Tim Burtonin, tuon Hollywoodin oudon linnun uusi elokuva on aina tapaus. Elokuvillaan Beetlejuice (1988), Saksikäsi Edward (1990) ja Ed Wood (1994) ihailijoita kerännyt ja vaihtoehtonuorison palvonnan kohteeksi joutunut takkutukka on kuitenkin harrastanut viime vuosina lähinnä harhalaukauksia. Liisa Ihmemaassa (2010) kyllä keräsi katsojia, mutta oli yhtä jännittävä ja kiinnostava kuin junamatka Oulusta Rovanimelle. Dark Shadows (2012) oli ihan hauska pastissi Burtonin rakastamalle tv-sarjalle, mutta ei juuri auennut muulle yleisölle. Siksi onkin ilahduttavaa, että Frankenweenien myötä suutari on palannut lestiinsä tekemään sitä, mitä osaa parhaiten.
Victor Frankenstein on sosiaalisesti sulkeutunut pikku poika, jonka ainoa ystävä on hänen koiransa Sparky. Lapsestaan huolissaan olevat vanhemmat tuumaavat, että Victorin olisi parempi viettää enemmän aikaa toisten lasten kanssa, mikä tuossa todellisuudessa tarkoittaa baseballia. Ikävän sattuman kautta Victorin ensimmäinen peli johtaa kuitenkin Sparkyn kuolemaan. Surun murtama Victor saa kuitenkin fyysikan tunnilla aatteen, jolla on ennalta-arvaamattoman kauaskantoiset seuraukset…
Frankenweenie on uusintaversio Burtonin omasta lyhtyelokuvasta vuodelta 1984. Kyse ei kuitenkaan ole mistään ideakadosta, sillä uusi elokuva on ollut suunnitteilla liki siitä saakka. James Whalen kauhuelokuvaklassikkoa Frankenstein (1931) parodioiva tarina on nyt saanut Burtonin alkuperäistä visiota mukailevan version stop motion -animaatiotekniikan avulla. Painajainen ennen joulua (1993) ja Corpse Bride (2005) hiteistä tuttu tekniikka on tällä kertaa tehty muistuttamaan Burtonin toista varhaista lyhytelokuvaa Vincent (1982) ollen muun muassa mustavalkoinen.
Tarinaa on luonnollisesti lihotettu verrattuna alkuperäiseen lyhytelokuvaan. Nyt mukana on aimo liuta uusia, takuuvarmasti omituisia ja kiinnostavia sivuhahmoja, syvällisempää perhedraamaa ja totaalisen ylilyöviä juonenkäänteitä. Pääpaino pysyy kuitenkin ulkopuolisen Victorin kamppailussa pitää kiinni itselleen tärkeistä asioista, tilanteessa, jonka kuvaamisessa Burton on osoittanut olevansa mestari jo monta kertaa aikaisemmin.
Visuaalisesti elokuva on äärimmäisen tyylikäs. Mustavalkoinen, syviä kontrasteja käyttävä kuvamaailma on erityisesti 3D:nä todellista silmäkarkkia, eteenkin kun perinteinen stop motion -animaatio näyttää tänäkin päivänä huomattavasti eloisammalta kuin tietokonepohjaiset kilpailijansa. Elokuva vaikuttaa aluksi melko säyseältä kuvatessaan omaa pseudotodellisuuttaan varsin hillitysti, mutta lopun kauhuiloittelun päästessä valloilleen tarjotaan katsojalle juuri sitä, mikä on tähän asti ollut Burtonin tavaramerkki.
Ennen kaikkea elokuva on kuitenkin suuri kunnianosoitus vanhoille Universalin kauhuelokuvaklassikoille. Paitsi Frankensteiniin, elokuvassa löytyy viittauksia myös Draculaan, ihmissusielokuviin, 50-luvun ”jättiläis-X tuhoaa kaupungin” -elokuviin ja moniin muihin vastaaviin klassikoihin, joita ilman nykyelokuvakin olisi varsin erilainen. Viittaukset näkyvät paitsi tapahtumissa, myös visuaalisessa ulkoasussa, hahmojen nimissä ja muutenkin kyseessä on hyvin kokonaisvaltainen, suorastaan elementillinen osa teosta. Jos sivistyksessä on Universal Horrorin mentävä aukko, ei Frankenweeniestä tule saamaan läheskään kaikkea irti.
Visuaalinen iloittelu, hauskat hahmot ja kauhuelokuvaviittausten bongaus riittävät tekemään Frankenweeniestä parasta Burtonia sitten Sweeney Toddin (2007). Aivan miehen aiempien animaatiotöiden tasolle se ei kuitenkaan yllä, sillä rehellisyyden nimissä täytyy myöntää elokuvan juonen olevan kohtuullisen ennalta-arvattava aina loppuratkaisua myöten. Se olisi myös saanut olla koskettavampi, nyt Sparkyn ja Victorin suhde ei kasva aivan niihin mittoihin kuin Tom Hanksin ja lentopallon autiolla saarella. Mutta tämä riittää. Frankenweenie on joka tapauksessa elokuva, josta on vaikea olla pitämättä. Se jos mitä on sitä vanhaa, taattua Burtonia.
