- Tämä aihe sisältää 21 vastaukset, 5 ääntä, ja päivitettiin viimeksi 2 päivää, 17 tuntia sitten
toimesta.
-
Artikkelit
-
-
Herätelläänpä vähitellen henkiin taas näitä vanhoja klassisia ketjuja sieltä vanhalta foorumilta.
Tässä kuluneella viikolla tuli luettua uudemman kerran Hammond Innesin Conqistadorit, eli Cortesin ja Pizarron elämästä ja teoista kertova historiallinen opus. Tämän kyseisen kirjan ehdottomana etuna on, että se on kirjoitettu kauan ennen nykyistä poliittisen korrektiuden vitsausta, ja monista arkaluontoisemmistakin yksityiskohdista on siksi pystytty kirjoittamaan hyvin avoimesti ja tasapuolisesti.
Oma suosikkini kirjasta on Cortesista ja atsteekkien imperiumin tuhosta kertova ensimmäinen puolikas. Atsteekkien koko kulttuuri ja uskonto rakentui käytännössä sodan ja kaaoksen ympärille: atsteekeille kosmos oli yhtä suurta jumalten hallitsemaa kaaosta, ja sodalla oli siksi tietty rituaalinen ulottuvuus, jossa ihmisen nähtiin yhtyvän mainittuun kaoottiseen maailmanrytmiin. Keskeisenä osana atsteekkien uskonnossa olivat äärimmillään sata- ja tuhatpäisiksi kasvaneet ihmisuhrit, joilta revittiin seremoniallisesti sydän rinnasta elävänä, suoritettiin verisiä rituaaleja ja mm. syötiin. Atsteekit kävivät sotia ihan jo mittavien uhrien keräämiseksi sekä alistettujen heimojen terrorisoimiseksi.
Cortesilla ei taitavana diplomaattina ja sotapäällikkönä ollutkaan suurempia ongelmia löytää itselleen liittolaisia Mexicon ympäristön pelokkaan alkuperäisväestön keskuudesta, jolle espanjalaisten tavat ja uskomukset olivat ajan oloihin ja atsteekkien vaihtoehtoon verrattuna varsin kepeää kamaa. Cortesin armeijan ylivoimainen enemmistö ei siis todellisuudessa koostunut suinpäin raiskailemaan ja ryöstelemään lähteneistä ahneista espanjalaisista vaan nimenomaan atsteekkien valtakunnan kapinoivista vasalleista ja kapinallisten kanssa liittoutuneista vihollisista.
Koko Cortesin tarina on niin käsittämättömän tapahtumarikas ja dramaattinen, että oikeastaan pieni ihme, ettei siitä ole mitään prameampaa elokuvaeeposta tehty. Nykyään sellaista tuskin voisikaan tehdä, koska todellinen historia sopii aika huonosti kliseiseen pahan valkoisen miehen ja viattoman jalon villin muottiin mitä populäärikulttuurissa toistetaan ihan kiusaksi asti. Mutta kirja on kyllä mitä erinomaisinta ja informatiivisinta viihdettä, on tullut vuosien varrella luettua läpi monta kertaa.
-
Viimeisin luettu kirjani oli Stephen Kingin Satumaa. Se kertoo teinipojasta, joka törmää apua tarvitsevaan vanhukseen ja joutuu hoitamaan häntä, tai oikeastaan eräästä velvollisuudentunteestaan johtuen haluaa auttaa häntä vaikka mies onkin äksy vanha äijänkäppänä. Sitä tarinaa oli ihan mukava lukea, sitä kesti sellaiset jonkin verran päälle sata sivua. Sitten mentiinkin kaivosta alas satumaailmaan ja kun tämä fantasiaosio alkoi, alkoi alamäki. En suosittele lukemaan jollei ole todella kova King-fani. Fantasia oli melko kliseistä, joskin vanhana kettuna King osaa silti tarpeeksi sujuvasti kirjoittaa että sitä alkaa kiinnostumaan mikä tähän on johtanut ja mitä hahmoille ja niiden maailmalle on käynyt. Toiminnan kuvaus oli yllättävän hyvää, se yllätti koska King osaa pikemminkin kiinnittää huomionsa psykologisiin asioihin ja lätinään. Ja sitä lätinää tässä meinaan riitti! Aina hän on sitä kirjoissaan tehnyt, mutta nyt kyllä jos joskus sitä editointia olisi tarvittu ja rutkasti. Nopeasti tämän luki, taisi mennä vähän päälle viikko ja siinä oli jotain 650 sivua tms. Huomaa että kaikesta negatiivisesta sanomisestani huolimatta hän osaa edelleen kirjoittaa. 2/5
Sarjakuvista viimeisin oli Wes Craigin Kaya. Osa 1. Se kertoo tytöstä nimeltä Kaya ja hänen velipuolestaan, oliko se nyt Jin tai jotain sinnepäin. Heidän kotikylänsä on tuhottu ja he ovat ainoat eloonjääneet. He eivät tule kovin hyvin toimeen keskenään mutta Kaya oli antanut eräälle vanhukselle lupauksen saattaa velipuoli turvaan kylään joka on maan toisella puolella. Ja sinne he ovat matkalla ja matkalla sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ikävää. Sellainen melko kevyt seikkailu ikävästä premissistä huolimatta. Tapahtumat ovat hurjia mutta se kerrotaan jotenkin kevyesti. Kiinnitin tähän huomiota kirjaston uutuuksissa sen kannen takia, ja taide tässä olikin parasta. Se oli ilo silmälle, mutta tarinakin oli ihan jees. Tykkäsin kyllä ja odotan jatkoa 🙂 3/5
-
(Kokeillaan jos rivinvälit tulevat nyt paremmin kuin äskeisessä viestissä…jos eivät, niin siitä lisää kehitysehdotusta ylläpidolle)
Luin pari päivää sitten neurologian professori Oliver Sacksin kirjan ”Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita vastaavia mielen arvoituksia” (2010), joka on vastaavanlainen kuin kenties miehen tunnetumpi teos ”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” (1985). Sacks kertoo kirjoissaan tapaamistaan potilaista, joilla on yleensä jokin elämään vaikuttava aivoperäinen vaiva, ja tämän kertomukset vaihtelevat hyvin spesifeistä erikoisuuksista tavanomaisempiin vaivoihin. Tällä on mukava ja miellyttävä tapa kuvailla potilaitaan, joka on vähän kuin sekoitus vanhojen aikojen lääkärikuvaelmia sekä totutumpaa tiedetekstiä.
