Yukio Tonegawan pahaenteinen nimi ei ole vieras mikäli Nobuyuki Fukumoton uhkapelaamisesta kertova ”Kaiji”-sarja on entuudestaan tuttu. Kaikista sarjan mieleenjäävimmistä sivuhahmoista herra Tonegawa on eräs säväyttävimmistä, jopa siinä määrin että tämä on sittemmin jäänyt sarjan henkeä nostattavaksi maininnaksi ja hahmoksi, joka eräänlaisella psyykkisellä tavalla tapaa päätyä kuvioihin palaavaksi. Ja miksei näin olisi: herra Tonegawan korttipeli on emoanimensa ”Kaiji: Ultimate Survivorin” kohokohta, vaikka sarjan varsinainen antagonisti pelaa tämän jälkeen (mitä alleviivaa myös vuoden 2009 näytelty japanilaiselokuva, joka niin ikään päättyy samaan korttikierrokseen). Takatukka-Kaijin ja Tonegawan psykologinen kaksintaistelu tiivisti sarjan teemat jännittävään ja hienosti kasvavaan draamankaareen, jonka kahta viimeistä erää puristaa niin hikoiluttavan väkevä intensiivisyys, että harvemmin moista ihon alle tunkeutuvaa karikatyyristä pakahtuneisuutta pääsee todistamaan; nämä hetket nostivat yleisen laadun rimat niin korkealle, ettei sarja tule aikoihin yltämään samoille tasoille. Mainittu korttipeli kelpaisi sellaisenaan viihdyttäväksi ja tyylitietoiseksi malliksi vastaavaa henkeä hakeville elokuville tai sarjoille, jolloin näiden ansioiden perusteella Tonegawan yksittäistä hahmoa ei ole nenänvartta pitkin katsomista. Onnistuneen kylmäävä hopeakettu kantoi synkän karmansa kunnialla ja oli siitäkin hyvin kirjoitettu hahmo, että tätä kävi turmeltuneisuudestaan huolimatta lopulta sääliksi, vaikkakaan tämä ei kyynisten monologiensa vuoksi herättänyt aiempaa sympatiaa; herrassa oli inhimillisesti ristiriitaisuutta ja rosoa.
Kysymys kuuluukin, tarvitseeko kyseiseen hahmoon lisätä enää enempiä jos hahmon tarinankaari oli itsessään ytimekäs ja palveli sarjaansa hyvin? Pilataanko hahmo, jos tähän palataan takaisin uudemman kerran?
Nämä ovat aiheellisia kysymyksiä ”Mr. Tonegawa: Middle Management Bluesin” kohdalla. Tietyt ennakkoluulot eivät väisty sarjan jokseenkin mutkikkaalla konseptilla, joka on itsessään sen verran spesifi, ettei sarjan äärelle päädy luultavammin kuin vahingossa ”Kaijin” kautta ja kenties tällöinkin niin, että sitä on osannut tietoisesti etsiä. Sarja on ensinnäkin Fukumoton ”Kaiji”-mangan oma spin-off-mangansa, jolloin animeversio ”Mr. Tonegawa: Middle Management Blues” pohjautuu sellaisen tekijän kuin Tensei Hagiwaran mangaan. Tämä ei kuitenkaan vielä kata kaikkea, sillä ”Tonegawa”-animen voi sanoa perustuvan mainittujen mangojen lisäksi vielä ”Kaijin” animeversioonkin, josta siinä on välillä vaikutteita enemmän kuin kummastakaan mangasta, vaikka kaiken kaikkiaan ”Mr. Tonegawa: Middle Management Blues” ammentaa huomattavimmin mainitusta pikkumangastaan ”Middle Manager Tonegawa”, jota sen tekijä Hagiwara pyöritteli vuosina 2015-2020 kymmenen osan verran. Toisin sanoen kyseessä on vuodesta 1996 asti rullanneeseen ”Kaijiin” verrattuna suhteellisen vaatimattomasta sarjasta, joka saa näilläkin alustuksilla kysymään, onko herra Tonegawan omassa animesarjassa mitään mieltä, kun se lähtökohtaisesti kertoo tietyn tarinankaaren omaavasta hahmosta, joka on mangassaankin lähinnä omalle pienelle keski-ikäiselle yleisölleen kohdennettu?
