiö on ihan tosi, on siinä sitten rasismia taustalla tai ei, mutta eri etnisyyksien on vaikea erottaa toista etnisyyttä toisistaan, siitä on kaiketi tutkimuksiakin tehty. Jos pidempään saa tutkiskella naamoja niin kyllä sitten niitä eroavaisuuksia huomaa. Mutta tästä syystä joitain aasialaisia leffoja on minun kovin hankala seurata kun aina hahmoja ei erota toisistaan.

Luin pitkään lähinnä vain novelleja ja tietokirjoja, mutta viimeisen vuoden aikana olen innostunut kuuntelemaan klassikkoromaaneja äänikirjoina. Työssäni ajan paljon autoa, joten minulla on joka päivä useita tunteja aikaa kuunnella kirjoja. Toissapäivänä sain loppuun Harper Leen ”Kuin surmaisi satakielen”, joka on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista.

Kirja tunnetaan tietysti parhaiten rasismin ja rotuerottelun kritiikkinä, jollaisena se onkin varsin pureva ja mieleenpainuva. Mielestäni kirjan teho ei kuitenkaan suoraan perustu sen poliittiseen sanomaan vaan lapsen näkökulmaan. Vaikka kirjassa käsitellään monia raskaita ja surullisia aiheita (vammaisuus, yksinäisyys, syrjintä, väkivalta, seksuaalirikokset), on yleissävy lämmin, humoristinen ja viaton. Elämä on kertojahahmolle jännittävä seikkailu, maailma ihmeellinen paikka tutkittavaksi. Ennen kaikkea näenkin kirjan kasvutarinana ja kertomuksena siitä, kuinka lapsi ymmärtää etteivät hänen ihailemansa aikuiset ja hänen rakas lapsuuden kotipaikkakuntansa olekaan niin virheettömiä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Lapsi todistaa kauhuja mutta on niistä ulkopuolinen eikä täysin niitä edes ymmärrä, ja siksi kirjan poliittinen viesti ei tunnu saarnaavalta vaan lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.

Kirja on myös aivan hämmästyttävän hyvin kerrottu. Olen itse mielestäni varsin hyvä kirjoittaja, ja lukiessani siksi usein ajattelen, että jos vain olisin keksinyt saman tarinan, osaisin helposti kirjoittaa sen paremmin. Nyt tulin kuitenkin aidosti kateelliseksi, niin harkittua ja hallittua on Harperin kerronta. Varsinkin kertojahahmo, poikatyttö Scout, on kirjan lukemisen jälkeen samaistuttava ja todentuntuinen — ihan kuin hänet olisi itse tuntenut omassa lapsuudessaan. Lama-ajan Alabaman miljöö on kuvattu elävästi ja tarkkanäköisesti.

Ainoa motkotuksen aihe on, että Scoutin isä Atticus Finch on kuvattu vähän liiankin virheettömänä ja viisana hahmona. Toisaalta hahmo nähdään isäänsä jumaloivan lapsen silmin, mikä tekee hahmon ihannoidusta kuvauksesta hiukan helpommin sulatettavan. (Olen kuullut, että muutama vuosi sitten romaanina julkaistussa luonnosversiossa ”Kaikki taivaan linnut” vanhoille päivilleen ehtinyt Atticus paljastuu kärttyisäksi vanhaksi mulkeroksi.) Lisäksi mustaihoisia henkilöhahmoja (palvelijatar Calpurnia ja raiskauksesta aiheetta syytetty Tom) ei kehitellä niin pitkälle kuin valkoisia, mikä syö kirjan tematiikalta hiukan tehoa.

Kaikkinensa kuitenkin erinomainen teos, jota ehdottomasti suosittelen kaikille luettavaksi. En yleensä itke kirjoja lukiessani (tai kuunnellessani), mutta Leen kirjalle tuli vetisteltyä useampaan kertaan.

Kuten mainitsinkin, olen kuunnellut paljon äänikirjoja. Viimeisin loppuun asti saamani oli Mary Shelleyn Frankenstein vuodelta 1818, joka olikin hyvin valaisevaa ja historian harrastajan näkökulmasta kiehtovaa luettavaa. Frankensteinia pidetään usein ensimmäisenä tieteiskirjana, ja mielestäni ihan perustellusta syystä. Vaikka vanhemmassa kirjallisuudessa on jälkikäteen nähty tieteiskirjallisuuden aineksia sikäli, että niissä yritetään kuvitella, millainen tulevaisuus voisi olla, niin Frankensteinissa Shelley hyvin selvästi hylkää yliluonnollisen kauhun ja pyrkii tarjoamaan luonnontieteellisen selityksen kauhuilleen. Yksi hahmoista jopa sanoo suoraan, ettei nyt ole kyse kummitusjutuista vaan totisimmasta todesta.

