Martin Scorsese voitti parhaan ohjauksen Oscarin elokuvasta The Departed. Vuosia aiemmin oli paljon mestariluokan projekteja (Kuin Raivo Härkä, Kristuksen Viimeinen Kiusaus, Mafiaveljet), joista ihmiset toivoivat ohjauksen palkinnon viimein irtoavan. Eikö akatemia halunnut enää nähdä Scorsesen surullista ilmettä vai oliko se ansaittua? No, myönnetään. The Departed on Scorsesen elämäntyöpalkinto vaikka kunnianhimoisimmat projektit olisivat olleet ansaitumpia. Ehkä akatemia ei halunnut jättää tätä samaan onnettomaan tilaan kuin Hitchcockin ja Kubrickin kaltaiset suuruudet, mutta The Departed ei silti ole yhtään hyödytön ja se palkittiin oikeista syistä. Jos se olisi jäänyt huomiotta Mafiaveljien tavoin, Scorsesen perintöä elokuvantekijänä olisi pidetty laiminlyöntinä. Tästä leffasta löytyy kaikkea sitä, minkä Scorsese osaa parhaiten. Poliisi- ja mafiamaailma on osuva, näyttelijät ovat oikein, käsikirjoitus ja tarina ovat oikein, aina Scorsesen vakiotiimiä myöten.
Tarina käynnistyy 14 minuutin erinomaisella introlla esittelemällä meille kolme päähenkilöämme ennen alkutekstejä. Ensiksi tulee mafiapomo Frank Costello (Jack Nicholson), jonka jäljet näkyvät Bostonin kaduilla. Hän on pirullinen mies, joka on aina askeleen edellä ja siksi hän pestaa avukseen myyriä poliisin sisälle. Siinä kuvaan astuu Colin Sullivan (Matt Damon), joka tutustuu Costelloon 10-vuotiaana. Elämänopetusten ja lahjonnan saatossa Sullivan ryhtyy ikuiseksi myyräksi poliisivoimien sisällä. Poliisit tekevät myös temppunsa värväämällä poliisitulokkaan Billy Costiganin (Leonardo DiCaprio), jolla ei ole järin hienoa taustaa ja tällä perusteella hänestä tulee täydellinen myyrä. Vuosi kuluu… Sullivan elää leveästi nauttien poliisin roolistaan ja Costigan kärsii epäillessään jopa omaa mielenterveyttään. Olosuhteiden edetessä kissa- ja hiirileikki alkaa.
Yksi palkinnoista irtosi sovitetusta käsikirjoituksesta, sillä leffa onkin amerikkalainen uusversio kiinalaisesta trilleristä Infernal Affairs. Kun olen nähnyt kummatkin, jenkkiversio vie voiton näistä kahdesta. Koska leffa viettää enemmän aikaa näiden henkilöjen parissa ja leffasta tulee seurattavampi ja samaistuttavampi. Toiseksi se vie voiton myös tarinaan sopivan mafiakulttuurin takia. Se tekee henkilöhahmoista Scorsesen elokuvien kaltaisia katolilaisia työläismiehiä ja kasvettuaan karussa ympäristössä, vain hän ymmärtää gangsterimaailmaa. Etenkin edellisten mafiaelokuvien jälkeen, vain hän pystyy tekemään uskottavan uusversion. Kiinalaisella elokuvalla on tosin kaksi jatko-osaa täydentämässä trilogiaa, mutta kaiken ei tarvitse olla jatko-osien varassa, minkä jenkkileffa näyttää ymmärtävän mainiosti.
Scorsese ja käsikirjoittaja William Monahan tekivät kuvauksen Bostonin poliisien arjesta ja dialogi tukee tätä. Scorsese tajuaa yleensä kirosanojen päälle ja kuten se toimi Mafiaveljissä tai jopa Casinossa, se ei tunnu tarpeettomalta tai ärsyttävältä. Osuvasti miehitetyt näyttelijät, kuten Matt Damon, Alec Baldwin, Martin Sheen ja etenkin Mark Wahlberg näyttävät ja puhuvat kuin poliisit, joilla työpaikkahuumori luistaa ja nokkelat loukkaukset lentävät. Mafiakuvaus on dialogin suhteen samantyyppistä, mutta heidän maailmansa on tiukkaa ja karua, jolloin elokuvan väkivaltainen luonne tulee parhaiten esiin.
Käsikirjoitusta enemmän ohjauksen taidot näkyvät paremmin ja se näkyy näyttelijöiden energiassa. Jack Nicholson on aina ollut mestari konnan rooleissa ja ajattelin alkujaan, että tämä on hänen show’nsa. Olinkin väärässä… Nicholson valittiin oikeaan osaan eikä vaikutelma olisi ollut samanlainen jos sen olisi tehnyt Robert De Niro, yksi Scorsesen luottonäyttelijöistä. Frank Costello on roolia nähden Jackin samalla mielipuolisin ja hauskin suoritus, juuri hänelle sinetöity pahuuden ruumiillistuma, joka ei välitä kenestäkään ja katsoo, että kaikki menee hänen taskuunsa. Yllättäen Jack antaakin tilaa muille näyttelijöille ja hän on yksi muiden joukossa.