…johon vastaan että on siinä, ja itse asiassa, asiaa tarkemmin pohtiessa, ”Kaijista” sivuraiteille ajautuneesta sarjasta löytyy mielekkyyttä harvinaisen paljonkin, minkä vuoksi nimitän sitä paitsi Takatukka-sarjan mustaksi hevoseksi, niin myös muutoinkin hyväksi esimerkiksi siitä, mille spin-offien toivoisi rakentuvan. ”Tonegawa” on nimittäin yllättäjä jo konseptinsa puolesta, joka on niin tarpeettoman ja puolivillaisen kuuloinen kuin sarja vaan voi olla, miltä se saattaa vaikuttaa kaiken kukkuraksi erityisesti kohderyhmänsä eli ”Kaijinsa” lukeneiden mielestä. Alkukonseptin kapinen koni osoittautuu kuitenkin tummaksi oriksi ennen kaikkea mangantekijä Hagiwaran ansiosta, joka on silmät pilkkeessä keksinyt osoittaa viimeksi 90-luvun lopulla nähdylle Tonegawalle rakkautta ja myötätuntoa; ikään kuin antaakseen tälle toista tilaisuutta, Hagiwara on pohjustanut Tonegawan hahmoa uudemman kerran oman tulkintansa mukaan. Kun siis spin-off pohjautuu alkuperäisen Fukumoton kanssa yhteistyötä tehneen ihmisen innokkuuteen, intohimoon ja veikeään haluun kertoa omanlaista pienimuotoista versiotaan ”Kaijin” sivuantagonistien arkielämästä (Tonegawan lisäksi myös kaivosguru Ootsukista ja kasinoprinssi Ichijousta), pikkusarja on kummallisen sivutuotteen lisäksi myös omanlaisensa elämys – ja kun animesarja kertoo ennemminkin tekijöidensä elämänmyönteisyydestä ja halusta värittää hahmojaan sympaattisimmiksi pikemminkin kuin emosarjan mielikuvituksettomasta toistosta, ”Tonegawan” lähtökohdat ovat enemmän kuin ihanteelliset. Vastaavaa tekemisen riemua ei näe liian usein, joten sen puoleen on mainiotakin mainiompaa, että Hagiwaran pikkumangasta on ylipäänsä lähdetty työstämään sille uskollista animeversiota.
Herra Tonegawan kehtaa siis astella vastavirtaan – reteästi ilman Kaijia.
Koska ”Tonegawa”, näillä alustuksilla, tahtoo täten tietoisesti erottua ”Kaijista”, se käsittelee ”Kaijin” maailmaa ilman takatukkaisen päähahmonsa vaikutusta, jolloin sillä on varaa suhtautua itseensä tarkastelevammin, vapaammin ja itselleen nauravammin. Sarjan päämiljöönä toimii hagiwaramaisesti emosarjasta tuttu hämärä finanssifirma Teiai ja sen keskeisimmät hahmot, eli keisariuttaan hohkava ihmishirviö Kazutaka Hyoudou sekä Hyoudouta parhaansa mukaan palveleva kakkosmies Tonegawa. Näiden vääristynyttä suhdetta käsitellään ”Kaijissakin”, jonka johdosta suhde on kuin kuvaus ilkeästä koiranomistajasta ja tälle loputtomiin uskollisesta koirasta, jota eivät isännän haukut tai lyönnit muserra, koska tämän pelko, arvostus ja kunnioitus isäntäänsä kohtaan kumpuavat elämänvakaumusta lähentelevästä sisäisestä voimasta. Sen lisäksi että Tonegawa joutuu toteuttamaan ikälopun pääpirun päähänpistoja, kaikkea maan ja helvetin väliltä, keskimmäisen johdon arkea ei varsinaisesti helpota omien mustapukujenkaan satunnaiset oikut tai älynväläykset. Niinpä sarja koostuu Tonegawan kohtaamista arkisista ja pienistä sekä ihmeellisistä ja suurista, höpsöistä tragikoomisiin venyvistä koettelemuksista, jotka herra haluaa kunnianhimoisen luonteensa mukaisesti voittaa hinnalla millä hyvänsä, sillä häviämisen käsite on Teiaissa yhtä tuntematon kuin tunnistamaton lentävä esine.