Frankensteinia on kutsuttu myös ensimmäiseksi nuortenkirjaksi, ja kieltämättä siinä on lajityypille ominaisia aineksia. Hirviö on ainutlaatuinen, valtavan lahjakas ja hyväntahtoinen olento, jonka erilaisuutta ympäristö ei kuitenkaan kykene hyväksymään, ja tämä täyttää otuksen vihalla ja kostonjanolla. Ainakin nykyajan lukijan silmään hirviö onkin enemmän sankari ja uhri kuin roisto. Shelleyn näkökulma sen sijaan on ambivalentimpi, ja luomuksensa hylkäävä Victor Frankenstein kuvataan lähinä traagisena sankarina, jonka lahjakkuus ja kunnianhimo koituvat lopulta hänen kohtalokseen. Hirviö nähdään vastaavasti luonnonoikkuna, jonka tuhoutuminen on lopulta kaikkien etu, jopa olennon itsensä. Täysin vaille sympatiaa ei kuvatusta jätetä, ja örmyn näkökulmasta kerrotut kohtaukset ovat kirjan mukaansatempaavimpia ja sydäntäsärkevimpiä. Frankensteinin kärsimykseen en osannut samaistua, sillä mies on täysi mulkku. Pidin myös alun Jäämerelle sijoittuvasta prologista, joka alustaa salaperäisen ja melodramaattisen tunnelman onnistuneesti.

Kirjan keskeiseksi sanomaksi tuntuisi nousevan se, ettei ihmisen parane luulotella itsestään liikoja ja omaksua Jumalan roolia. Kirjan voikin nähdä perinteisenä varoituksena hybriksen vaaroista, mutta tieteelliseen aikakauteen päivitettynä. Pessimismi ja maailmantuska, tieteen kyvyttömyys ratkaista elämän ja ihmisyyden syvimpiä ongelmia ja murheita, ovat pysyneet tieteiskirjallisuuden tärkeinä teemoina vielä 2000-luvullakin.

Frankensteinin suurimpana ongelmana pidän hirviön epämääräisyyttä. Shelley ei missään vaiheessa määrittele hirmun voimia kunnolla, ja vaikka otuksen synnylle annetaan naturalistinen selitys, on olento toimintansa puolesta kuitenkin käytännössä yliluonnollinen. Otus esimerkiksi löytää V. Frankensteinin ongelmitta aina uudestaan ja uudestaan, vaikka tarinassa kuljetaan eri puolilla Eurooppaa ja taitetaan tuhansien kilometrien matkoja tiettömässä erämaassa. Hirviöllä on myös kyky ilmestyä varoittamatta paikalle ja hiippailla halki puolen Euroopan sivullisten huomaamatta, vaikka Shelley toisaalta korostaa hirviön olevan valtavan suuri ja hirvittävän ruma.

Pitkästä aikaa tuli palauttua kaunokirjallisuuden pariin. Pitkään hyllyssä pölyä kerännyt, saksalaisen Karl Mayn kirjoittama seikkailuromaani Hopeajärven aarre sai tehtäväkseen toimia junamatkakirjallisuutena.

Kyseessä on 1800-luvun loppupuolelta oleva Villin lännen seikkailu, jonka kirjoittaja ei tosiaan koskaan itse valtameren toisella puolen vieraillut. Tämän johdosta toki muutamia asiavirheitä joukkoon mahtuu, mutta kokonaisuudessaan oikeastaan puhtaasti seikkailusta, käänteistä ja lukuisista hahmoistaan elävä tarina imaisee mukaansa. Lisäksi se on tietysti kiehtova ikkuna siihen mielenmaisemaan, josta 1800-luvun saksalainen maailmaa ymmärsi.

Jos esim. Jules Vernen tuotanto miellyttää, niin suosittelen myös Karl Mayta. Lähes 500 sivua etenee veturin lailla pelkän toiminnan ja seikkailun varassa, minkäänlaista hahmokehitystä tai kovin perinteistä romaanin rakennettakaan ei ole luvassa.

Ei viimeisin, mut Helena Telkänrannan Millaista on olla kissa ja Millaista on olla koira?

Jos haluaa lemmikkinsä parasta ja siis ymmärtää sitä, suosittelen lukemaan. Itselleni koirakirja oli antoisampi. Helpottuu kommunikointi kummasti.