Heti kun Leo näytetään samassa kuvassa ensi kertaa Jackin kanssa, arvasin että siitä tulee kahden voimanäyttelijän taidonnäyte. Leon ja Jackin väliset kemiat yhteisissä kohtauksissa häikäisevät niin että jännite tuntuu ja samalla seuraamme kahta taitavaa esiintyjää. Vaikka Nicholson kuinka loistaa, Leo vetää pidemmän korren. Titanicin jälkimainingeissa avautui paljon hyviä rooleja ja Scorsese kiinnitti huomionsa tähän. Tuli Gangs of New York ja The Aviator, mutta Billyn rooli vakuutti minut täysin. Leo on täysin sellaisessa roolissa, missä häntä ei olisi uskonut näkevänsä ja missä ei olisi uskonut suoriutuvan näin hyvin. Hänen intensiivisyytensä ja käsin kosketeltava stressinsä on loistavaa ja siksi olisin toivonut miekkoselle Oscarin. Ikuiselta pojalta näyttävä tähti on kasvanut Titanicin yli ja hän pystyy tätä myötä näyttelemään roolin kuin roolin.
Yksi positiivisista yllätyksistä, joka onneksi sai Oscar-ehdokkuuden, oli Mark Wahlberg johtavan poliisin Dignamin roolissa. Siinä missä Leo oli kohtuuhyvä näyttelijä, niin Wahlberg oli minulle usein yhdentekevä. Hän oli puhdaspulmusten sankareiden rooleissa ja hänellä on leveä hymy – ei sen enempää. Kuten Leo, hän on sellaisessa roolissa, missä häntä ei uskoisi näkevänsä, mutta onnistuu itsekin yhtä mainiosti. Hän vastaa Nicholsonin ohella leffan lyömättömimmistä repliikeistä ja käyttäytyy kuin kunnon paskiainen mitä Dignam on. Plussana hahmosta ei halua tietää niin paljoa ja siksi vaan on parempi nähdä hänet omistautuneena työnarkomaanina.
Pääosanelikon heikoin lenkki oli ainakin minulle Matt Damon, jolla ei ole yhtä muistettavia pätkiä kuin muilla kolmella. Yksi leffan tuottajista Brad Pitt olisi alun perin esittänyt roolia ja olisi ollut kieltämättä mielenkiintoista nähdä mitä leffalle olisi tapahtunut, mutta silti tehty mikä tehty. Damon saa johtavana poliisihahmona rehvastelevia kohtauksia ja onnistuukin, se ei vaan kiinnittänyt huomiotani yhtä lailla kuin kolmeen muuhun, mutta roolituksessa ymmärrettiin onneksi Billyn ja Colinin vastakkainasettelu. Damon luo hienon vaikutelman itsensä näköisestä sankarikuvasta, jolla ei ole kuitenkaan puhtaat jauhot pussissa ja pinnan alla piilee enemmän, mitä meille näytetään. Onko Sullivan täydellinen kusipää? Ei. Tällaisissa kohtauksissa Damon loistaa, kun hän saa katsojan miettimään Sullivanin moraalia ja taakkaa, jolloin oudot sympatiat välittyvätkin eteenpäin. Yksi leffan vahvuuksista perustuu kemioihin ja dialogiin. Siinä missä Leon ja Jackin kohtaukset sähköistävät leffaa, niin Leon ja Mattin yhteiset harvat kohtaukset onnistuvat myös aina kännykkäkohtauksesta kliimaksiin. Oli siis hienoa nähdä Leo partasänkisenä gangsterina, joka on oikeasti poliisi ja Matt poliisiin soluttautuneena myyränä, kun huonommassa leffassa se olisi ollut nurin.
Jos elokuvalla on joitain heikkouksia, se on pakollinen romanssi, mikä toimii tässä tapauksessa paremmin kankaalla kuin paperilla. Tarkoitan sitä, että paperille kynäilty kolmiodraama tuntuu hassulta kontekstiin nähden ja nainen on sotkemassa kuvioita tyypillisessä asemassaan, mutta aiotut kemiat näyttelijöiden välillä onnistuvat eikä siitä siis tule haaskattua sivujuonta. Yksi hyvä syy oli käsikirjoituksen oivallus näyttää, miksi kemiat toisen miehen kanssa onnistuvat paremmin kuin sen toisen miehen kanssa. Se on muutenkin parempi idea, että tässä uusversiossa kaksi naista on yhdistetty yhdeksi ytimekkääksi hahmoksi, jota Vera Farmiga esittää mainiosti.
Kun yhtä loistavaa leffaa valmistetaan, loppu merkitsee kokonaisuuden kannalta paljon. Käyn itse yleensä heikkona pidennettyihin lopetuksiin ja niin myös tässäkin. Jos leffa tähtää juoni- ja henkilötasolla tai jopa tunne- ja älykkyystasolla pidempään lopetukseen, se on hieno keino, koska silloin teoksella onkin jotain enemmän annettavaa kuin perinteinen good-triumphs-evil tai mikä lie. Viimeisen puolen tunnin aikana elokuvasta tulee kaikkien tarina ja silloin viimeistään kaikki ovat tavalla tai toisella rottia organisaatioiden sisällä.
The Departed on äärettömän viihdyttävä leffa ja ohjaajansa tuntuinen teos, mikä saa kaiken oikein ja siinä on myös oma moraalinen sanomansa muiden Scorsesen gangsterileffojen tapaan. Leffa muuttuu paremmaksi, mitä enemmän sitä miettii ja mitä enemmän hienoa dialogia tai henkilöohjausta löytyy. Alkuperäisessä leffassa oli mieleenpainuvia kohtauksia, muistettava tunnelma ja sitä kautta mukiinmenevä finaali, mutta toisaalta se myös jättää vähän tyhjän olon. Scorsesen kädenjälki toimii paremmin, mutta edellisen leffan kunniaksi niissä kummassakin on yhteinen toimiva viesti: ”Uskollisuus järjestölle on valhe, uhraukset todelliselle pomolle on testi. Kuinka kauan sitä kaikkea jaksaa?”