Sekä mangan että animen kohdalla on todettava, että kun otetaan huomioon Hyoudoun ja Tonegawan hahmot sekä näiden ”Kaijissa” nähdyt välit, Hagiwara on ottanut villin riskin lähtiessään ideoimaan sarjaansa tällaisten herrojen pohjalta – olkootkin että ilmeisesti ”Ultimate Survivorissa” nähty loppuratkaisu on jäänyt mietityttämään muitakin. Parhaimmat vuotensa ohittaneissa Hyoudoussa ja Tonegawassa ei satu olemaan trendikkyyttä nimeksikään, minkä vuoksi sarjan pohjat ovat toisaalta siitä potentiaaliset, että sille ei pysty asettamaan ennakko-odotuksia; ”Kaijin” pahisten karisman on pakko nojata persoonallisuuteen sekä marginaalialueelle jääviin mahdollisuuksiin, jotka Hagiwara on nostanut pääpanoksikseen. Kenties ainoa asia, jota sarjalta olisi odottanut, olisi ollut julmuuden teemojen syventäminen, mutta Hagiwara yllättää olemalla niitä ihmisiä, jotka luultavasti tyrskähtelivät ”Ultimate Survivorin” hetkissä, joissa ei sinänsä tapahtunut erityisempää komiikkaa, mutta jotka ovat mustan huumorin linssissä hieman vitsikkäitä, kuten esimerkiksi vaikkapa kohtaukset, joissa muutoin itsevarma Tonegawa muuttuu eri ihmiseksi vain sen takia että Hyoudou sattuu sanomaan tälle jotain. Niinpä ne panokset, joita Hagiwaralla on ”Tonegawassa” tarjottavanaan, ovat hilpeä kajahtaneisuus ja huumori, jotka pohjaavat pitkälti vastaaville hassuille tuntumille, joita mies on saanut ”Kaijissa”: eli jos Tonegawa muuttui jo ”Kaijissa” eri ihmiseksi aina pääjohtajan puhuessa tälle, ”Tonegawassa” tämä on arkkuun hakattu luonteenpiirre. Jos ”Kaijin” Tonegawan oli mahdotonta sanoa Hyoudoulle vastaan, ”Tonegawassa” eri mieltä oleminen on kärjistetty mahdotontakin vaikeammaksi, minkä lisäksi Tonegawa kadehtii henkilöä, jolla on oikeudet erimielisyyteen. Jos ”Kaijin” Tonegawa sattui mielettömyyksiä kuullessaan sen kerran huokaisemaan ja sytyttämään tupakan, ”Tonegawassa” Tonegawa ei paljon muuta teekään. Jos ”Kaijin” Tonegawaa pidettiin kovana kaverina, ”Tonegawassa” hahmo on muuttunut elävänä pysytelleeksi legendaksi, jota mikään ei nujerra – eivät lyönnit, eivät haukut, eivät possusta ja riisistä muodostuvat hirviöt.
Eli kun ”Kaijin” herra Tonegawasta – hahmosta, jossa oli ennen kaikkea karuutta – päädytään tällaiseen versioon, jossa Hyoudoun ja Tonegawan suhde on edelleen terveellisen vastakohta, mutta jonka masentavuudesta päädytään sarjan keskivaiheilla aivan hervottomaan possusta ja riisistä koostuvan uhan kyynelehtimiseen, Hagiwaran tyyliä voi pitää koetinkivenä sille, kuinka puritaanisia ”Kaijinsa” lukeneet ovat; olisivatko nämä samaa mieltä siitä, että sarja itsessään inspiroi hahmojaan suuntaan jos toiseen, koska tällaisilla hahmoilla sattumukset jos toisetkin olisivat mahdollisia?