”Kirjailija joka kadotti kirjaimet” tuntui itselleni kannattavalta valinnalta, koska olen mitä todennäköisemmin lievästi kasvosokea, ja ollut tästä tietoinen aiemminkin. Pystyn kuvittelemaan ihmisten kasvot ja niiden piirteet kyllä mielessäni, muistan hyvin nimet ja niiden mieli-/muistikuvat, ja tunnistan tätä kautta ihmisiä, mutta lievänä ongelmana tuppaa joskus olemaan se, että jos näen jonkun tutun henkilön asiayhteydestään eri ympäristössä, minulta menee minuutti pari ennen kuin tunnistan tätä – luullakseni suhteellisen kauan siis. Esimerkiksi en veljeäni, serkkuani tai vuoden viikoittain nähnyttä työkaveriani tunnistanut heti, kun tapasin näitä yllättävissä paikoissa joissa en näitä odottanut näkeväni. Varsinkin tuo työkaverin tapaus hävetti, kun jäin hänen tervehdyksensä jälkeen ihmettelemään pariksi minuutiksi että ”kuka ihme tuo on, mistä hän tuntee nimeni, missä ollaan tavattu…?” ja vasta äänestä äkkäsin tämän ja koin satojen muistojen palautuvan taas mieleen kuin yhdestä klikkauksesta – työpaikalla tunnistaisin tämän oitis ilman muuta, mutta en paikassa, jossa en häntä osannut odottaa. Hän sattuu olemaan kaikella tavalla niin arkisen, tavallisen ja ”kolmeatoista tusinaan” mahtuvan suomalaisen näköinen (ei spesifejä piirteitä kasvoissa, hiuksissa tai muussakaan tyylissä), että varsinkin hänenkaltaistensa ihmisten tunnistaminen on näistä syistä joskus vielä haastavampaa…mutta vähemmästäkin sitä kokee olonsa jokseenkin vajaa-älyiseksi.
Sacks kirjoittaa kirjassaan omista kokemuksistaan ja havainnoistaan usein perinnöllisestä kasvosokeudesta, joka oli siitä lohdullista luettavaa, että kyseinen ominaisuus oli hänellä vielä paljon pahempana (saattoi esim. tervehtiä peilikuvaansa, luulla toista parrakasta heppua itsekseen, unohtaa välittömästi äsken nähdyt asiakkaansa jne), mutta ei niin pahana, etteikö hän olisi pystynyt sumplimaan elämässä eteenpäin. Lisäksi Sacks mainitsee tutkijoiden havainneen, että yleensäkin kasvosokeuteen kuuluu eräänlainen ”konteksihukkaisuus” eli jos ihmisellä ilmenee kasvosokeutta, on tällä usein myös seuralaisena keskivertoa huonompi suuntavaisto sekä taipumus eksyä tutuissakin ympäristöissä (…tutuilta kuulostavat nämäkin). Se miten tämä kontekstihukkaisuus ja kyky tunnistaa kasvoja linkittyvät toisiinsa kiinnostaisi lisää, jota varten voisi etsiä lisäkirjallisuutta, mutta Sacksillakin oli ihan kiinnostava ja vertaistukea tarjoava pohdiskeluosio tästä. Muutoinkin se, kuinka nopeasti ihmiset muutenkin keskiverrosti muistavat näkemänsä kasvot (jotkut loppuelämänsä ajan kun ovat kerran nähneet, toinen ääripää ei edes sadantuhannen katsomiskerran jälkeen) kiinnostaisi löyhien tunnistuspiuhojen omaavaa.
Onneksi kasvosokeuteni ei ole toistaiseksi kovinkaan usein häirinnyt, ja jotkut tuttuni arvelevat että muotokuvapiirrokseni/karikatyyripiirrokseni hyötyvät ominaisuudesta, koska muistiinpainamisen takia on aina pakko katsella ihmiskasvojen erityispiirteitä/mittasuhteita. Pystyn myös seuraamaan elokuvia sen suuremmitta ongelmitta, paitsi että (poikkeuksena joka vahvistaa säännön) tiettyjen määrätynlaisten kauneusihanteiden takia nykyiset korealaiset elokuvat/sarjat aiheuttavat välillä melkoista päänvaivaa tunnistamisen suhteen, erityisesti naisnäyttelijöiden kanssa, joita kiroan jos hahmojen hiuksetkin ovat samanlaiset (…älkää kysykö, erotanko vielä näitäkin standardoidumpia K-pop-tähtiä toisistaan). Vastaavasti kaiken maailman sometähdet ym. näyttävät omiin silmiini ”kaikki samalta”, jolloin kauneusleikkauskielteisyyteni kumpuaa osin näistä; aitoa naamamateriaa tunnistaisi luonnollisissa mittasuhteissaan huomattavasti muistettavammin kuin samojen mittasuhteiden leikeltyjä vastaavia.
