Toisen maailmansodan alkupuolella Saksa oli sodassa niskan päällä, ja Dunkerquessa Ranskan ja Iso-Britannian joukot yrittivät epätoivoisesti päästä natseja pakoon samalla kun Iso-Britannia yritti kaikin voimin lähettää veneitä sotilaita evakuoimaan, mutta pahalta näytti… Miten sota näkyi maalla, taivaalla ja merellä, Dunkirk käsittelee näitä kaikkia.
Dunkirkissa hahmot eivät kovin paljon puhu, vaan sodan epätoivoisuutta näytetään näiden ilmeiden, synkkien kuvien ja hiljaisuuden kautta. Dunkirk ei kerro sanoin sodan kauheudesta ja jatkuvasta pelosta, vaan jatkuvasti näyttää sen. Tämä auttaa katsojaa ymmärtämään, että usein sodassa eivät pelottavinta varmasti olleet edes itse taistelutilanteet. Pahinta uskoakseni olivat usein hiljaiset hetket, jolloin sai jännittää, milloin ja miten vihollinen iskee. Elokuvassa ei itse asiassa ampumiskohtauksiakaan juuri ole, mutta sotaan liittyvää järkyttävää kauhua kuvataan erinomaisesti mm. hävittäjien pommitusten kautta, joista ei koskaan tiedä milloin niitä tulee ja osuvatko ne minuun. Dunkirk näyttääkin tosi hyvin, että sodassa ei koskaan ole turvassa mistään. Öljytulipalon syttyminen keskellä merta tuntuu hyvin paradoksaaliselta, mutta tätä näyttävä kohtaus havainnollistaa raa’asti, miten sodassa tuholta ja väkivallalta ei olla koskaan turvassa. Edes meressä oleminen ei takaa, ettei kuole tulen liekkeihin.
Dunkirk tuntuu hyvin realistiselta sotaelokuvalta, mitä ilmentävät elokuvan lukuisat hiljaiset pelon hetket ja esimerkiksi hävittäjien taistelukohtaukset. Top Gun -tyyppisiä näyttäviä liikkeitä ja nättiä sarjatulta ei tässä ole, vaan päinvastoin hävittäjillä ampuminen on vaikeaa, toiseen hävittäjään osuminen äärimmäisen haastavaa ja kun viholliseen osutaan, vihollishävittäjä ei räjähdä ilmassa, vaan hitaasti tippuu alas. Hävittäjilläkin suurin osa ajasta menee hiljaiseen vihollisen odottamiseen ja jatkuvaan varpaillaan olemiseen. Dunkirk uskaltaa näyttää sodan hiljaisia hetkiä, missä ei taistella, eikä edes muiden sotilaiden kanssa höpötellä, vaan hiljaa mielessä ahdistuneina odotetaan mitä tapahtuu seuraavaksi.
Kun elokuvaa katsoo, tuntuu melkein kuin olisi itse sodassa, sen verran vahva tunnelma elokuvassa on. Vaikuttavaa on myös, että vaikka elokuva käsittelee sodan tunnelmia sekä maalla, ilmassa että merellä, nämä eivät ole toisistaan irrallisia asioita, vaan Nolan on mestarillisesti osannut ne nivoa yhteen niin, että elokuva on monesta ulottuvuudestaan huolimatta hyvin selkeä kokonaisuus. Siinäkin mielessä tämä on ihailtava saavutus, että elokuva kestää vain 100 minuuttia eli selvästi alle kaksi tuntia. Elokuvan käsikirjoitusta ja Nolanin ohjausta ei voi kuin ihailla.
Elokuvassa näyttelijät ovat kaikki tosi hyviä, heistä mainittakoon esimerkeiksi Cillian Murphy, Tom Hardy ja Mark Rylance. Cillian Murphy on hyvin vaikuttava sodan traumoista toipuvana sotilaana. Murphyn ei tarvitse paljon puhua, vaan ilmeet ja olemus kertovat kaiken sodan traumatisoivasta vaikutuksesta. Tom Hardy taas esittää elokuvan lentäjää, joka lentokonenaamion takaakin onnistuu hyvin välittämään hahmonsa epätoivoisuuden, kun vihollisia on yhä ilmassa samalla kun kaveri ammutaan alas ja polttoaine koneessa käy vähiin. Mark Rylance taas tuo elokuvaan lämpöä ja iän tuomaa viisautta laivakapteenina, joka lähtee pienen veneensä kanssa pelastamaan ranskalaisia ja englantilaisia Dunkerquen rannoilta. Elokuvan tärkein osa ei kuitenkaan ole yksikään näyttelijäsuoritus, eikä edes näyttelijät ylipäätään tällä kertaa, vaan sodan kauhu ja sen vaikutus ihmisiin.
Koska Dunkirk pyrkii näyttämään mahdollisimman todenmukaiselta, ei tässä elokuvassa ylimääräisiä erikoistehosteita kovin paljon ole ainakaan näkyvällä tavalla, ja hyvä niin. Sen sijaan elokuvan kuvaus on erittäin vaikuttavaa ja elokuvan erityisen kauniit mutta syvälliset kuvat kertovat niin paljon sodan tunnelmasta. Elokuvan kuvaaja Hoyte van Hoytema on onnistunut siis erinomaisesti.
Vaikka kuvailisin Dunkirkia synkäksi elokuvaksi, mikä jatkuvasti kuvaa sodan kauhua, ei se silti kauhulla mässäile. Sotaankin kuuluvaa toivoa ja helpompia hetkiä näytetään, mikä tekee tästä vähemmän synkän sotaelokuvan kuin vaikkapa pari vuotta sitten tullut Länsirintamalta ei mitään uutta.
Elokuvaa katsoessani eläydyin hyvin vahvasti siihen, ja esimerkiksi pommituskohtauksissa aidosti pelkäsin sotilaiden puolesta, melkein kuin itse olisin siellä ollut. Elokuvan vaikuttava mutta hiljainen musiikki auttoi myös todenmukaisuuden luomisessa. Alusta loppuun sai jännittää, pelätä ja toivoa, että suurin osa sotilaista pääsisi Dunkerquerken saarelta pakoon. Olen pitkään ajatellut, että Platoon on realistisin sotaelokuva minkä olen nähnyt, mutta Dunkirk menee vielä siitäkin todentuntuisempaan suuntaan.
Mielestäni Dunkirk on yksi Christopher Nolanin parhaista elokuvista, yksi parhaita sotaelokuvia, ja jokaisen elokuvafanin must see (pakko katsoa).