Tuosta Dostojevskin pikkuisesta ”Kellariloukosta” on pakko tulla komppaamaan sen verran, että tarina on yksi miekkosen hauskimmista ja ehdottomasti nasevimmista; sellainen jota suosittelen lukemisesta pitäville tutuillenikin ensimmäiseksi Dostojevskiksi, jos kirjailijan tyyli ei ole muuten tuttua mutta tämän tuotantoon kiinnostaisi tutustua – tarinan filosofinen ja hiukan ’kieli poskessa’-tyyppinen monologipuolisko selittää tarinallisempaa jälkipuoliskoa, jossa päähenkilö on tosiaan pyhän närkästyksen täyttämä ties mistä milloinkin, ei opi mitään, eikä kasva ihmisenä mihinkään. Mainio kerrassaan!

Vaikka Dostolta onkin tullut aikoinaan luettua mm. tiiliskiviromaanit ”Idiootti”, ”Rikos ja rangaistus” sekä ”Karamazovin veljet”, niin tuo ”Kuolleesta talosta” on jotenkin jäänyt teokseksi, johon on kauan mielinyt tarttua mutta ei ole oikein saanut aikaiseksi, kun kirjailijan tyyli vaatii lukijalta tietynlaista projektiluonteisuutta jotta nämä saa luetuksi, vaikka ovatkin lopussa palkitsevia. Kiitos Brutukselle, nyt taas muistui tämä, ehkäpä vielä jonain päivänä saa aikaiseksi tarttua viimeinkin tähänkin, kun uskon kirjan olevan kyllä hyvä…laajasti kehuttu se on edelleen näinäkin päivinä. Noista muista mainituista ”Rikoksessa ja rangaistuksessa” on myös keskeisenä teemana tuo yli-ihmisyys, ja ”Idiootissa” on pääidea ”idiootista” hyvä, mutta omissa makumieltymyksissä molemmat kalpenevat kirjailijan viimeiseksi jääneeksi ”Karamazoveille”, joka oli lukukokemuksena ensimmäinen Dostojevskini, joka jättikin taannoin sellaisen vaikutuksen, etten ole oikein enää vastaavia löytänyt. ”Karamazovit” on lukijan haastava teos monessakin mielessä: puolet siitä käsittelevät muistaakseni muutaman päivän tapahtumia (yhden päivän ympärillä saatetaan pyöriä satojen sivujen edestä), ja vaikka olen aina ihaillutkin teoksen mahtavaa (suorastaan legendaarista) hidastempoisuutta, niin sen tietyt rönsyilevät, monien kymmenien sivujen pituiset monologit jonkun sivuhahmon ajanhenkisistä ”sivuraide”-aatoksista tekevät siitä erityistä kärsivällisyyttä edellyttävän. Myös loppupuolen oikeustarina on samaan tapaan äärimmäisen painava ja syvämietteinen, mutta romaanin psykologinen trilleritarina loistava itse juoneltaan (siitä, kuka on syyllinen ja miksi), minkä lisäksi siinä esiintyvä juonikas isäukon hahmo niin eläväisesti kirjoitettu, ettei voi kuin vaan huokailla ja ihailla. Ja mikä eepoksessa sen pääasiallisen vaikutuksen taannoin teki, oli romaanin idea siitä, kuinka siinä olevat kolme veljestä, eli simppeli raikuliveli, ehdottoman ateistinen älykköveli sekä ehdottoman hihhulina pidetty lempeä munkkiveli ovat pohjimmiltaan sama ihminen; nämä päätyvät elämissään täysin vastakkaisille teille, mutta ovat kukin tavallaan samojen eksistentiaalisten lopputulosten sävyttämiä, ja päätyvät moneen otteeseen ikään kuin sotimaan omista käsityksistään keskinäisesti, joista kirjassa on erinomaista pohdintaa koko järkälemäisyytensä edestä.