-
Tuo Mies joka luuli vaimoaan hatuksi oli oikein mainio kirja 🙂 Luin sen joskus teininä ja kyllä se hieman avasi silmiä sille miten kaikenlaisia hassuja tai ikäviä vaivoja sitä ihmisillä voikaan olla. Eniten siinä kirjassa tosiaan miellytti se miten lämpimästi hän asiakkaistaan puhui, ei ollenkaan kliinisesti. Torey Haydenista, joka taas kertoo romaaninkaltaisesti asiakkaistaan, huonosti kohdelluista lapsista, pidin aikoinaan myös. Nykyään en voisi hänen kirjojaan lukea, olen liian herkkä lukemaan enää mitään sellaisia kauheuksia mitä nuo lapset ovat joutuneet kestämään. Mutta hän sai nuo lapset ikään kuin eloon niiden ”tarinoiden” (jotka olivat tositapauksia) kautta.
Minulla ei ole kasvosokeutta, mutta minunkin on todella vaikea erottaa korealaisia toisistaan (ja myös japanilaisia). Se ilmiö on ihan tosi, on siinä sitten rasismia taustalla tai ei, mutta eri etnisyyksien on vaikea erottaa toista etnisyyttä toisistaan, siitä on kaiketi tutkimuksiakin tehty. Jos pidempään saa tutkiskella naamoja niin kyllä sitten niitä eroavaisuuksia huomaa. Mutta tästä syystä joitain aasialaisia leffoja on minun kovin hankala seurata kun aina hahmoja ei erota toisistaan.-
Hauskaa että Sacks on tuttu! ”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” on minustakin oikein suositeltava tapaus, jonka lukemisesta on myös aikaa, mutta josta on kuitenkin jäänyt mieleen kirjan nimikkopotilas, joka tosiaan yritti laittaa rouvaansa päähän. Hänen epätavallisia hahmotusongelmiaan kuvasti myös aika hyvin se, kuinka hän ei tunnistanut käsinettä tai sen käyttötarkoitusta, mutta osasi kuvailla sitä muistaakseni ”nahkaiseksi kappaleeksi, jossa on viisi pitkulaista uloketta”…ilman oivallusta siitä, että vaatekappale oli käden muotoinen tai ylipäänsä tarkoitettu kädelle. Nimikkohenkilön erikoisuuden lisäksi muistan kirjasta myös sen, kuinka Sacks kuvaili siinä liikuttavasti erään hämmästyttävän Bach-orientoituneen kehitysvammaisen tytön tarinaa sekä autistisen piirtäjäpojan lahjoja (jos nyt en sekoita kirjan potilaita keskenään), jolla oli haasteita kommunikoinnissa mutta hienon yksityiskohtaisia kuvituksia kasveista, joita oltiin liitetty kirjaankin. Sakcs suositteli poikaa persoonalliseksi luontokuvittajaksi, josta oli silloin lukiessa samaa mieltä, ja joka on tavallaan jäänyt tapauksena takaraivoon myöhemminkin ns. neuropoikkeavien taidenäyttelyissä käydessä – näillä taiteilijoilla on mielestäni välittömämpää, vapaampaa ja puhuttelevampaa taidetta kuin monilla akateemisten kaanonien kahlehtimilla taiteilijoilla.
”Kirjailija joka kadotti kirjaimet” oli ”Mieheen joka luuli vaimoaan hatuksi” nähden ehkä vähemmän erikoisia tapauksia sisältävä, kun siinä oli tosiaan yleisemmistäkin ilmiöistä (kuten siitä kasvosokeudesta ja esim. Sakcsin tuntemuksista silmän verkkokalvon irtaumasta), vaikka oli siinä myös entiseen malliin spesifimpiäkin potilaita, kuten nuotteja/kirjaimia hahmottamaton muusikkonainen sekä silmien syvyyshahmotuksen ongelmista. Kiintoisia molemmat kirjat yhtä kaikki.
Kiitos Torey Haydenin suosituksesta, tämä ei ollutkaan entuudestaan tuttu, mutta kuulostaisi kiinnostavalta jatkolta Sacksille.
Noista eri etnisyyksien erottamisesta oli muuten siinä ”Kirjaimet kadottaneessa kirjailijassakin”, jossa Sacks viittasi tutkimuksiin, joiden mukaan ihmisen aivot tietyllä tapaa ehdollistuvat näkemilleen kasvoille aivan varhaislapsuudessa – teoriassa siis mitä monipuolisempia/eksoottisia kasvoja näet varhaislapsuudessa, sitä helpommin erotat näitä myöhemminkin etnisistä taustoista huolimatta. Tai päinvastoin, pelkästään homogeenisten kasvojen näkeminen lapsuudessa voi vaikeuttaa näistä erottuvien kasvojen tunnistusta myöhemmin. Toisaalta vähän kuten aivot voidaan totuttaa tietynlaisille kasvonpiirteille, niitä on mahdollista koettaa harjaannuttaa muunlaisillekin, vaikka se vaikuttaisi olevan varsin haastavaa myöhemmällä iällä.
-
-
-
Luin pitkään lähinnä vain novelleja ja tietokirjoja, mutta viimeisen vuoden aikana olen innostunut kuuntelemaan klassikkoromaaneja äänikirjoina. Työssäni ajan paljon autoa, joten minulla on joka päivä useita tunteja aikaa kuunnella kirjoja. Toissapäivänä sain loppuun Harper Leen ”Kuin surmaisi satakielen”, joka on mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaista romaaneista.
