Jos olisin kuullut vuonna 1991 Steven Spielbergin ohjaavan live-action-version Peter Panista, olisin turauttanut mustikkapiirakan. Mitä muutakaan voi miehellä enää odottaa listalla ihmissyöjähain, avaruusolioiden ja Graalin maljan metsästyksen jälkeen kuin merirosvot (ja dinosaurukset)? Silti elokuva ei koskaan noussut ykköspuheenaiheeksi niin Spielbergistä kuin ylipäätään laadukkaammista perheleffoista puhuttaessa. Vai voiko joku väittää vastaan?
Spielberg on edelleen mielestäni yksi tehtävään parhaiten sopivia ohjaajia, mutta joskus vannoutuneempikin kannattaja joutuu myöntämään, ettei osaavinkaan fantasiaseppä tao aina kultaa. Mikä elokuvassa sitten on pelastettu ja mikä pilaantunutta tavaraa? Katsotaan Koukkua koko kaaren mitalta.
Elokuvan ensimmäinen näytös on karmaisevaa keskinkertaisuutta. Aloituspuolituntisella pohjustetaan aikuisen Peter Panin (nyt Banning) vieraantuneet välit perheeseensä: hän on – yllätys tai todennäköisemmin ei todellakaan yllätys – työnarkomaani ja tyypillinen isä, joka ei ollut siellä. Isä, joka lupaa ja lupaa ehtiä tsemppaamaan poikaansa baseball-matsiin, mutta lyöntivuorossa poika näkee ainoastaan tyhjän paikan katsomossa. Vähemmästäkin jää sieluun reikä. Vaikka Hook ilmestyi ennen Valehtelija valehtelijaa, Austin Powersia ja erästä Simpsonien varhaista jaksoa, niin en millään jaksa uskoa, että Koukku olisi näiden kuoppaamisen arvoisten kliseiden edelläkävijä. Spielbergin nyt varsinkin pitäisi tietää paremmin, kun on tuota teemaansa poissaolevasta isäukosta pyörittänyt elokuvissaan.
Sen sijaan Pelimäen Teuvo ei ole koskaan ollut erityisen tunnettu iholle käyvästä synkkyydestä ja ahdistuksesta, eivätkä usvaisella linssillä pehmennetyn satu-Lontoon ilme ja Robin Williams pääosassa varsinaisesti tue näitä perheen keskinäisiä tulehtumia, kun Banningit saapuvat Atlantin toiselle puolelle. Jopa John Williams alentuu edellä mainitussa baseball-pettymyksessä käsittämättömään 80-luvun sitcom-tyyliseen Dave Grusin -jazziin. Korvani eivät ole koskaan miettineet yhtä kovaan ääneen, mitä helvettiä täällä tapahtuu.
Banningien perheen lapset sieppaa merikapteeni toisesta maailmasta.
Kun Peter säntää Mikä-mikä-maahan siepattujen lastensa perään, elokuva ottaa tuulta alleen. Puhtaat purtilot nököttävät studiolavasteissa ja poliittisesti korrektien piraattien alituinen ”Yarrr”-mökä kaunistaa Mikä-mikä-maan audiokokemusta. Enää samalla lailla tuo ei nostata intoa kuin myöhemmin Pirates of The Caribbeanin vastaavat särmää saaneet romminryystäjät. Parketille astelee kapteeni Koukku prameana ja sisäsiistinä, ilmeisesti jo vuosia sitten viimeisimmänkin badass-uskottavuutensa menettäneenä seilorina (parisuhteen omaiset välit kätyri Smeehen eivät ainakaan auta asiaa), jota Dustin Hoffman kaikessa överiydessään selvästi nautiskellen tulkitsee.
Saatuaan kaksintaisteluhaasteen Koukulta, Helinä-keiju neuvottelee Peterille valmistautumisaikaa ja tämä vetäytyy Kadonneiden poikien kotipuoleen etsimään kadonnutta itseään. Se, mitä seuraa, lukee käsikirjoituksessa arvatenkin sanoin: ”Robin Williamsin improvisaatioteatteria ja lapasista karkaavaa hulinaa.”
Lavastus on viehko tekopuineen ja vaaleanpunaisen loiste kaunis taivaalla, mutta niin pehmeä on kyllä leffan ulkonäkö, ettei sen yksittäisistä ruuduista löydy takuulla edes yhtään mustaa. Käyköön tämä vertauksena koko otteesta elokuvaan.
