Kilpapyöräilijä Lance Armstrong oli Suuri Amerikkalainen Urheilusankari. Mies voitti Ranskan ympäriajon seitsemän kertaa perätysten ja nousi palvotuksi esikuvaksi. Armstrong oli mies, joka uransa varhaisessa vaiheessa selätti syövän, palasi kilpaurheilun pariin ja marssi voitosta voittoon. Toisin sanoen täydellinen mannekiini sankaritarinoita janoavalle urheilukansalle. Armstrongille pyöräily oli koko elämä ja miehen voitonjano sammumaton. Voittojen täyttämä urheiluelämä paljastui kuitenkin suureksi valheeksi, kun Sunday Timesin itsepintainen reportteri David Walsh kaivoi esiin totuuden Armstrongin ylivoimasta. Kysymys ei ollut poikkeuksellisesta taidosta, tekniikasta tai fyysisistä lahjoista. Lance oli kuningas vain ja ainoastaan huippuunsa viritetyn dopingkoneiston ansiosta.
Kokenut brittiohjaaja Stephen Frears (Philomena, The Queen) heittää katsojan pureskeltavaksi kohtuullisen mielenkiintoisesti rakennetun ja erinomaisilla näyttelijäsuorituksilla kuorrutetun näkemyksen ilmiöstä nimeltä Lance Armstrong. Tarina seuraa paitsi Armstrongin (Ben Foster) ja hänen pyöräilytallinsa vaiheita myös irlantilaista urheilutoimittajaa David Walshia (Chris O’Dowd), joka oli omalta osaltaan paljastamassa Armstrongin kilpatallin US Postalin järjestelmällistä dopingia. Tärkeään osaan tarinassa nousee myös Armstrongin tallikaveri Floyd Landis (Jesse Plemons), jonka paljastukset olivat tärkeässä osassa vyyhdin purkautuessa.
The Programin käsikirjoituksen kirjoittanut John Hodge nojasi tarinansa pitkälti David Walshin kirjaan ”Seven Deadly Sins: My Pursuit Of Lance Armstrong” sekä doping-viranomaisten tutkimusmateriaaliin. Näin ollen elokuva tarjoaa sinällään kiinnostavan sukelluksen siihen, kuinka urheilumaailmaa huijattiin lähes vuosikymmenen ajan. Katsojalle avautuu melko totuudenmukainen kuva siitä, kuinka Armstrong päätyi yhteistyöhön italialaisen dopingtohtorin Michele Ferrarin (Guillaume Canet) kanssa ja miten kaksikko rakensi Armstrongista voittamattoman kemiallisen koneen. Myös Armstrongin tapa kohdella kilpakumppaneitaan nostetaan surutta esille sekä myös se, kuinka Floyd Landisin kohteleminen kaltoin kapsahti lopulta mestarin omaan nilkkaan. Valitettavasti tarina ei juurikaan pureudu kenties kiinnostavimpaan asiaan: mikä ajoi Armstrongin tavoittelemaan voittoa hinnalla millä hyvänsä? Taistelu syöpää vastaan tarjoaa yhden palasen vastauksesta, mutta Armstrongin flirttailu epon kanssa alkoi jo ennen miehen sairastumista. Hieman syvällisempi pohdinta Armstrongin ratkaisujen syistä olisi tehnyt henkilöhahmosta huomattavasti moniulotteisemman. Nyt Armstrong maalataan melko yksioikoisesti kylmän laskelmoivaksi konnaksi, jolla ei ole lainkaan omaatuntoa. Tosielämän Armstrong on kuitenkin hyvin ristiriitainen henkilö, kuten Alex Gibneyn mainio dokumentti The Armstrong Lie (2013) osoittaa. Tekijöiden kunniaksi on toki sanottava, että Armstrongin vahva ja ansiokas hyväntekeväisyystyö syöpäpotilaiden puolesta tuodaan reilusti esille, eikä sitä pyyhkäistä taka-alalle.
Elokuvan näyttelijäsuoritukset ovat yhtä lukuun ottamatta erittäin vahvoja. Ben Foster tekee vangitsevan roolin Armstrongina ja hallitsee jokaista kohtaustaan magneettisella voimalla. Fosterin tulkitsema Lance on hyytävän häikäilemätön voitontavoittelija, jonka jäätävän pistävää katsetta ei edes leveä hymy kykene pehmentämään. Aina erinomainen Chris O’Dowd toimii David Walshin osassa elokuvan moraalisena äänenä ja tarvittavana komedian lähteenä, vaikka miehen roolihahmo jääkin aavistuksen taka-alalle. Jesse Plemons on mainio Floyd Landisina, hartaana uskovaisena, jonka mielenrauhaa doping-temppuilu kalvoi vuosikausia, mutta vasta oman käryn jälkeiset tapahtumat saivat hänet avaamaan suunsa. Näyttelijäjoukon epäonnistuja on ranskalainen Guillaume Canet, joka tekee lääkäri Andreottista enemmänkin kliseisen ja koomisen kohkaajan, kuin rautahermoisen epo-tietäjän.
Vaikka The Program sukeltaakin kilpapyöräilyn synkkiin syövereihin, niin varsinaista kilpa-ajoa elokuvassa nähdään melko vähän. Hetket satulassa onkin sitten kuvattu erittäin komeasti ja vauhdikkaasti Alppien hulppeissa maisemissa. Pääasiassa Frears keskittyy suureen puhallukseen ja siihen kuinka se tehtiin. Samalla kokenut brittiohjaaja naureskelee peitellysti meille urheilufaneille. Sankareita palvotaan ehdoitta ja silmät suljetaan tosiasioilta, vaikka epäilyksen siemeniä on kylvetty matkan varrella säkkikaupalla. Kun totuus paljastuu, niin sama urheiluväki hyppää marssimaan moraalinvartijoiden kovaääniseen eturintamaan.