Kirja tunnetaan tietysti parhaiten rasismin ja rotuerottelun kritiikkinä, jollaisena se onkin varsin pureva ja mieleenpainuva. Mielestäni kirjan teho ei kuitenkaan suoraan perustu sen poliittiseen sanomaan vaan lapsen näkökulmaan. Vaikka kirjassa käsitellään monia raskaita ja surullisia aiheita (vammaisuus, yksinäisyys, syrjintä, väkivalta, seksuaalirikokset), on yleissävy lämmin, humoristinen ja viaton. Elämä on kertojahahmolle jännittävä seikkailu, maailma ihmeellinen paikka tutkittavaksi. Ennen kaikkea näenkin kirjan kasvutarinana ja kertomuksena siitä, kuinka lapsi ymmärtää etteivät hänen ihailemansa aikuiset ja hänen rakas lapsuuden kotipaikkakuntansa olekaan niin virheettömiä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Lapsi todistaa kauhuja mutta on niistä ulkopuolinen eikä täysin niitä edes ymmärrä, ja siksi kirjan poliittinen viesti ei tunnu saarnaavalta vaan lukija saa itse tehdä johtopäätöksensä.
Kirja on myös aivan hämmästyttävän hyvin kerrottu. Olen itse mielestäni varsin hyvä kirjoittaja, ja lukiessani siksi usein ajattelen, että jos vain olisin keksinyt saman tarinan, osaisin helposti kirjoittaa sen paremmin. Nyt tulin kuitenkin aidosti kateelliseksi, niin harkittua ja hallittua on Harperin kerronta. Varsinkin kertojahahmo, poikatyttö Scout, on kirjan lukemisen jälkeen samaistuttava ja todentuntuinen — ihan kuin hänet olisi itse tuntenut omassa lapsuudessaan. Lama-ajan Alabaman miljöö on kuvattu elävästi ja tarkkanäköisesti.
Ainoa motkotuksen aihe on, että Scoutin isä Atticus Finch on kuvattu vähän liiankin virheettömänä ja viisana hahmona. Toisaalta hahmo nähdään isäänsä jumaloivan lapsen silmin, mikä tekee hahmon ihannoidusta kuvauksesta hiukan helpommin sulatettavan. (Olen kuullut, että muutama vuosi sitten romaanina julkaistussa luonnosversiossa ”Kaikki taivaan linnut” vanhoille päivilleen ehtinyt Atticus paljastuu kärttyisäksi vanhaksi mulkeroksi.) Lisäksi mustaihoisia henkilöhahmoja (palvelijatar Calpurnia ja raiskauksesta aiheetta syytetty Tom) ei kehitellä niin pitkälle kuin valkoisia, mikä syö kirjan tematiikalta hiukan tehoa.
Kaikkinensa kuitenkin erinomainen teos, jota ehdottomasti suosittelen kaikille luettavaksi. En yleensä itke kirjoja lukiessani (tai kuunnellessani), mutta Leen kirjalle tuli vetisteltyä useampaan kertaan.
-
Itse en ole lukenut Kuin surmaisi satakielen-kirjaa (leffan kyllä olen nähnyt), mutta luulisin että isää ihannoivan lapsen näkökulma sekä tummaihoisten ihmisten kuvaus molemmat kuvastavat omaa aikaansa. 60-luvullakin vielä oli sitä rotujaottelua, toki avarakatseisempiakin oli jo joukossa, mm. kirjailija itse.
-
-
Cormac MacCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta
Hiljattain kuolleen Cormac MacCarthyn ehkä legendaarisin romaani. En tiennyt tästä mitään muuta ennen kuin aloin lukemaan yhden kirjasivistyksestä vähän paremmin perillä olevan kaverin suosituksesta. Ja onhan se kova.
Veren ääriin on tarina amerikkalaisesta sielunmaisemasta ja villistä lännestä. Tyyli on vähän sellainen unimainen, missä toisinaan vallitsee rauhallinen villin lännen tunnelma, pappi, tuomari, sotilaita ja muita länkkärihahmoja hevosten selässä matkaavat tähtien loistaessa taivaalla, kitara soi ja kojootit ulvovat… sitten äärimmäinen väkivalta räjähtää, ja gorea ja verta riittää. Kaikki muotoiltu siten, että homma on kuin unesta, jossa vähän yliampuva meininki epämääräisine hahmoineen ja yksityiskohtineen ovat täysin itsestäänselvyyksiä ja normaaleja ilmiöitä.
Itse luin tämän vähän sillä silmällä, ettei väkivaltaa varsinaisesti oltukaan tarkoitettu pelkäksi shokkikeinoksi, vaan sillä oli ihan tarkoituksensa tietyn surrealistisen tunnelman korostamisessa. Tietty tässä vähän pohdiskellaan vielä pahuuden olemusta ja muuta vastaavaa: jos teodikea-ongelma esimerkiksi on tuttu, niin tässä käsitellään juuri sitä. Jos siis Jumala on hyvä, miksi tämä sallii äärimmäisen pahan maailmassa?
-
Hei, toi Veren ääriin kuulosti mielenkiintoselta kirjalta! Menee lukulistalle 🙂
Viimeksi luettuja kirjoja, no Alastair Reynoldsin Kuilukaupunki 1 ja 2, mutta en menisi niitä kehumaan.
Sen sijaan viimeksi luettu sarjis on Jeff Lemiren Blackhammer vol 1, mielenkiintoinen ja vähän erilainen supersankarisarjis. Pidin taiteesta.