Keskuteluketjuun palatakseen ja siihen, mitä on itse tullut tässä viimeksi luettua, niin kotimaista Jari Sinkkosta ja tämän lasten ja nuorten psykologiaa koskevat kirjat ”Lapsen kanssa hyvinä ja huonoina päivinä” (1995) ja ”Nuoruusikä” (2010). Luin nämä tietynlaisena töihin orientoitumisena, sillä kohtaan arjessa monenlaisia lapsia ja nuoria taaperoista teineihin, ja koska itselläni ei ole tällä hetkellä vanhemmuuden tuomaa kokemusta, niin jostainhan sitä on hyvä hieman sivistystä saada. Vaikka kyseiset teokset ovat hieman vanhempaa vuosimallia, niin pidän Sinkkosen teksteissä tietystä selvästi perustellusta maalaisjärjestä, jota molemmissa opuksissa on – lasten ja nuorten maailmoista kirjoitetaan asia- ja tutkimustekstiä, joista heijastuu myös arjen realismin tajua, jota ei aina kasvatusta käsittelevissä teksteissä välttämättä ole, ja jota kuitenkin varsinkin pikkulasten kanssa tarvitsisi. Arjen toimivuus sekä lapsen että aikuisen kannalta on sitä, mitä nyt etsiskelen, kun näen kuitenkin kaikenlaisesti kasvatettuja lapsia viikoittain; myös viime aikojen lehtikirjoituksia kaverivanhemmuudesta ym. on ollut samaan syssyyn mielenkiintoista seurailla jatkona.

Richard Matheson: Olen legenda

Vaikka olikin jo kaikki 3 filmatisointia nähtyä, oli pakko lukaista kirjaversion, kun sitä oli kehuttu ja sattui löytymään Oodin ”Juuri palautettua”-hyllystä.

Lyhyt ja ytimekäs kirja, jota voi suositella myös niille, jotka eivät lue tavallisesti kirja-kirjoja,sillä kirja ja on lyhyt ja ytimekäs ja myös luvut ovat samoin.

Filmatisoineista allekirjoittaneen suosikki on puolestaan Omega Man, joka ei ole kovin uskollinen kirjalle, mutta Hestonin roolisuorituksen, hyvin lavastetun autioituneen miljöön, hupaisan albinokultin ja 70-lukulaisen svengaavan soundtrackin ja silmiinpistävän räikeäpunaisen tekoveren osalta.

Samalla tuli luettua myös Incal-saagan viimeinen osa, joka oli yhtä loistava kuin aiemmat , vaikka piirtäjä olikin vaihtunut.

Stephen King: Carrie

Vaikka olikin jo entuudestaan tuttu, niin silti eri hyvä kirja ja tässä tapuksessa kirja sekä elokuva(1976) ovat molemmat yhtä hyviä.

Seuraavaksi vuorossa Salem’s Lot

Winston Groom: Gump ja Kumppani:

Forrest Gumpin vähemmän tunnettu jatko-osa, josta ei tehty elokuvaa 9/11 takia ja sääli, ettei elokuvaa tehty, sillä tarina on ykkösosan tavoin hauska ja mukaansatempaava.

Tällä kertaa Gump ottaa tahtomattaan osaa New Coken keksimiseen,Iran-Contra-skandaaliin, Berliinin muurin murtumiseen ja Persianlahden sotaan ja siinä sivussa pelaa ammattilaisena NFL:ssä, toimii tietosanakirjojen kauppiaana, sikafarmarina, aiheuttaa 2 mellakkaa, työskentelee raamattu-aiheisessa huvipuistossa tapaa Luutnantti Danin sekä Oliver Northin, John Hinckley Jr:n, Ronald Reaganin, Ajatollahin, Saddam Husseinin ja Tom Hanksin sekä joutuu 2 vankilaan ja yrittää olla hyvä isä pojalleen.

Eri hyvä ja viihdyttävä kirja, jota on vaikeaa löytää suomeksi, mutta onneksi allekirjoittaneella kävi tuuri, kun löysin Suomi-painoksen kirpputorilta 1€ pari kuukautta sitten ja toivottavasti Paramount hankkisi joskus Groomin perikunnalta filmausoikeudet, sillä tämä suorastaan huutaa itseään kokoillan elokuvaksi.

Stephen King: Painajainen

Vihdoin ja viimein tuli korjattua tämäkin aukko yleissivistyksessä, kun vuoden 79 mini tv-sarjaa ei ole oikein saatavilla mistään ja lieneekö development hellissä ollut ties kuinka kauan ollut elokuvasovitus tulossa meille nähtäväksi?

Joka tapauksessa eri jännä ja otteessaan pitävä kirja ja jäipä tästä mielen yksi sitaatti mitä siteerata: ” Minkälaista sairaalaa te ihmiset oikein pidätte täällä?”

George R. R. Martin: Tulen ja jään laulu (osat 1–5)

Luultavasti kaikki tuntevat nämä tiiliskivet ainakin maineelta. Hämmentyneille tiedoksi, että kirjojen pohjalta on tehty suosittu TV-sarja Game of Thrones. Itse en ole sitä nähnyt eikä oikeastaan kiinnosta katsoa. Nyt puhutaan siis pelkästään kirjoista. Luvassa juonipaljastuksia.

