Ensimmäinen elokuvateatterielämykseni? Mikäpä muukaan kuin japanilais-hollantilainen eeppisyyden huipentuma, Muumipeikko ja pyrstötähti! Olin nelivuotias – liian pieni, mutta hällä väliä. Salista ulos tallustaessani tärisin, haukoin henkeäni ja ennen kaikkea sisimmässäni tiesin, että elokuvat olisivat minulle SE JUTTU.
Koska en ole nostalgiani kanssa yksin, on Maria Lindbergin tuoreella nukkeanimaatiofilmatisoinnilla melkoinen haaste voittaa katsojat puolelleen. Mainosrumba soi kunnailla asti, mutta karkeloiko kansa?
Muumi ja punainen pyrstötähti -elokuvan alussa ja lopussa hapokkaasti laulava Björk antaa lupaavasti odottaa rohkeasti erilaista Jansson-tulkintaa – sellaista, jossa hahmojen boheemi elämäntyyli vietäisiin astetta pidemmälle. Biisin luoma lataus ei voisi mennä enempää metsään, sillä kyseessä onkin sisällöltään tuikitavallinen muumifilmatisointi – tuntemaamme piirrettyyn verraten vain huomattavasti sopivampi pienille lapsille. Motiivin sinänsä ymmärtää; onhan Pyrstötähti muumien historian kannalta oleellinen tarina, jossa muun muassa nähdään Niiskuneiti ensimmäistä kertaa. Tarinaa maailmanlopun uhasta ei kuitenkaan soviteta perheen pienimmille tekemättä isoja uhrauksia.
Tarina käynnistyy Muumilaakson peityttyä harmaaseen pölyyn. Huolettomaan elämään tottunut muumiperhe joutuu kiperän kysymyksen eteen, kun elämäntapafilosofi Piisamirotta nostaa pöydälle ajatuksen maailmanlopusta komeetan muodossa. Asiaa on lähdettävä kysymään viisaammilta, joten Muumipeikko lähtee ystävineen seikkailulle kohti Yksinäisten vuorten tähtitornia.
Janssonin synkimpiä ruodintoja ei ilmeisistä syistä ole sisällytetty elokuvaan, minkä myötä muun muassa piisamirotan kaltainen loistohahmo on karsiutunut pessimistisestä maailmanlopun profeetasta melkoiseksi tusinapummiksi. Suurta komeettakysymystä väistellessään Punainen pyrstötähti jää sarjaksi enemmän tai vähemmän kiinnostavia, irrallisia seikkailuhetkiä, jotka vasta lopussa saavat alleen painavamman jännitteen.
Huopamuumit ovat toki vallan ihastuttavia, mutta eivät kovin ilmeikkäitä ja siten kokopitkässä tarinassa käyvät tylsiksi katsella. Voisi olettaa kriittisen lapsiyleisön valitsevan tässä tilanteessa ennemmin tutun japanilaispiirretyn, jossa on kosolti enemmän liikettä huulista lähtien. Nukkejen toiminnot kestävät toisinaan vaivaannuttavan kauan, mikä verottaa pahiten jännittäviksi tarkoitettuja kohtauksia. Lapsena tarinan mieleenpainuvimpia hetkiä oli, kun äkäinen angostuura nappasi Niiskuneidin kouriinsa – nyt legendaarinen hirviö oli pelkkä monikätinen puu.
Status ”Pohjoismaiden ensimmäisenä 3D-kokopitkänä” on varmaan ansainnut tuotannolle läjäpäin ilmaista huomiota, mutta itse kolmiulotteisuus ei tuo elokuvaan yhtikäs mitään. Muumit ovat kyllä näkyvästi taustojensa ja etualojensa välissä, mutta entäs sitten? Jippo ei vaikuta lainkaan tunnelmaan tai kerrontaan, vaan tuntuu olevan olemassa vain itsensä vuoksi. Efektistä ei suoranaisesti ole haittaa, mutta kalliimman leffalipun väärti se ei takuulla ole.
Näin loistavalla pohjatekstillä ei kuitenkaan voi mennä täysin metsään: tarinan humaani viesti lämmittää ja muumit ovat puolivillaisestikin toteutettuina äärimmäisen kiehtovia otuksia. Sankareitamme motivoivat milloin ahneus, milloin turhamaisuus tai ihan vain silkka typeryys – ja toisinaan juuri nämä epämiellyttävät luonteenpiirteet synnyttävät heissä myös odottamatonta rohkeutta. Näkökulma ei koskaan syyttele vaan lämpimästi ymmärtää.
Tv-sarjan luoma näkemys muumilaaksosta on ilmeisesti juurtunut tekijöilläkin syvään, sillä hahmojen äänet muistuttavat huomattavasti edeltäjiään. Nostalgian ulkopuolelle on vaikea astua, mutta uskoisin että uudetkin yleisöt ottavat omakseen Pyrstötähdestä ennemmin piirretyn version. Kävi miten kävi, tärkeintä on, että tarinat muistetaan.