-
-
Kuten mainitsinkin, olen kuunnellut paljon äänikirjoja. Viimeisin loppuun asti saamani oli Mary Shelleyn Frankenstein vuodelta 1818, joka olikin hyvin valaisevaa ja historian harrastajan näkökulmasta kiehtovaa luettavaa. Frankensteinia pidetään usein ensimmäisenä tieteiskirjana, ja mielestäni ihan perustellusta syystä. Vaikka vanhemmassa kirjallisuudessa on jälkikäteen nähty tieteiskirjallisuuden aineksia sikäli, että niissä yritetään kuvitella, millainen tulevaisuus voisi olla, niin Frankensteinissa Shelley hyvin selvästi hylkää yliluonnollisen kauhun ja pyrkii tarjoamaan luonnontieteellisen selityksen kauhuilleen. Yksi hahmoista jopa sanoo suoraan, ettei nyt ole kyse kummitusjutuista vaan totisimmasta todesta.
Frankensteinia on kutsuttu myös ensimmäiseksi nuortenkirjaksi, ja kieltämättä siinä on lajityypille ominaisia aineksia. Hirviö on ainutlaatuinen, valtavan lahjakas ja hyväntahtoinen olento, jonka erilaisuutta ympäristö ei kuitenkaan kykene hyväksymään, ja tämä täyttää otuksen vihalla ja kostonjanolla. Ainakin nykyajan lukijan silmään hirviö onkin enemmän sankari ja uhri kuin roisto. Shelleyn näkökulma sen sijaan on ambivalentimpi, ja luomuksensa hylkäävä Victor Frankenstein kuvataan lähinä traagisena sankarina, jonka lahjakkuus ja kunnianhimo koituvat lopulta hänen kohtalokseen. Hirviö nähdään vastaavasti luonnonoikkuna, jonka tuhoutuminen on lopulta kaikkien etu, jopa olennon itsensä. Täysin vaille sympatiaa ei kuvatusta jätetä, ja örmyn näkökulmasta kerrotut kohtaukset ovat kirjan mukaansatempaavimpia ja sydäntäsärkevimpiä. Frankensteinin kärsimykseen en osannut samaistua, sillä mies on täysi mulkku. Pidin myös alun Jäämerelle sijoittuvasta prologista, joka alustaa salaperäisen ja melodramaattisen tunnelman onnistuneesti.
Kirjan keskeiseksi sanomaksi tuntuisi nousevan se, ettei ihmisen parane luulotella itsestään liikoja ja omaksua Jumalan roolia. Kirjan voikin nähdä perinteisenä varoituksena hybriksen vaaroista, mutta tieteelliseen aikakauteen päivitettynä. Pessimismi ja maailmantuska, tieteen kyvyttömyys ratkaista elämän ja ihmisyyden syvimpiä ongelmia ja murheita, ovat pysyneet tieteiskirjallisuuden tärkeinä teemoina vielä 2000-luvullakin.
Frankensteinin suurimpana ongelmana pidän hirviön epämääräisyyttä. Shelley ei missään vaiheessa määrittele hirmun voimia kunnolla, ja vaikka otuksen synnylle annetaan naturalistinen selitys, on olento toimintansa puolesta kuitenkin käytännössä yliluonnollinen. Otus esimerkiksi löytää V. Frankensteinin ongelmitta aina uudestaan ja uudestaan, vaikka tarinassa kuljetaan eri puolilla Eurooppaa ja taitetaan tuhansien kilometrien matkoja tiettömässä erämaassa. Hirviöllä on myös kyky ilmestyä varoittamatta paikalle ja hiippailla halki puolen Euroopan sivullisten huomaamatta, vaikka Shelley toisaalta korostaa hirviön olevan valtavan suuri ja hirvittävän ruma.
-
En suotta ole pistänyt Goodreads-sivustolle profiilikuvakseni Frankensteinia. Mielestäni se on yksi tieteis- ja kauhukirjallisuuden yksi mieleenjäävimmistä ja traagisimmista uhreista ja noinkin vanhaksi kirjaksi äärimmäisen hyvä. On vain muutama 1800-luvun kirja minkä olen saanut luetuksi loppuun ja tämä on yksi niistä. Sellainen jota jaksaa lukea vielä parisataa vuotta julkaisunsa jälkeenkin, ei suotta kehuta klassikoksi. Minä, jos rehellisesti sanotaan, en jaksa oikein kirjoja jotka on tehty ennen 1960-lukua koska suoraan sanottuna ne on tylsiä ja vanhahtavia kirjotusasultaan ja mulla menee hermot niihin. Frankensteiniin ja Draculaan ei mennyt. En just nyt muista mikä se kolmas oli. Pystyn samaistumaan Frankensteinin hirviöön täysin. Frankenstein itse on hirviö. Tämä on selvä kannanotto siihen millaisia hirviöitä me ihmiset olemme, luomme ehkä jotain kaunista välillä mutta senkin vain tuhotaksemme ja osoittaaksemme olevamme kaiken muun yläpuolella. Mukamas. Minä vihaan ihmisiä, joskaan en kaikkia yksilöitä. Kirja ei ole täydellinen, siinäkin on paljon turhaa lätinää, mutta ytimeltään se on todella kaunis kirja ihmisen henkisestä rumuudesta.
-
Ikinä en ole alkuperäistä Frankensteinia lukenut, vaikka olisi pitänyt. Meillä oli se joskus ihan paikallisessa kirjastossa, mutta kuten kaikki muutkin laadukkaat ja suositut kirjat, myös se poistettiin valikoimasta taannoisen puhdistuksen myötä. Muistan lukeneeni että Mary Shelley sai inspiraation aikansa vangeilla tehdyistä julmista kokeista, ja erityisesti sellaisista missä sähköä johdettiin eläviin/kuolleisiin ruumiisiin show-mielessä ja maksava yleisö sai pällistellä sitä sätkivää reaktiota mikä siitä tuli. Aika raakalaismaista menoa ollut.