Vastaavasti Hagiwara on, hassujen tuntumiensa tapaan, ottanut tähtäimeensä muunkin Teiain, jolloin ”Tonegawan” anime käsittelee johtajien keskinäisten suhteiden vaikeuden lisäksi muun muassa ”Ultimate Survivorissa” nähdyn risteilijäalus Espoirin järjestelyjä ja mahdollisia kysymyksiä siitä, miten asiat voisivat vaihtoehtoisesti olla. Pääpiru Hyoudou haluaa tilaisuudelta suuria ja mahdottomia, vaan entäpä jos tätä ei kysyttäessä kiinnosta muu kuin alaistensa pamputtaminen, elokuvat tai Hawaiji? Ehkä kivi-paperi-sakset-kierroksen elämäkorteissa voisi olla tähtien sijaan sydämiä…vaan passaako se pahisten tyyliin? Kuinka monta tuhatta rahakassia laivalle tilataan, entä haittaako jos mukaan tulee kissoja jos ne ovat kivoja ja kilttejä? ”Men in Black”-tyylisistä mustapuvuista revitään ilahduttavan paljon huumoria, josta muodostuu ”Tonegawan” kohdalla tarinantapainen – joka alkaa siitä, kuinka näitä ei ”Kaijissakaan” erota toisistaan, ja jatkuu siten, kuinka kaikki mustapuvut näyttävät yleisesti ottaen keskivertopukumies-Yamazakilta. Vitsiä kehitellään samassa tiimissä työskentelevillä Hagiolla ja Oginolla, joita epäidenttisistä nimistä huolimatta luullaan identtisiksi kaksosiksi, jonka nämä kaksosmaisesti kiistävät ainakin siihen asti, kunnes asiasta voisi olla hyötyäkin. Huipentuma saavutetaan hetkessä, jona mustapuvut luulevat saavuttaneensa täydellisen yksimielisyyden, mutta ovat kadottaneet vähäisetkin persoonallisuutensa rippeet surrealistiseen Matrix-tasoon.
Sarjaa seuratessa havaitsee, kuinka ”Mr. Tonegawa: Middle Management Blues” on todella perimmiltään sarja, joka kertoo ”Kaijin” maailman sijaan Hagiwaran hassuista tuntemuksista omana, sympaattisesti vetoavana hassuna maailmanaan; spin-off, joka joutuu välillä muistuttamaan ”Kaijista”, mutta pärjäilee paremmin ilman tätä. Nostan Hagiwaran tyylille hattuani, sillä aito innostus omista tyrskähdyksistään on lopulta hieno ominaisuus, jolla saa herkästi muutkin hymyilemään ja jakamaan yhtälaisen kepeää tunnetilaa herra Tonegawan edesottamusten mukana; kunnolla tehdyn ja pohjimmiltaan vapautuneen oman kivan tuotokset ovat syntyjään ns. oletetusti laskelmoidumpia tai tuottavampia vertaisiaan huomattavasti vetoavampia ja inhimillisempiä. Sarjan todella hauskasta huumorista on helppo pitää, jos katsojalle on perijapanilainen huumori tuttua, jossa huumori on lennokasta ja esimerkkieni mukaisesti ennen kaikkea ideoita alati eteenpäin heittelevää. Kokonaisuudelle on vaivatonta naureskella, mikäli sattuu myös pitämään mustanpuhuvasta satiirista, kevyestä höpöttelystä tai kreisikomediasta, joka kehtaa savustaa tilanteita pöljimmillä mahdollisilla tavoilla, joilla se kumartelee ja yskähtelee alkuperäisteoksen epäkohdille. Kenties ”Tonegawa” onnistuu huvittamaan kaikissa jaksoissaan juurikin sen takia, että Hagiwara on kehdannut olla rehellinen tuntumistaan, vaikka Fukumotokin käyttää emosarjassaan häkellyttävän samankaltaista huumoria säännöllisin väliajoin; kenties Teiain pahan korporaation tietynlainen huvittavaksi yltyvä pahansuopaisuus on jotain sellaista, jota on asianmukaista osoitella sormella sille pyhitetyllä sarjalla; kenties se on omiaan ottamaan Teiaista turhia luuloja pois, osoittamaan että poloisista ihmissieluista se paha korporaatiokin koostuu.
Ja se onkin se asia, josta olen ”Tonegawassa” erityisesti pitänyt – sarjan puoli, joka selittää mangansa keski-ikäistä kohderyhmää. Sama puoli sattuu vaivihkaisesti värittämään jyhkeästä nimikkohahmostaan monipuolisempaa ja rakastettavampaa, mikä ulottuu myös söpöinä pitämiini mustapukuihin, jotka saavat tarvittavaa lisäsisältöä lapsenomaisen vilpittömyytensä ja kädettömyytensä ohelle.
