Jos totta puhutaan, taisin ensimmäisen kerran selvittää itselleni perustiedot Margaret Thatcherista kuullessani teininä Morrisseyn biisin Margaret On The Guillotine: “The kind people / have a wonderful dream / Margaret on the guillotine / cause people like you / make me feel so tired / when will you die?”
Ei ehkä ihan objektiivisin mahdollinen lähtökohta, mutta kenelläpä olisi? Kylmän sodan johtohahmo, tuo Euroopan ikioma ronaldreagan, jakaa edelleen mielipiteet herkästi ääripäihin. Niinpä myös uunituore “Rautarouva” ponnistaa kaikesta oscar-laskelmoinnistaan huolimatta paljon kiehtovammista lähtökuopista kuin viime vuoden helposti nieltävä biografiabritti Yrjö VI (Kuninkaan puhe). Lisäksi ensimmäisen merkittävän valtionpäänaisen tarinan ensi-ilta ajoittuu varsin osuvasti Suomen presidentinvaalien kriittisimmille hetkille; leffan ansioista riippumatta yhtymäkohtia tullaan epäilemättä etsimään.
Phyllida Lloydin ohjaaman Rautarouvan ongelmaksi ehkä nouseekin sen vaikeus valita kestonsa mittaista lähestymistapaa. Odotetusti virheettömän transformaation roolissaan tehnyt Streep tulkitsee Thatcheria tilanteesta riippuen niin vallankumouksellisena naispoliitikkona kuin uppiniskaisena konservatiivitätinäkin, mutta hahmokuvaus jää lähinnä näyttelijän sooloiluksi. Rouvan rautaisuuden esitetään johtuvan tämän minäkuvasta ikuisena altavastaajana ja Thatcher näyttäisi paikoitellen jopa takertuvan marttyyrin rooliinsa, mutta hänen ihmissuhteensa niin työssä kuin kotona jäävät hyvin viitteellisiksi. Etäisessä käsittelytavassa voinee nähdä kaikupohjaa myös käsikirjoittaja Abi Morganin toiseen, muuten varsin erilaiseen uutuuselokuvaan Shame.
Juonen syödessä sivuhahmot työnarkomaanin eteneminen kansakunnan johtoon onkin Rautarouvan kantava voima. Leffan huippukohdaksi on valittu Falklandin sota, joka myös esitetään Thatcherin uran käänteentekevänä kohtana. Kun peräänantamaton pääministeri on vastakkain maan sotajohdon kanssa ja uhkapelaa ihmishenkiä, kärjistyvät sekä yksilön että yhteisön sisäiset ristiriidat aidoksi jännitysnäytelmäksi. Tällaista särmää muultakin elokuvalta kaipaisi.
Eniten kerrontaa vesittää teennäisen kamerazoomailun ohella laiska kehyskertomus, missä Rautarouva on vanhoilla päivillään höperöitynyt omaan olohuoneeseensa ja juttelee tuntikaupalla kuolleelle aviomiehelleen. Ratkaisu toimii vielä elokuvan alkupuoliskolla vastavoimana nuorelle ja kokemattomalle Thatcherille, mutta takaumien edetessä katsojan mielenkiinto keskittyy nopeasti päähenkilön poliittiseen elämään. Koska elokuvan Thatcher on armoton työnarkomaani, joka ei kestä ajatusta uraansa pienemmästä elämästä, perhe sysätään takaumissa nopeasti sivuun ja siipallekin annetaan suunvuoro vasta kuolemanjälkeisenä mielikuvitushoureena. Silloinkin aviomiestä esittävän Jim Broadbentin tärkein tehtävä tuntuisi olevan toimia aasinsiltana, jonka kautta päästään yhden elämänvaiheen takaumasta seuraavaan. Jos ontuvan käsikirjoittamisen merkki on, että katsoja osaa asettaa kuvitteellisen DVD-kappalemerkin kohtauksen loppuun, voisi Rautarouvan heikoimpina hetkinä kuulla päässään triangeliäänen merkiksi siitä, että nyt voi kääntää sivua.
Monia kehyskertomuksen kaltaisia kerronnallisia ongelmia kuitenkin näyttäisi puolustavan se, että ne antavat Streepin näyttää kyntensä. Rautarouva on yhden naisen showreel palkintojahtiin; ollakseen sisällöllisesti rikkaampi se pitäisi varmaankin laajentaa minisarjaksi, kun kokoillan elokuvana se tyytyy nyt elämään päänäyttelijästään. Sen se tekee yllättävän pitkälle, ja sellaisena sitä on takuulla myös helpompi markkinoida.
Ansioton Rautarouva ei puutteistaan huolimatta ole. Kun pikavauhdilla edennyt Falklandin sota saavuttaa elokuvassa päätepisteensä, on mellakoimismontaasi kääntynyt yhtäkkiä kollektiiviseen hurmokseen. Kansojen ailahtelevainen suhtautuminen johtajiinsa on huomionarvoinen pointti etenkin omien henkilövaaliemme myllerryksen alla. Sanoi Morrissey mitä sanoi, pahuus ei ole mustavalkoista eivätkä henkilökultit kannata koskaan.
Se pätee muihinkin kuin Margaret Thatcheriin.