Itsellä on seuraavat pari viikkoa lomaa, minkä ajan päätin omistaa ”Belle epoquelle” ja ranskalaiselle kirjallisuudelle. Otin varaslähdön viikonloppuna lukemalla Honore de Balzacin Bette-serkun, Gustave Flaubertin Madame Bovaryn sekä ihan välipalaksi Dimitri Furmanovin propagandaklassikko Tshapajevin, josta vuonna 1934 ilmestyneen legendaarisen filmatisoinnin arvostelin joskus aikoinaan.
Noista ranskalaisista ei voi muuta sanoa, kuin että ajan ihmiset selvästi rakastivat leikitellä kaikenlaisilla ihme konteksteilla. Tyypillisesti jos tarina esimerkiksi kertoo maitoa ostavasta mummosta, niin siinä on pakko olla sivukaupalla selitystä Napoleonin jälkeisistä yhteiskunnallisista suuntaviivoista, mummon omasta suvusta ja lapsuudesta, päivän säästä ja vaikka mistä. Itse tykkään just tällaisesta tekstistä, olipa sitten kyse vaikka fiktiosta, elokuva-arvostelusta tai muusta asiakirjoituksesta, missä sitä sanomaa syvennetään oikein kunnolla avaamalla kontekstia.
Honore de Balzac työskenteli aikoinaan toimittajana ja jonkinlaisena epäonnistuneena keinottelijana, joten miehen kuvaus vanhan aristokraattisen ja nousevan porvarillisen kulttuurin välimaastossa elävästä 1800-luvun ranskalaisesta yhteiskunnasta on todella tarkkaa jälkeä. Tuon kirjan alussa Balzac esimerkiksi kuvailee kuinka Napoleonin vanavedessä maan johtoon nousi kaikenlaisia pyrkyreitä ja uusi sukuja, jotka restauraatiossa ajettiin henkipattoina ja sotasyyllisinä tiehensä. Kun Bourbonit vastaavasti syrjäytettiin, otti uusi dynastia vanhat bonapartistit takaisin siipiensä suojiin ja vallan kahvaan.
(Balzacin itsensä kuoleman jälkeen Ludvig Napoleonin, sen alkuperäisen veljenpojan, onnistuikin helposti sitten kaapata valta ja perustaa uusi keisarikunta.)
Aina oppii uutta.
Gustav Flaubert on vähän kuin ranskalainen vastine Dostojevskille, tiettävästi venäläisten ja ranskalaisten klassikoiden välillä olikin aikoinaan paljon keskenään vaihdettuja vaikutteita, kiitos ranskan aseman suurena sivistyskielenä. Madame Bovary on tarina rikkaan porvarisrouvan onnettomasta avioliitosta, painottaen erityisesti päähenkilön psykologista puolta. Hyvin simppeli kirja, mutta mestarillisesti kirjoitettu.
Tshapajev taas on juuri sellaista paatosta, mitä tällaiselta kirjalta voikin odottaa, tämä on ehkä hengeltään lähimpänä jotain Sergei Eisensteinin alkupään leffoja. Tshapajev on kansanomainen hahmo ja kaikenlaisia päät pilvissä leijalevia byrokraatteja vihaava sisällissodan sankari, arojen urho, taistelutantereila kotkan lailla kiitävä ori ja vallankumouksen viuhahtava sapeli, joka silkan päättäväisyytensä sekä tahtonsa voimalla panee asioihin vauhtia ja selittää monimutkaisemmatkin manööverinsä karttojen ja kirjasivistyksen sijaan kyökin ämpäristä kaivamillaan perunoilla.
Neuvostoliitossa Tshapajeviin kuuleman mukaan suhtauduttiin tavallisen kansan keskuudessa enemmän kyynisesti kuin mitenkään ihastellen, etenkin toisen maailmansodan ja muiden sisällissotaa seuranneiden keskeisten tapahtumien jäljiltä. Joku 20-luvun alun kähinä ei enää kylmän sodan aikaan oikein ollut enää kovinkaan ajankohtaista juttua.
-
Jos kaunis aika kiinnostaa, suosittelen Pierre Loÿsin Bilitisin lauluja. Ei ole suomennettu, mutta englanninkielinen käännös löytyy ilmaiseksi netistä. Jos ranska taittuu, kannattaa lukea alkukielellä.
Kirjasta tehtiin 1970-luvulla löyhä elokuvasovitus (Tyttö ja unelma), jota ei hyvällä tahdollakaan voi pitää erityisen hyvänä, vaikka filmi onkin pornoelokuvaksi hyvin tehty ja visuaalisesti kaunis. Ohjaajan myöhemmästä tuotannosta löytyy mm. raflaavasti nimetty Hellät serkukset, tehköön jokainen siitä omat päätelmänsä.
Francis Lain ääniraidasta sen sijaan pidän ja olen sen hankkinut hyllyyn alkuperäisenä vinyylinä. Kavereille kun olen sitä soitellut, niin ovat verranneet Shumio Shiratorin muumimusiikkeihin, ja onhan niissä kieltämättä jotain samaa — unenomaista tunnelmointia analogisella syntetisaattorilla.
-
-
-
-
Viime keskiviikosta tähän hetkeen tullut luettua 21 romaania, ja vielä kokonainen viikko jäljellä hyvää aikaa.