Vaihtoehtoisella pääosavalinnallakin elokuvaan saisi hennosti lisää karheutta. Kertomuksen päähahmo on nimestä huolimatta Peter Pan. Mieheksi, jonka on hakeman sisäistä lastaan, Robin Williams on ikuisessa nuoruuden energiassaan luonnollinen valinta rooliin, mutta sydämeni oli silti jättää lyönnin väliin, kun sain tietooni, että rooliin oli mittailtu myös Kevin Klinea. Kala nimeltä Wandan Otosta tuskin on kaikkien mielikuvissa Peter Paniksi, mutta omissa unelmissani Pania esittävällä Klinella on juuri sopivasti Lawrence Kasdanin ja Richard Attenborough’n leffoissa hankittua rehdin miehen luontevuutta, ja sille taas vastapainona Kala nimeltä Wandassa todettua heittäytymiskykyä ja ilkikurista terää. Miettikää, mikä jännitys Peterin kohtalosta jäisi Klinen hienoisella hiomattomuudella! Myös Williamsilla oli toki takanaan räävitöntä stand-up-uraa sekä Oscar-ehdokkuuksia, mutta kuka ikinä uskoisi, ainakaan Williamsin ysärikauden perheystävällisten roolien jälkeen, ettei tämä Peter Banning ehkä löytäisikään sisimpää itseään? Sorry, Robin, mutta hahmon oman lopputuleman suhteen olet liian ystävällinen tarvittavaan jännitykseen.
Kaiken hallitsemattoman torspoilunkin alta nostaa päätään oikea majuriliigan yläpeukku: se, etteivät Spielberg ja kumppanit tyydy kertomaan Disneyn tutuksi tekemää tarinaa uudestaan, vaan he luovat aikajanalla kauas harpanneen jatko-osan. Toteutuksesta voi olla montaa mieltä, mutta kulma tuntuu näinä tunnettujen hahmojen ja mytologioiden uudistusaikakausina edelleen tuoreelta: aikuiseksi kasvamaton poika, joka sittenkin kasvoi aikuiseksi, on idea, joka laittaa murot kurkkuun vähänkin Peter Pania tuntevalle katsojalle. Puhumattakaan nyt siitä, että tämä ei enää muista olleensa Mikä-mikä-maan oma lapsitähti. Ajatuksen tasollakin leffa paikkaa jo monia ontumisiaan.
Nimihahmo Koukulle on niin ikään kaikessa hölmöydessään kirjoitettu hienoja piirteitä. Mielestäni on varsin OK, että Koukun motiivi johtaa suorasukaisesti hänen historiastaan Panin kanssa ja tarpeesta kyykyttää arkkivihollista. Koukulla on egoa. Näin vältytään myös ylimääräisiltä lisäjuonilta. Toisekseen tämä ei ainoastaan kidnappaa Peterin lapsia, vaan onnistuu kääntämään heistä Peterin pojan, Jackin, puolelleen. Kun isäpappa Banning on laiminlyövä sontiainen, niin eipä ihmekään, että katkeruus kytee ja Koukun yllättävät taivuttelutaidot saavat pimeän puolen kuulostamaan… koukuttavalta. Ei se nyt yhtäkään katsojaa huijaa, mutta sitähän ei elokuvan sisäinen hahmo tiedä.
Kun ruokasodalla ja monenmoisella cha-cha-cha’lla ryyditetty keskivaihe (tai treenausjakso, kuten Rockyn ystävät sen tuntevat) tulee päätökseensä lyhyessä takaumaosiossa, voi kiittää itseään, ettei keskeyttänyt elokuvaa vartin jälkeen. Viimeistään siinä kohtaa, kun Banningista kuoriutunut Pan sinkoutuu taivaalle, niin minunkinlainen kyyninen pökäle muistaa, että tätähän tänne tultiin ostamaan. Samalla John Williams päästää irti sen hitusen Harry Pottereitakin enteilevän magiansa, joka luonnehtii J.M. Barrien luomusta kirurgisella täsmällisyydellä. Haaste on valmis täytäntöönpanoon.
Massiivinen ansio leffan toimivista puolista ei kuulu Spielbergille, eikä käsikirjoittajille, vaan yksinkertaisesti Barrien alkuperäismateriaalille, jonka kestävästä potentiaalista Spielbergin elokuva toimii pikemminkin muistuttajana. Kun tarhaikäisenä kiehtoivat merirosvot, lentäminen ja erityisen omalaatuinen pahis-sankari-ottelupari, voi vanhempana tajuta, ettei lapsuuden ja ikääntymisen teemoilla sävytetty seikkailu ole rajattu vain perheen nuorimmille. Ehkä ikääntymättömän pojan kertomuksessa on jotain oleellista sanottavaa kasvamisesta? Ehkei kapteeni Koukkukaan todella stressaa pelkkää kätensä lounastanutta krokotiilia, kun kuulee viisarien nakutusta? Vaillinaisillakin teorioilla voin sanoa, että olipa Amblinin versio kuinka puutteellinen tahansa, siitä voi saada – anteeksi anglismini – ruokaa ajatuksille. Tai jos ei muuta, niin näyttöä siitä, mitä kannattaa välttää tulevaisuudessa.
Kuinka siis ollakaan: miehestä, joka unohti, kuka on Peter Pan, sai kuin saikin tarinan katsojalle, joka oli unohtanut, kuka on Peter Pan. Spielbergismit ovat n:nnessä potenssissaan tervan nielemistä, mutta onnistuessaan paluu Mikä-mikä-maahan alkaa poltella ja kovaa. Voisin kai dissata leffaa äänekkäämminkin, mutta Peter Pan -tarinoiden sattumalta moninkertaistunut määrä hyllyssäni kertoo ihan erilaista totuutta.
