”Kaijin” ensimmäisestä kaudesta jorinoidessani en malttanut olla pureutumatta myös sen jatko-osaan, ”Kaiji: Against All Rulesiin”. Yhtä lailla kuin koin repäisevän ”Kaiji: Ultimate Survivorin” kerta kaikkiaan mainitsemisen arvoisena, niin myös kakkoskauden kissa on jalustalle nostettava esimerkki sarjasta, jossa uniikki kerronta taantuu perinteisemmälle janalle lukemattomista syistä. Kuten viimeksi mainitsin, eräitä asiaan vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi se, kuinka ensimmäisessä osassa saavutettiin sarjan suurimmat kulminaatiohetket, minkä lisäksi toista kautta värittää vahva paikallinen fanikulttuurinsa, joka on vaikuttanut lopputulokseen enemmän kuin olisi ollut laadun kannalta järkevää. Maku terävöityy asioista joista innostuu tai lannistuu, joten siinä mielessä ”Kaijin” kakkoskausi on takonut päähäni moniakin aavistuksia siitä, miksi pidin edeltävästä kaudesta ja miksi taasen tämä kausi tuntui kovinkin keskinkertaiselta, jopa väsyttävän seineniltä monessa kohtaa.
Syyllisistä suurin lymyilee kauden nimessä. Ei nimi sarjaa pahenna, jos ei sarja nimeä: rakennan tämänkertaisen arvosteluni tämän varaan.
”Kaiji: Against All Rules” jatkaa suoraan ”Kaiji: Ultimate Survivorin” tarinaa lyhyellä kertauksella aiemmista tapahtumista. Vasemmalla kädellä hutaistu prologi kertoo, kuinka uhkapeleihin addiktoitunut takatukka-Kaiji on saanut revityksi sen verran rahaa, että on saanut korjauttaneeksi viimekertaisista matseista koituneet vahinkonsa. Koska rahaa ei ole riittänyt mihinkään muuhun, nuori kapinallinen elää kuten ennenkin, velkoihin hukkuvan lusmuilijan riskialtista elämää. Eräänä päivänä parkkiintunut katukoira kokee ilon ja riemun hetkiä tutun velkoja-Endon kautta, joka voisi tietää kovia diilejä. ”Kovia juu”, toteaa Endo, joka passittaa Kaijin pakkotöihin alamaailman kaivoksiin, joista juppi ei pääsisi ihmisten ilmoille ennen kuin on kuitannut velkansa työnteolla. Maksaako antisankarimme velkansa raatamalla kuin hullu vai koettaisiko hän keplotella itsensä ulos jollain vähemmän vaivalloisella tavalla? Tarjoaisiko maailman järjettömin pelimasiina ratkaisuja?
”Kaijin” jatkokauden lähdemateriaali pohjautuu tavanmukaisesti Nobuyuki Fukumoton mangaan, jota se vaikuttaisi adaptoivan tunnollisesti. Mangaan sen tarkemmin perehtymättä mutta animeversiot katsoneena väitän, että animeversiot antavat lähteistään sen vaikutelman, että sarjan jatko on mahdollisesti ollut vireillä oleva B-suunnitelma riippuen siitä, kuinka hyvin mysteeriä ja äärirajojen psykologiaa esittelevä esiteos menestyy. Koska 90-lukuinen ensiosa saavutti vihreän valon aamunkajastuksen, Fukumoto on sittemmin jatkanut ”Kaijin” tarinaa käsittelemällä niissä pääasiassa Japanissa esiintyviä uhkapelejä, kuten kaudessa nähtäviä Chinchiroa ja Pachinkoa. Näin ollen ykkösosan mysteeritarinaa on ollut ilmeisen pakollista avata ja laajentaa, mikä on sarjan jatkumisen kannalta ymmärrettävää, mutta syö konseptina huomattavasti ”Kaiji: Ultimate Survivorin” tylystä karismasta, joka ammensi tyylinsä nimenomaan siitä, ettei Kaijia ympäröivästä maailmasta paljasteta liikoja. Karmivat laivavankilat ja ruokottomat öky-yleisöt päätyvät vailla sen kummempia selityksiä hekumoivaan takapiruun, josta Kaijin kohtalo määräytyi niin kuin piti…mitä ”Against All Rulesin” alku kuitenkin kyseenalaistaa ensitöikseen niin, että katsojan leukaan sattuu.