Hagiwara nimittäin pitää toisena muusanaan työelämän erinäisiä sattumuksia, jotka määrittelevät ”Tonegawaa” sarjana yhtä paljon kuin ”Kaijin” spin-off-leima, elleivät enemmänkin. Tämä teema lähestyy työelämän piirteitä yhtäläisesti niin johtohenkilön kuin työntekijöiden näkökulmista, monipuolisesti ja kulloisia tekijänsä inspiraation kohteita tutkivasti, jolloin animen eteneminen on eloisuudestaan huolimatta rauhallista ja aikaansa ottavaa, jotta jaksojen työteemat ehditään käsitellä Teiain mustanpuhuvien standardien kautta. Sarja alkaa työkavereihin tutustumisella ja näiden motivoinnilla, kaikenlaisen tiimityön ja ideoiden rakentelulla, mutta edetessään hahmoista piirtyy vähitellen tietynlaisia arkkityyppejä. Esimerkiksi näppäränä esiintyvä mustapuku Saemon tulee nopeasti tunnetuksi välkkyydestään, joka korostaa itseään omanarvontuntoisilla PowerPoint-esityksillä, koska miksei sitä korostaisi terävyyttään nimenomaan PowerPointilla. Mustapuku nimeltään Ebitani on puolestaan innokkaan mutta komeasti ohitse tähtäävän työntekijän ruumiillistuma, jonka sihdinharjoitus on siitä ongelmallista, ettei tämä tunnu ymmärtävän hutiensa perimmäisiä syitä; kuinka menetellä motivoituneen ja kaikkensa antavan mutta toivottoman sählärin kanssa, joka ei oikein pahoittelujaankaan osaa ilmaista? Toisaalta mustapukuja varttuneempi Tonegawa joutuu joskus nuorempien elinpiiriin alkaessaan esimerkiksi päivittämään Teiain sosiaalista mediaa, jonka nettietiketistä tällä ei ole harmainta aavistustakaan, ja jota mustapuvut joutuvat auttelemaan siinä kohtaa kun herra ei tiedä mikä on hymiö. Mainittujen lisäksi sarja ehtii sivuamaan mm. työntekijän epävarmuuden, työttömyyden, japanilaisen oikeaoppisen työpukeutumisen, oletusarvoa vanhemman iän tuoman stressin sekä alennuksien vaietun häpeällisyyden teemoja, jotka etenevät ”Kaijin hassuudet”-ykkösteeman kanssa jouhevaa käsikynkkää. Näistä varsinkin olutta käsittelevä junaepisodi tuntuu niin omakohtaisesti jollekulle tapahtuneelta, että junaolueeseen johtavaa tilannetta pitää ylipäänsä sekä liiallisten työtuntien että liiallisen tunnollisuuden seurauksena juontuvana, pohjimmiltaan apeana tilanteena, vaikka sen sopimattomuudelle naureskelun ymmärtääkin – ja kun sarjan huumori sivuaa vastaavasti keski-iän harmauden yksinäisyyttä tai nuorempien tulevaisuudestaan ahdistunutta epävarmuutta, huumorin vinoihin hymyihin yhdistyy vertaistukeen verrattavaa ymmärrystä ja lämminhenkisyyttä; henkeä, jota sarjalta ei etukäteen odottanut, mutta joka totisesti riuhtaisee tarpeettomuuden ennakkoluulot mielekkyyden tieltä.