Luin kirjat nopeasti, sillä aloitin viime lokakuun alussa ja sain pari viikkoa sitten loppuun. Opustensa pituudesta huolimatta Martin kirjoittaa vanhan ajan jatkokertomusten tyyliin, ja käytännössä jokainen luku päättyy cliffhangeriin. Tämä on myös kirjasarjan heikkous ja kokonaisuus haiskahtaakin epäilyttävästi siltä, että juonta keksitään sitä mukaa kuin sitä kerrotaan. Varsinainen pääjuoni etenee erittäin hitaasti ja ajautuu toistuvasti sivuraiteelle, kun Martin tuo tarinaan yhä uusia sivuhahmoja ja -juonia sekä yllätyskäänteitä. Kirja on myös hyvin toisteinen.

Omaan makuuni ehkä turhauttavin piirre on, kuinka moni hahmoista on kertomuksen aikana pitkiä aikoja vankina eikä siten kykene tekemään mitään merkityksellistä. Sansa on vankina käytännössä koko kirjasarjan ajan, Arya ja Jaime kahden kirjan ajan, Tyrion ja Theon yhden kirjan ajan, Lordi Eddard puoli kirjaa, Davos useissa erillisissä pätkissä, Cersei hyvän aikaa hänkin… Enkä edes nimennyt kaikkia vangiksi joutuneita hahmoja, tuossa olivat vain ne, joiden näkökulmasta tarinaa kerrotaan! Kirjassa on myös useita sivujuonia, jotka lopulta eivät johda mihinkään vaan ajan oloon palautuvat status quoon. Sarjahan tunnetaan siitä, että ”kelle tahansa voi tapahtua mitä tahansa”, mutta käytännössä tästä säännöstä luovutaan joskus 3. osan tienoilla ja hahmoja alkaa nousta haudasta kiihtyvää tahtia.

Epäilenkin vahvasti, ettei Martin ole itselleen asettamansa haasteen veroinen. Ytimeltään hänen kirjasarjansa on hovijuonittelua, mutta hitaasti kiristyvän jännityksen kirjoittaminen on vaikeaa. Siksi on helpompi edistää varsinaista juonta harvakseltaan ja täyttää sitten tarina epäolennaisella toimintaseikkailulla. Kirjan perusrakennehan onkin lopulta sellainen, että juonen kannalta tärkeät asiat tapahtuvat hoveissa ja taistelukentillä, ja niiden väleissä päähenkilöt lähtevät maailmankiertueille, joiden aikana vastaan tulee Dungeons & Dragons -henkeen erilaisia satunnaisia kohtaamisia. Osa pettymyksestäni liittyy ehkä tähän: halusin slow burnin mutta sain fantastisen grand tourin.

Luulen kirjan ongelmien palautuvat myös siihen, että Martin haluaa tietoisesti rikkoa lukijan odotuksia ja lajityypin vakiintuneita kaavoja. Tämä onkin periaatteessa kannatettavaa, mutta se myös johtaa siihen, että tarina toistuvasti lähtee sivuraiteelle. Käytännössä yllätyksellisyys saavutetaan joko siten, että asiat näyttävät johtavan johonkin mutta eivät sitten johdakaan, tai vaihtoehtoisesti jotakin tapahtuu täysin yllättäen. Molemmat ovat pitkän päälle epätyydyttäviä tapoja kertoa tarinaa. Suurin osa tekstistä kertoo asioista, joilla ei lopultaole mitään väliä. Kun taas tapahtuu jotakin, millä on väliä, se tupsahtaa maailmaan ikään kuin tyhjästä.

On kirjassa silti myös hienoja kohtauksia, joissa asioilla on selvästi merkitystä. Lordi Eddardin kuolema ja punaiset häät ovat näistä ehkä parhaat esimerkit. Suosikkihahmoni ovat Jaime ja Stannis. Molemmat ovat piinattuja, ristiriitojen ajamia miehiä, kykeneviä sekä äärimmäiseen julmuuteen että omien virheidensä tunnustamiseen. Suosikkipahiksiani ovat Boltonit, joiden petollisuutta pedataan hyvän aikaa ja joiden tukikohta Kauhiala pitkän alustuksen jälkeen paljastuuä lopulta nimensä veroiseksi. Sivuhahmoista pidän eniten palkkamiekka-Bronista.

aishahmoja Martin ei mielestäni kirjoita kauhean hyvin, ja Daenerys Targaryenin kohtaukset alkoivat rassata viimeistään kirjasarjan 2. osassa. En ylipäätään pidä itämaille sijoittuvista kohtauksista. Westeros on kirjasarjassa kuvattu hyvin uskottavasti ja yksityiskohtaisesti, mutta kliseiset itämaat tuntuvat aivan eri genreen ja kirjaan kuuluvilta ja sopisivat paremmin Conan-henkisen miekka & magia -räikytyksen kuin realisimiin pyrkivään sukutragediaan.