”Mitä, väitätkö että katsojaa pamautetaan turpaan?” joku saattaisi yskähtää. ”Häh, tarinahan starttaa hyvin, Kaiji pääsee kertaheitolla noin yhdeksän jakson kaivosseikkailuun, minkä jälkeen alkaa se varsinainen stoori…”
Nyökyttelen mukana. Olisin samaa mieltä hyvin käynnistyneestä tarinasta, jos alleviivaisin kauden nimen ”kaikkia sääntöjä vastaan” sellaisella tussilla, joka osoittaisi, että pidin tästä ominaisuudesta. Jos en muistaisi edeltävän kauden loppuratkaisujen katkeruutta, en välttämättä rypistelisi kulmiani sille, miten kevyesti päähenkilö sai parsittua kätensä kuntoon. En kurtistaisi otsaani senkään aikana, kun hahmo höpöttelee tuttavalleen, joka on nyt kuin paraskin vanha veikko – menneistä viis. En pohtisi uuden teemakappaleen aikana sitäkään, kuinka ”Ultimate Survivorin” ramopunk-tyyppinen pikkubiisi kuvasi Kaijin hahmoa olennaisemmin ja sopi muutenkin maailmansa altavastaajien henkeen nykyistä teinimörinäheviä paremmin…tällaista mielialaa ei toisin sanoen häiritsisi mikään, ei edes jokaisen jakson alku- ja lopputeksteissä lävähtävä bikinityttö Mikoko, joka ei liity koko kauden aikana Kaijiin yhtään mitenkään, mutta on mukana muuten vaan, mitä ilmeisemmin sarjan fanien toiveesta.
On siis ensi minuuteista asti selvää, että ”Kaiji: Against All Rules” tekee pesäeroa edeltävään osaansa ”Kaiji: Ultimate Survivoriin” tietyillä uusilla säännöillään, jotka tulkitsijasta riippuen joko avaavat uusia mahdollisuuksia tai ovat nimensä mukaisesti vanhoja vastaan; jotka tekevät sarjasta entistä ehomman tai heittävät aiemmilla saavutuksilla niin sanottua häränpyllyä. Koska monet edeltäjäänsä värittävät särmät ovat joko otettu kokonaan pois tai korvattu uusilla, kallistun arviossani jälkimmäisen tuntumaan. Uskon että ensiviehätyksen karkaaminen johtuu osittain Fukumoton mangastakin, joka maan tapaan petaa ja alustaa jatkon crescendoa kohtalaisen hitaasti ja keskittyy enemmän yleisten uhkapelien esittelyyn kuin pelurin psykologiaan, joka oli alun ”Ultimate Survivorin” parhainta ydinaluetta. ”Kaijin” kakkoskaudessa on tosin myös elementtejä, joita ensimmäinen osa ei hieronut naamaa vasten; riippuu katsojasta, kuinka hyvin nämä vanhoja sääntöjä ja tottumuksia vastaan nahisevat uutukaiset uppoavat. Vanhoista pitäneenä erittelen ”Against All Rulesin” keskeisimpiä uusia piirteitä, jotka taistelevat sarjaa itseään vastaan.
Näistä kokonaisvaltaisimpana nousee kohdennetumpien sfäärien rajat, eli se kuinka ”Kaijin” kakkoskautta leimaa kohdeyleisönsä tarkempi määrittely. Nuorille miehille suunnattu seinen (青年) on genrenä kelluva, kuten ovat monet muutkin mangan ja animen kategorialuokitukset, jotka esimerkiksi ”Ultimate Survivorissa” ovat mukana antamassa suuntaviivaa sille, miten tarinaa lähdetään kuljettamaan; luokitus ei estä varsinaiseen kohdeyleisöön kuulumattomia pitämästä tarinasta. ”Kaijin” ensimmäisessä kaudessa seinen näkyy lähinnä nuorehkon päähenkilön valinnassa, muiden teemojen ollessa samoja kuin missä tahansa elokuvatrillerissä, jolloin kautta on helppo pitää yleisesti ottaen aikuisemmille suunnattuna tummanpuhuvana animejännärinä. Kuitenkin toisessa kaudessa animen maku alkaa muistuttamaan perinteisempää seineniä, minkä voi havaita jo vauhtia pursuavassa tunnuskappaleessa ja sen käsittelyssä. Mitä pidemmälle tarina etenee, sen selvemmäksi käy sekin, kuinka sarjaa on haluttu rajata ja suunnata kahdelle kohderyhmälle: mangaa seuranneille sekä nuorille ’badass’-menosta pitäville pojille. Näin ollen ”Kaijin” maailmaa selitellään aiempaa enemmän ikään kuin sen varmistamiseksi, ettei kukaan kohderyhmästä putoa kärryiltä, koska seinen on seineniä.