Koska ”Tonegawassa” on ajatusta representoida pirullisia huvittavuuksia ja työelämää keskenään, yhdistelmä on merkittävästi kantavampi, originellimpi ja fiksumpi kuin ovat monet vastaavanlaiset komediasarjat, puhumattakaan ”Kaijin” elokuvaversioista. Ikään kuin kirsikkana kakussa, sarjan tekijätiimikin tuntuu tukevan hagiwaramaisia pienimuotoisuuden iloja, jonka aistii sarjan rennosta ja lisäideoille avoimesta ilmapiiristä. Vitsejä maustetaan yksityiskohtien kautta alkuperäisiä herkullisimmiksi, joissa pikkuruiset sivumerkinnät ovat kuin jonkun hupiveikon signeerauksia siitä, kuinka esimerkiksi Tonegawan läksyttämän Saemonin tuleensyttyminen maustaa alkuperäistilannetta riemukkaammaksi – näiden huomaamisesta nauttii. Äänimaailman puolesta ”Kaijista” tuttuihin zhawa-zhawoihin on panostettu tällä kertaa naurettavan paljon, sillä niihin huohottaa kymmenen näyttelijän kavalkadi, joka kuuluu olevan jokaisella kerrallaan eri variaatio ensimmäisestä zhawa-zhawasta; muuna mainintana sarjan alku-ja lopputunnarit ansaitsevat myös kiitosta erinomaisen laadukkaasta ja mukaansatempaavasta bluestulkinnastaan, harvinaisen hyvää tasoa tämäkin. Kirkkaimmat panostamiset tapahtuvat silti sarjan japanilaisten ääninäyttelijöiden myötä, jotka ovat täydellisen kuuloisia sekä virheettömästi ajoitettuja nappivalintoja hahmoihinsa sekä ”Kaijin” vastaavia nasevampia, kuten esimerkiksi Hyoudoun vanhana äänenä kuultava Masane Tsukayama ja jopa emosarjan Kaijina kuultava Masato Hagiwara, jota kuullaan erään vitsiroolin kautta. Näistä, lähinnä makuasiallisesti, pidin ainoastaan Tonegawan ääntä parempana silloin kun äänenä oli ”Kaijin” Hakuryuu, vaikka Toshiyuki Morikawan pelottavan tupakanhuuruinen mörinä perusteleekin itsensä.
Kaikkien sarjassa luettelemieni kehujen jälkeen on lopuksi hyvä huomioida, että pisteytyksessäni on luultavasti sittenkin tähden verran liikaa, koska annan ylimääräistä tähteä sille, että tykästyin työikäisemmälle väelle suunnattuun animeen, josta sain monet kiitettävät naurut – tuntumiani huomionarvoisempaa lienee animen tekijöiden julkinen tunnustus siitä, etteivät nämäkään pidä sarjaansa täydellisenä vaikka hauskaa tuntuu olleen; niinpä ”Tonegawa” esitellään omissa alkuteksteissäänkin pienimuotoisena ja sympaattisen höpsönä, jota se mainioiden takkavalkeatarinoiden tapaan onkin. Pienimuotoisuutta ei tarvitsisi pahoitella, koska tämän sijaan sarjan todellinen rytminrikkoja on Hagiwaran ”Ootsukin” ruutuaika, jonka tarkoituksena lienee esitellä Hagiwaran muitakin sarjoja, mutta joka istuu koomisen kehnosti ”Tonegawan” sfääreihin. Sen lisäksi sarjassa on harmillista sekin, kuinka sen nykyinen pituus ehtii vasta raapaista Hagiwaran mangasarjan alkua; se on sääli, sillä ”Tonegawan” tarina paranee ja kehittyy kaiken aikaa edetessään, jossa sen ei enää tarvitse esitellä hahmojaan tai perustojaan, jota animeversion nykyiset jaksot käytännössä tekevät; ja mikä on keskeisin sääli, ”Kaijin” Fukumoton siunaus eli tämän omat myöhemmät ”Tonegawa”-tarinat ovat sen verran huvittavan tylyjä, että ihan jo näiden toteutumisen kannalta kannatan jatkoa ennemmin ”Tonegawa: Middle Management Bluesille” kuin ”Kaijin” animekausille. Töksähdyksistään huolimatta sarjasta kumpuava into ja iloisuus hurmaavat sen verran suuresti, että vastaavanlaisiin sarjoihin toivoisi törmäävänsä useamminkin, sillä sydämmessäni on aina paikka jonkun itsekseen naureskelevan ihmisen kokonaisiksi maailmoiksi kehitellyille versioille, joille esimerkiksi työpaikan harmaus voi merkitä inspiraatiota – näille jos joillekin on varmasti pienen piirinsä kysyntää, olkootkin sitten vaikka jonkun satunnaisen animen sitäkin satunnaisempana ja huonosti tunnettuna spin-off-animena.