Näistä toistaiseksi päräyttävimmät ovat olleet:
Louis-Ferdinan Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
Guy de Maupassant: Bel-Ami
Emile Zola: Kivihiilenkaivajat
Honoré de Balzac: Ukko Goriot
Honoré de Balzac: Gobseck
Emile Zola: NanaNäistä ensimmäinen on oikeasti kirjoitettu vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mutta klassikko mikä klassikko. Niin kauas kuin yötä riittää on mustaa huumoria rehottava pessimistisen misantroopin ja kyynisen nihilistin omaelämänkerta, eli vähän kuin sofistikoituneempi näkemys mielensäpahoittajasta. Kirjoittajan näkökulmasta koko maailma on yhtä groteskia farssia: enemmistö ihmisiä on pelkästään pösilöitä ja rumiluksia, poliitikot rikollisia ja upseerit raakkuvat isänmaasta sotaan kyllästyneille rivimiehille, jotka vain odottavat tilaisuutta hypätä miinaan tai saada antautua viholliselle. Huvittavana triviana tätä mustan komedian helmeä ei ilmeisesti oltu tarkoitettu humoristiseksi, vaan kirjailija oli näkemyksineen vakavissaan ja loukkaantui saamastaan leimasta.
Emile Zolan Kivihiilenkaivajat on selvästi toiminut suurena innoittajana myöhemmälle sosialistiselle kirjallisuudelle ja elokuville. Tämä romaani on kantaa ottava naturalistinen näkemys lähes orjan asemassa elävistä työläisistä sekä näitä riistävistä rikkaista porvareista. Tietysti mukana on myös vallankumouksen aate sekä asemaansa kyllästyneiden kyöhien lakko ja kapina kaikkine jälkiseuraamuksineen. Oikeassa elämässä Zolan romaani täytti tehtävänsä, ja kaivostyöläisten kurjaan asemaan alettiin tehdä parannuksia.
Loput mainituista kuvastavatkin sitten rintamalinjan toistapuolta, eli porvarillista kulttuuria ja rahan mahtia. Bel-Ami on tarina ”kauniina ystävänä” tunnetusta nuoresta toimittajasta, joka alkaa käyttää asemaansa häikäilemättä hyväkseen ja nousta yhteiskunnan hierarkiassa tyhjätaskusta eliitin jäseneksi vietellen naisia, pettäen kaikkia ja käyttäen kontaktejaan rikkaiden miesten uhkailemiseen ja tuhoamiseen. Kirkkoon sijoittuva finaali toi mieleen ensimmäisen Kummisedän. Valheen ja petoksen tapahtumapaikkana on tietysti rakkauden kaupunki, Pariisi.
Gobseck ja Ukko Goriot ovat Balzacin isyyttä ja rahaa käsitteleviä keskeisiä teoksia. Ukko Goriot on rikas ja hyväntahtoinen isä, joka tulee lopulta omien lastensa nylkemäksi ja hyväksikäyttämäksi, Gobseckin nimihenkilö on ihmisiä surutta nylkevä koronkiskuri, jonka saaliiksi yksi Goriotin tyttäristä perheineen päätyy. Balzac oli muuten kova jätkä, mieshän kirjoitti elämänsä aikana ihan lonkalta enemmän kuin moni muu kirjailija yhteensä, mm. 91-osaisen kirjasarjan missä oli oma johdanmukainen sisäinen maailmansa hahmoineen päivineen, ja johon nämäkin mainitut teokset kuuluvat.
-
Pitkästä aikaa tuli palauttua kaunokirjallisuuden pariin. Pitkään hyllyssä pölyä kerännyt, saksalaisen Karl Mayn kirjoittama seikkailuromaani Hopeajärven aarre sai tehtäväkseen toimia junamatkakirjallisuutena.
Kyseessä on 1800-luvun loppupuolelta oleva Villin lännen seikkailu, jonka kirjoittaja ei tosiaan koskaan itse valtameren toisella puolen vieraillut. Tämän johdosta toki muutamia asiavirheitä joukkoon mahtuu, mutta kokonaisuudessaan oikeastaan puhtaasti seikkailusta, käänteistä ja lukuisista hahmoistaan elävä tarina imaisee mukaansa. Lisäksi se on tietysti kiehtova ikkuna siihen mielenmaisemaan, josta 1800-luvun saksalainen maailmaa ymmärsi.
Jos esim. Jules Vernen tuotanto miellyttää, niin suosittelen myös Karl Mayta. Lähes 500 sivua etenee veturin lailla pelkän toiminnan ja seikkailun varassa, minkäänlaista hahmokehitystä tai kovin perinteistä romaanin rakennettakaan ei ole luvassa.
-
William Easttom: Modern Cryptography
Kun molempiin jalkoihin iski toissapäivänä ”juoksijan polvi” ja joutui hetken olemaan taas aloillaan, päädyin lukemaan nopealla aikataululla muutaman tosi eksoottisen ja opettavaisen kirjan, joista tämä lienee se kaikkein hienoin ja mieltä avartavin. Nimensä mukaisesti kyseessä on viimeisintä huutoa oleva oppikirja/opas kryptografiaan eli salakirjoitukseen ym. koodikieleen. Ensimmäiset sata sivua kuvaa erilaisia historiallisia salakirjoitusmenetelmiä ja viimeiset kolmesataa enemmän tai vähemmän nykyisen tietotekniikan aikakaudella yleisessä käytössä olevia informaation salaus- ja suojausmenetelmiä ja niiden matemaattisia perusteita.
Olen jostain mukulasta asti halunnut tutustua tällaiseen, mutta nyt vasta osui käteen sopivan selkeä ja helppolukuinen johdatus aiheeseen. Ennen tietokoneita kehitetyt manuaaliset menetelmät on hauskaa ajanvietettä ja älyllisempää harrastusmateriaalia, ja monia näistä tekniikoista pystyy helposti yhdistelemäänkin. Oma suosikkini vanhoista on saksalaisten ensimmäisessä maailmasodassa käyttämä edistyksellinen koodikieli, joka suunniteltiin vartavasten helppoa morsettamista silmällä pitäen. Jos tästä siis haluaa kaiken ilon irti, niin kannattaa opetella myös oikeaoppisen viestintävälineen hallinta.