En sinänsä vastusta toisen kauden maailman avartamista, tarjosihan edeltävä kausi riittämiin puitteita, joilla sarjan kiinnostavaa miljöötä olisi voinut lähteä laajentamaan vaikkapa yksittäisistä pelureista edelleen kunnianhimoisimpiin struktuureihin. Mutta koska animen tekijät ovat halunneet pitää kohdeyleisön tiukan määrätynlaisena, ”Kaijista” on sen toisen kauden myötä hävinnyt kaikki sen huolella mietityt kokeilevammat ja filosofisemmat piirteet. Tämän huomaa esimerkiksi siitä, ettei herra Tonegawan kaltaisia hahmoja esiinny ”Against All Rulesissa”, joka kuitenkin yhtenä esimerkkinä oli siitä keskeinen hahmo, miten tämä kannatteli taustojen ajatuksia. Tupakanhuuruiset monologit olivat tärkeitä välikappaleita sarjan kertomuksessa rahan, aseman ja vallan moraalista, minkä lisäksi ne antoivat syvempää balanssia muille tapahtumille. Vastaavia on aivan turha etsiä ”Against All Rulesista”. Kakkoskaudessa on näiden sijaan Yatzya muistuttava noppapeli sekä flipperiä muistuttava pelimasiina, joiden äärellä hymisevät uudet lierot eivät perusta muusta kuin Kaijin voittamisesta. Noppapeli Chinchirossa ei jouduta enää pelaamaan kaljarahaa kummemmista summista, eikä Pachinko-pelimasiinassa ole sitäkään kannanottavampaa sanomaa – toisen kauden päätarkoituksena on, että Kaiji lähinnä pelaa eikä meinaa, koska ”eiväthän nuoremmat katselijapojat yhteiskunnallisesta filosofiasta piittaa”. Täten pelit, joissa ei ole minkäänlaista vaikuttamisen mahdollisuutta, eivät vahingossakaan tarjoa sisältöä, jonka voisi tulkita kertovan muusta kuin itse pelistä. Myöskään panoksissa ei mennä lähellekään ensimmäisen kauden hulluutta, joka edetessään muuttui puhtaan periaatteelliseksi mielipuolisuudeksi: kakkoskaudessa rahaa joko simppelisti voitetaan tai sitten ei.
Saman mentaliteetin humalluttamat tekijät ovat myöskin kärjistäneet harmaista hahmoistaan mustavalkoisempia, jolloin ”Kaijin” hämyinen maailma muuttuu geneerisemmäksi ”Kaiji ja hyvät kaverit vs pahikset ja paha korporaatio”-asetelmaksi. Kaijin kaivosseikkailua seuratessa oli vaikeaa olla vertaamatta uutta pöljähköä kaverilössiä edeltävän kauden ”kivi, paperi, sakset”-renttuihin, jotka muistuttivat siitä, ettei kukaan sarjan hahmoista ollut lähtökohtaisesti moraaliltaan ehdottoman musta tai valkoinen. Jos näin ei olisi alun alkaen ollut, kauden loppuottelut eivät olisi syösseet Kaijia samalle henkiselle janalle pahan korporaation turtuneempien johtajien kanssa, mikä symboloi sitä, kuinka äärimmäinen on äärimmäistä mutta siltikin saavutettavissa, joskaan ei hyveellistä tai pyheellistä. Niinpä kakkoskauden asetelmat, joissa Kaiji ja kaverit esitetään toistuvasti hyvinä tyyppeinä pahaa korporaatiota vastustamassa, ovat koko sarjan pääpointin kannalta ontuvia ja sen mielekkyyttä nakertavia. Asiaa ei varsinaisesti auta sekään, että hahmot ovat hieman hölmömmiksi taantuneita, jolloin näiltä osaa odottaa tiettyjä ennalta-arvattavia juonitteluja ja tiettyjä reaktioita asioille, jotka joko menevät mieleisesti tai ottavat osumaa. Vaikka ”hyvä vastaan paha” on teemana ikiaikainen, ”Kaijin” kaltaisessa sarjassa moinen on tökerö; vaikka ”hyvä vastaan paha” tarjoaakin mukamas tekosyytä sille, ettei puolien motivaatioita tarvitse sen kummemmin selitellä, aiheen harmaus kävisi maailmassaan enemmän järkeen…mutta mikäli ”Kaijin” seinen halutaan määritellä tarkemmin, niin käyhän se tälläkin tavalla.
Toisen kauden teemat tekevät toisin sanoen parhaansa taistellakseen kaikkea sitä hyvää vastaan, joista kirjoitin ensimmäisen kauden arvostelun yhteydessä. Kun tarkan kohdeyleisön rajaus on saanut ”Kaijista” yksinkertaisemman, simppelimmän ja näihin maneereihin istuvamman, itse pelien käsittelyn on luonnollisesti oltava jotain sellaista, jolle nuorille pojille suunnattu seinen voi paukutella seinen-henkseleitään. Tällöin aiemmat tuumailut ja tunnelmoinnit korvataan animeista tutulla geneerisellä kaavalla, jossa päähenkilön ainoa tavoite on olla paras, taistelukohtaukset ovat nälkävuottakin pidempiä ja vastustajilla ei ole muuta tekemistä kun aukoa päätään. ”Kaijin” ollessa kuitenkin ”Kaijia”, sarjassa on sentään tälläkin kaudella panostettu hikoiluttavaan zhawa-zhawa-tunnelmaan, silmämunien pyörittelyihin ja jännityskuolan valumisiin, mutta kysyn kuitenkin onko lopputuloksessa lopulta oikein mitään mieltä, kun vastaavanlaisia seinenstandardeja täyttäviä seinen-animehetkiä on tarjolla muutenkin pilvin pimein?…tai varsinkaan leijonanosan kaudesta (häkellyttävät viisitoista episodia) kahmivan Pachinkon tapauksessa, jossa kahdeksankymmentä prosenttia ajasta kuluu marmorikuulille huutamiseen ja suunnilleen kolmenkymmenen uuden pelin aloittamiseen?
