Reeker edustaa 2000-luvun amerikkalaista kauhua melkein parhaimillaan – valitettavasti. Sen kaikki puitteet on hyvin tehty, jopa päähenkilöitä jahtaavaa hirviötä myöten, mutta juoniselosteensa ulkopuolella se ei säväytä lainkaan. Reekeriä, kuten niin monta kolmannen vuosituhannen ensimmäisen kymmenyksen amerikkalaista kauhuelokuvaa, vaivaa sen hengettömyys, enkä nyt tarkoita päähenkilöiden satunnaista yskimistä, vaan päävihollisen ja sen kautta juonen totaalista katoa. Elokuvan seuraaminen on kuin Simpsonien 17. kauden katsomista: tietää valmiiksi mitä on tulossa, hahmot ovat vankalla pohjalla ja alku erinomainen, mutta kaikki omaperäisyys on käytetty loppuun.
Reekerin alkuasetelma on erittäin tavanomainen: viisi nuorta matkalla johonkin satunnaisiin bileisiin kohtaavat ongelmia keskellä ei-mitään. Aihetta on amerikkalaisessa kauhussa lähestytty niin useasti, että mieli tekee kysyä miten venäläiset nuoret selviävät Siperiasta. Tavallisesta halvan kauhun luokasta poiketen Dave Payne saa oikeasti hetken aikaa puhallettua henkeä päähenkilöihinsä ja kauhuelokuvan arvokkaimmasta annista, eli samaistuttavista henkilöistä, saa hetken aikaa makua elokuvan alkupuolella. Kohti aavikolla pidettäviä Area 52-bileitä etenevä porukka kokee matkallaan vastoinkäymisen, kun kuski ei suostukaan rahtaamaan yhtä matkustajaa suuren huumemäärän takia eteenpäin. On siis aika pysähtyä huoltikselle, jolta poistuminen tuntuukin hankalammalta.
Matkustajat koittavat yhteyttä ulkomaailmaan saaden selville vain teiden olevan suljettu. Tiukka musiikki ryydittää tunnelmaa hylätyllä bensa-asemalla, jolle matkustajien on auton bensaletkun puhjettua pakko jäädä. Tässä kohdin tavataan valitettavasti myös tunnelman huippukohta. Enempää juonesta paljastamatta, jää Reeker monien USA:ssa tuotettujen nykykauhuelokuvien tavoin suureen varjoon, sillä kauhuelementtien rakentamista ei lunasteta suurella loppukliimaksilla. Toki Reeker tarjoaa muutaman säikähdyksen ja jopa loppukäänteen, mutta ensimmäinen puolituntinen, jolloin hahmoja vasta esitellään, eikä usvana väijyvästä kuolemasta ole vielä tietoakaan ovat paketin viihdyttävimmät piirteet. Parhaimmat roolisuoritukset tekevät Hostellistakin tunnettu Derek Richardson, jonka suurin kompastus on käsikirjoituksen loppupuolisko, sokeana käyskentelevä Gummersall ja vahvan naisen osaa puolustava Tina Illman, jotka varmasti käyvät ammattitaitonsa rajoilla kauhuelokuvan tiimellyksessä käsikirjoituksen armahtamatta heille kuin muutaman kiinnostavan repliikin.
Teknisten puitteiden ja näyttelemisen osalta Reekerissä ei ole pahemmin haukuttavaa. Tietysti näidenkin saralla elokuva tippuu auttamatta keskikastiin, mutta varsinainen ongelma lienee käsikirjoituksessa, jonka viimeinen puolituntinen ei millään pysty lunastamaan alun odotuksia, jolloin jopa teknisesti hyvin toteutettu hirvö jää toisarvoiseksi. Se on vähän sama kuin katsoisi Psykoa, jonka murhaaja on peräkammarin pojan sijasta kummitus. Elokuva lupaa näine hyvineen paljon, enkä ihmety jos joku tätä elokuvaa kehuu, mutta todellisuus on lähinnä tylsä: tuoksu ei nimestä huolimatta tapa ketään, tappoväline jää lähinnä kyseenalaiseksi kuriositeetiksi ja yritys loppuu viimeistään, kun murhaaja astuu avoimesti kentälle ja edes soundtrack ei tunnu siihen reagoivan. Harmi että Michael Ironsidekin jäi tämän kaltaisten elokuvien vakiosivuhahmoksi – hänessä olisi ollut potentiaalia uudeksi Jack Nicholsoniksi. Näine hyvineen Reeker tippuu auttamatta huonojen kauhuelokuvien kastiin, josta pelastuminen olisi edellyttänyt murhaajan ja murha-aseen motivoimista jotenkin, päähenkilöiden todellista kamppailua ja dialogin johdonmukaisuutta. Todellinen kauhu löytyy vieläkin sieltä mitä ei näytetä, ei sieltä mitä ei selitetä.