Puutteineenkin sarja on kuitenkin koukuttava. Luin viisi tiiliskiveä noin kolmessa kuukaudessa, ja nyt on tyhjä olo. Olin jo ehtinyt tottua siihen, että tekemisen puutteen iskiessä voi aina seurata tutuiksi tulleiden hahmojen tekemisiä. Ehkäpä Tulen ja jään lauluun pitäisikin suhtautua kuin saippuasarjaan. Ei ole merkitystä sillä, käykö kokonaisuus järkeen. Olennaista on, että se jatkuu ja aina tapahtuu jotakin kiinnostavaa.

(Tulipa pitkä viesti.)

Itsekin luin Saatanan taannoin. En enää muista, oliko se viime- vai toissakesänä. Ensimmäisen kerran yritin jo kymmenkunta vuotta sitten, kun matkustelin Venäjällä enemmänkin, mutta silloin kirja jäi kesken. Siihen oli painettu kursiivilla osat, jotka aikanaan Neuvostoliitossa sensuroitiin, mikä teki kirjasta vielä omalla tavallaan kiinnostavamman, kun lukija selvästi näki kaikkein arimpaan paikkaan osuneet kohdat.

Omaan makuukni varsinkin Saatanan loppupuolella touhu menee turhankin hassunhauskaksi ilveilyksi. Eniten pidän aivan alusta, kun professori Woland ei vielä ole paljastanut todellista karvaansa ja tarinassa on jopa kauhutarinan elementtejä. Varsinkin puheet seitsemännestä, aukottomasta jumaltodistuksesta, joka kohta tullaan antamaan, saavat edelleen ihoni kananlihalle.

Olen tammikuussa lukenut kaksi kirjaa, joista ensin mainittavan sain joululahjaksi. Alla niistä mietteitä.

Juho Wilskman: Sota keskiajalla

Yleistajuinen ja helppolukuinen yleisesitys aiheesta. Kirjan suurin vahvuus on sen ajallinen ja maantieteellinen kattavuus, sillä kirjassa käsitellään koko vanha maailma (Euraasia ja Afrikka) myöhäisantiikista uuden ajan alkuun saakka. Heikkoutena on pakko mainita kirjan kököhkö kieli: on anglismeja ja kirjoitusvirheitä ja lisäksi tietyt sanat ja lauserakenteet toistuvat häiritsevän usein, näistä mainittakoon esimerkkeinä ”sitten” ja ”tietysti”. Pari–kolme oikolukukierrosta lisää ei olisi ollut pahitteeksi. Arvostan kuitenkin kirjan ytimekästä ja selkeää otsikkoa. En ole koskaan pitänyt tieteellisille teksteille ja tietokirjoille ominaisista kaksi- tai pahimmillaan jopa kolmiosaisista otsikoista.

Timo Rossi: Lapinlahden Linnut – Miksei asioista puhuta

Olen kuunnellut Lapinlahden Lintuja esiteini-ikäisestä saakka ja se on yksi suosikkiyhtyeistä. Parikymmentä vuotta sitten julkaistu Jukka Lyytisen elämäkertakirja oli aikansa tuote ja tyylillisesti enemmän juhla- kuin tietokirja, jossa keskityttiin positiivisiin puoliin ja Lintujen imagoon koko kansaa viihdyttävänä puolivallattomana kaveripoppoona.

Rossi päivittää katsauksensa bändihistoriikkien nykyiseen tyyliin, jossa kaivellaan kaikki nolot ja tuskalliset asiat läpi ja jäsenet haukkuvat toisiaan selän takana. Lyytisen kirjan tosin luin pari vuotta sitten uudestaan, ja on sanottava, että aikuisen silmin lukiessa välittyi Lyytisenkin rivien välistä vaikutelma varsin viinanhuuruisesta ja toistuvasti väkivaltaiseksi äityvästä meiningistä. Rossin kirjasta jäikin käteen ennen muuta surullinen ja vähän uupunutkin olo. On kauheaa lukea, kuinka ihmiset oma-aloitteisesti pilaavat elämänsä. Taustalla vaanii tietysti se vanha suomalaisen viihdetaiteilijan piru eli viina. Varsinkin Timo Erängön tarina oli hyvin traagista luettavaa. Ilmeisesti