Olisi kyllä ollut joskus kouluvuosina vänkää, kun pojat muutenkin tykkäsi kaikesta sotaan liittyvästä, ja porukalla olisi vielä ollut tällainenkin kehittävä harrastus ja vanhat sotilaskoodit hanskassa.
-
-
James Clear – Atomic Habits: An Easy & Proven Way to Build Good Habits & Break Bad Ones
Pitkästä, pitkästä aikaa todella merkittävä ja positiivisia muutoksia ajattelumalleihin nopsaan nostattanut lukukokemus, ehkä paras koskaan kirjoitettu self help -kirjanen, joka keskittyy enemmän suoraan asiaan ja faktoihin menemättä turhaksi esimerkkien lateluksi tai itsensä toistoksi. Pieniä kauneusvirheitä on parissa kohtaa, mutta ne on helppo antaa anteeksi.
Kirjan ydin lähtee huomiosta, että ihmismieli on biologian rajoissa äärimmäisen mukautuvainen ja joustava: käytännössä kaikki opittu ja omaksuttu kokemus ja tieto muuttaa jonkin verran kokonaisuutta ja vaikuttaa sitä kautta omaan käyttäytymiseen ja näkemykseen itsestä ja maailmasta. Suuri osa identiteetistä koostuu erilaisista opituista assosiaatioista ja rutiineista, joiden logiikkaan Atomic Habits erityisesti keskittyy.
Rutiinilla tarkoitetaan toistuvaa opittua toimintaa, joka sisäistettynä on muuttunut osaksi identiteettiä ja toimii enemmän tai vähemmän automaatiolla. Identiteetti ja rutiini muodostavat tietynlaisen syklisen järjestelmän, jossa konkreettinen toiminta vahvistaa omaksuttua identiteettiä, ja identiteetti vastaavasti ohjaa ihmistä konkreettiseen toimintaan.
Kaksi tällaista sykliä, mitä on tullut elävässä elämässä nähtyä: Henkilö päätyy toistuvasti noloihin sosiaalisiin tilanteisiin, alkaa ajatella itsestään sosiaalisesti poikkeavana ja omaksuttu vääristynyt minäkuva johtaa yhä uusiin noloihin tilanteisiin tai peräti ihmisiltä sulkeutumiseen. Toisessa tapauksessa sarja epäonnistumisia johtaa masennukseen ja vääristyneeseen minäkuvaan, mikä edelleen johtaa itsensä sabotaasiin ja lannistumiseen, mikä edelleen vahvistaa epäonnistumisen tunnetta ja masennnusta ym.
Yhtenä esimerkkinä assosiaatioista kirjoittaja mainitsee unettomuudesta kärsivien hoidosta, jossa potilaat määrättiin menemään sänkyyn ainoastaan väsyneinä ja nukkumaan, jotta näiden aivot oppivat yhdistämään makuuhuoneen ja makuusijan nimenomaan nukkumiseen. Sängyssä pelaaminen, telkkarin katsominen ja kännykän räplääminen taas aiheuttaa pidemmän päälle unettomuutta juuri samasta syystä: aivot oppivat siinä yhdistämään nukkumiseen tarkoitetun tilan kaikenlaiseen aivoja uuvuttavaan säätämiseen. Tämä on Pavlovin koira -efekti käytännössä, tätä myös sovelletaan paljon Atomic Habitsin sivuilla.
Atomic Habitsin sanoma on, että näitä järjestelmiä ja syklejä on mahdollista oppia kokonaan uusia ja ulos vanhoista, ja suuri osa kirjasta keskittyy erilaisiin yksityiskohtiin ja menetelmiin, joita soveltamalla homma on mahdollista ottaa haltuun ja rakentaa itselleen erilaisiin elämäntilanteisiin optimaalisia kokonaisuuksia. Jos urheilu on tuttua, niin tämä on vähän kuin ruokavalioiden ja treeniohjelmien suunnittelua ja toteutusta, mutta tässä se tietty oman elämän hallinta viedään ihan nextille levelille.
Jos pystyy määrätietoisesti ja kärsivällisesti järjestelemään rutiinit kuntoon ja karsimaan kaikenlaisen matkan varrella opitun kuonan pois, niin tälläisella voi saada aika kovat lisäbuustit tuottavuuteen.
-
Nyt kun Amazonin Invincible-animaatiosta on tulossa toinen kausi, niin pitihän se sarjakuvakin lukea loppuun… ja täytyy sanoa, että kyllä ne alkupään jutut on vielä varsin kesyä kamaa verrattuna kaikkeen mitä tarinan edetessä on luvassa. En nyt tietenkään voi lähteä spoilaamaan mitään, mutta käytännössä jokaisella hahmolla on vaikka minkälaisia twistejä ja yllätyksiä luvassa, jopa ensimmäisen kauden ykkösroistolla, joka on kaikkea muuta kuin yksiulotteisen paha hahmo. Invincible on vielä sellainen tarina, missä kuka tahansa keskeinenkin hahmo saattaa kuolla yhtäkkiä pois, joten loppua kohden meno on todella jännittävää.
Internetin foorumeilla joku sanoi mielestäni osuvasti, että nykypäivän väsähtänyt sarjakuva-Marvel voisi uhrata vaikka sata vauvaa epäjumalille eikä silti pääsisi tarinankerronnassa samalle tasolle Invincible kanssa.
-
- Sinun täytyy olla kirjautunut vastataksesi tähän aiheeseen.