Kysymys on aiheellinen, kun otetaan huomioon tosiasiat siitä, että ”Ultimate Survivorin” omanlaisensa rosoinen karisma on kantanut hedelmää jatko-osille asti, niin mangan kuin animen suhteen. ”Against All Rules” on entistä ehomman jatkon sijaan kuitenkin esimerkkitapaus markkinoinnin ja kohdeyleisön murskaavasta ylivoimasta, josta sain nettini kautta autenttisimman mahdollisen kokemuksen. En osaa sanoa, sisältyykö toisen kauden virallisiinkin kopioihin määrittelemättömän pitkät pätkät japanilaisten näyteltyjen ”Kaiji”-elokuvien mainoksia, joista sain ”nauttia” kauden loppupuolella; mutta jos nämä todellakin kuuluivat animen kanssa yksyhteen samaan pakettiin, niin rypistän kulmieni väliin oikein syvät Sibelius-rypyt. Näyteltyjen elokuvien mainosten näyttelijähaastattelut oltiin nimittäin sijoitettu aina sellaisiin väleihin, joissa ei tapahtunut yhtikäs mitään – väleihin, joissa Kaiji ja kaverit haastavat Pachinko-masiinaa ties monennettako kertaa ja itkevät flipperipalloille. Koska kyseiset kohtaukset virtaavat jatkuvana vyörynä yli puolen sarjan ajan, mainoksista välittyy tekijätiiminkin puolelta huokailuja siitä, kuinka animessa ei näissä kohden tapahdu mitään, jolloin tyhjäkäynnin voi yhtä hyvin täyttää ”Kaiji: The Ultimaten” (2009) sekä ”Kaiji 2: The Ultimaten” (2011) kuvausmuisteloista. Kenties tosifani ei miellä moisia provosoiviksi, mutta lienee selvää että keskivertokatsoja vieraantuu sarjasta vähemmästäkin.
Kaiken kaikkiaan alkuperäistarinan tyyliä ja teemoja vastaan hangoitteleminen on harmillista, varsinkin kun sarjassa oli ensimmäisen kautensa aikana hyvinvoivaa persoonallisuutta, eloa, kunnianhimoa ja intensiivisyyttä. Toisaalta markkinoinnin eksploitaatiot ovat usein ilmiönä voimissaan olevia ja sen verran fundamentaalisia perusolemuksiltaan, ettei näihin tule suhtautua kevyesti; monen elokuvan ja sarjan hengissä pihisemisen kannalta nämä ovat ymmärrettävästi ratkaisevan olennaisia. Vaikka maalailen ”Against All Rulesista” masentavaa kuvaa, arvosana saa puolen tähden korotusta siitä, että kaudesta löytyy kaikkien ikävien uudistustensa myötä pari positiivistakin yllätystä, kuten viimeisen jakson nokkela twisti, jota kausi alustaa pitkään ja huomaamattomasti. Sen lisäksi tykästymisen saaneista hahmoista ei mielellään päästä heti irti, sillä pidän edelleen esimerkiksi ensimmäisen kauden hahmoista kuten rock-hemmojen tyyliä omaavasta Kaijista ja Endosta, joissa on sympaattisen kulahtanutta antisankaruutta ja -roistoutta vaikka muille jakaa. Näistä etenkin Kaiji tuo hahmona mieleen kanadalaisen mukamenttisarjan ”Trailer Park Boysin”, jota nuhjuisempaa ja älyttömämpää TV-sarjaa saa etsiä; ja sanon tämän kaikella rakkaudella Julianin, Rickyn ja Bubblesin roskasakkikoplaa kohtaan. Kaiji on henkisesti kuin näiden japanilainen pikkuveli, jonka edesottamuksia on samaan tapaan hauska seurata ja tsempata…joten jos ”Kaijin” mahdollinen animejatko muistuttaa etäisestikään ”Trailer Park Boysista”, sarja tekee joitain asioita oikein, vaikkakaan sen laatu ei enää yltäisikään ensimmäisen kauden tasolle.