Kirja on hyvin kirjoitettu ja kehuja ansaitsee myös Rossin perinpohjainen taustatyö. Mielellään tätä olisi lukenut pitempäänkin, ja esimerkiksi yksittäisten kappaleiden taustoja olisi voinut jokaisen biisin kohdalla erikseen valottaa. Nyt Rossi käsittelee vain kiinnostavimmiksi kokemansa viisut, mutta tässä olisi minusta voinut olla jopa lopussa kokonainen liite, jossa olisi käyty koko tuotanto levy levyltä läpi.

Ihan kaikesta en ole Rossin kanssa samaa mieltä, ja esimerkiksi Köyhän taivas on mielestäni yksi Lapinlahden Lintujen parhaita albumeja. Siltä ei välttämättä nouse samalla tavalla klassikoita esiin kuin muutamilta aiemmilta levyiltä, mutta se onkin ennen muuta toimiva ja tunnelmallinen kokonaisuus, jossa lyhyitä lama-ajan kurjuutta käsitteleviä biisejä tukee soundipolitiikaltaan hyvin yhtenäinen, koneellisen painostava ja paikoin suorastaan industrialmaisia kosketinsoitinvalleja hyödyntävä tuotanto.

Mike W. Barr & Brian Bolland: Camelot 3000:

Tuli vihdoin ja viimein luettua tämä DC:n kustantama klassikko, jossa Kuningas Arthur seurueineen herää vuonna 3000 ja taistelevat avaruusolioita vastaan.

Hieno ja sangen värikäs ja omaperäinen tarina, josta olisi ainesta live action leffaksi.

J. Michael Cleverly: Lauri Törni Syntynyt sotilaaksi

Oodissa tuli luettua Törnin elämän kerta, jona yötä sain uutta tietoa mm siitä, että Törni oleskeli paperittomana jenkeissä, kun muutti sinne ja huumoria, toisin aika synkkää sellaista löytyi myös kirjasta, kun eräässä luvussa Himmeleriä kuvailtiin ”julman traagiseksi romantikoksi”

Seuraavaksi vuorossa Robin Mooren Törnistä kertova ja John Waynen elokuvaksi päätynyt kirja Vihreät Baretit.

H.P. Lovecraft: Väri avaruudesta, Herbert West-Elvyyttäjä, Hulluuden vuorilla & Charles Dexter Wardin tapaus

Tuli luettua 4/6 tarinaa 4 vuotta sitten julkaistusta H. P. Lovecraftin parhaat-kirjasta.

Väri avaruudesta, Herbert West ja Charles Dexter Ward tuli luettua, kun niistä olen nähnyt leffat ja 2 ensiksi mainitun kohdalla leffa oli proosaa parempi ja 3 kohdalla päinvastoin.

Hulluuden vuorilla oli näistä tarinoista paras ja päräyttävin ja kunpa Hollywood antaisi Del Toron tehdä filmatisoinnin vihdoin ja viimein.

Varjo Innsmouthin yllä ja Hautakummun salaisuus jäi lukematta, kun niitä ei ole filmatisoitu, joten olisiko niistäkin filmatisoinnin aika jo paikallaan?

Vladimir Nabokov: Lolita (1955)

Kohukirjallisuuden klassikko, joka kiistatta olikin varsin mieleenpainuva ja perverssillä tavalla mukaansatempaava opus. Luin kirjan suomeksi, ja luulen, että sen ilmaisun rikkaudesta olisi ehkä saanut enemmän irti alkukielellä. Toisaalta suomennoskaan ei missään kohtaa särähtänyt, ja Humbert Humbertin ylätyylinen kaunopuhe pistää paikoitellen ihan hymyilemään. Hämmentävällä salanimellä esiintyvä kertoja onkin kaikessa paradoksaalisuudessaan huomattavasti nimihenkilöä kiinnostavampi henkilöhahmo, yleissivistyksellään briljeeraava ylimielinen mulkku, joka ei missään vaiheessa tiedosta omaa paskamaisuuttaan vaan näkee itsensä olosuhteiden uhrina ja arjen sankarina.

Kiinnostava on myös kirjan kehystarina, jossa Humbert Humbertin vuodatus esitetään oikeudelle esitettynä tunnustuksena ja puolustuspuheena. Mielestäni tätä puolta olisi voinut kehittää vielä pitemmällekin esimerkiksi niin, että kirjassa olisi nostettu esiin ja siteerattu sellaisinaan erilaisia oikeudessa esitettyjä todistusaineistoja – päiväkirjoja, kirjeitä, silminnäköijöiden lausuntoja ja niin edelleen.

William Golding: Kärpästen herra (1954)

Joukko englantilaisia koulupoikia jää ansaan Tyynenmeren paratiisisaarelle. Ilman aikuisten kaitsentaa nulikat taantuvat nopeasti villi-ihmisiksi ja päätyvät lopulta tappamaan toisiaan. Kirjassa on vahvoja allegorisia aineksia, ja poikien seikkailukirjallisuudesta muistuttavasta alkuasetelmastaan huolimatta se onkin oikeastaan kertomus epäonnistuneen yhteiskunnan taantumisesta barbarismiin.

Hyvässä romaanissa on usein yksi tai muutamia vahvoja symboleja. Niitä on myös Kärpästen herrassa. On toivoa ja teknologiaa edustava merkkituli, jota pojat yrittävät ylläpitää ohikulkevien laivojen houkuttelemiseksi. On myös mielikuvituksen tuotetta oleva peto, jonka pelko ajaa pojat yhä epätoivoisempiin tekoihin. Keskushenkilöt voi nähdä demokratian, tieteen ja väkivaltaisen diktatuurin arkkityyppisinä edustajina.

Suomennoksen takakansi väittää tapahtumien sijoittuvan toiseen maailmansotaan, mutta itse tulkitsin tapahtumien taustalla vaikuttavan konfliktin länsi- ja itäblokkien väliseksi kolmanneksi maailmansodaksi. Tarinassahan puhutaan esimerkiksi suihkukoneista, jotka toisen maailmansodan aikaan olivat hyvin harvinaisia. Tarkalla ajankohdalla ja miljööllä ei toisaalta liene suurempaa merkitystä, ja Golding jättää taustatarinan tahallisen epäselväksi. Juonen alussa pojat heitetään suoraan tapahtumien keskelle ilman suurempia selityksiä. Kirja sijoittuu vain ja ainoastaan yhdelle saarelle, mikä on erittäin hyvä rakenteellinen ratkaisu.

Tehokkaasta alusta huolimatta minulla oli kirjan puolivälissä hiukan vaikeuksia päästä eteenpäin. Näin jälkeenpäin en kuitenkaan osaa sanoa, mikä kirjassa mättää vai mättääkö mikään. Ainakaan en keksi mitään tiettyä asiaa, jota lähtisin muuttamaan. Kirjan loppu oli jälleen mukaansatempaava ja ahmin viimeisen kolmanneksen taukoja pitämättä. Tarinaa voi pitää suoranaisena parodiana ”pääkallosaaren vangit” -tyyppisestä poikakirjallisuudesta.

Tämähän kuuluu myös dystopiakirjallisuuden klassikoihin yhdessä George Orwellin 1984:n, Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n ja Aldous Huxleyn Uljaan uuden maailman kanssa. Ei liene sattumaa, että Huxleyn opusta lukuun ottamatta mainitut kirjat ilmestyivät kylmän sodan alkuvuosina. Itse nostaisin Kärpästen herran edellä mainitun dystopianelikon ylivoimaisesti parhaaksi teokseksi. Se ei ole satiirissaan yhtä päällekäyvä eikä yhteiskunnallisessa sanomassaan yhtä saarnaava. Orwellin, Bradburyn ja Huxleyn teoksia vaivaa myös se, että niiden tarinalliset ainekset ovat oikeastaan vain tekosyy miljöön esittelylle.

Goldingilla sen sijaan on kunnollinen juoni, joka kuljettaa romaania hyvin taloudellisesti eteenpäin ja jossa paikoin on jopa ennalta-arvaamattomuutta. Teemoja käsitellään monesta näkökulmasta sen sijaan että sanomaa tungettaisiin lukijan kurkusta alas. Ja ehkä tärkeimpänä: Kärpästen herra osoittaa aitoa mielenkiintoa hahmojensa psykologiaa ja näiden luonteen kehitystä kohtaan.

Kirjan luettuani innostuin hakemaan netistä lisätietoja. Yllätyin siitä, miten vahvasti ihmiset keskittyvät vääntämään siitä, onko Kärpästen herra uskottava kuvaus siitä, mitä autiolle saarelle joutuneet pojat oikeasti tekisivät. Sillähän ei pitäisi olla mitään väliä, kunhan kirja on oman sisäisen logiikkansa puitteissa järkevä.