Pikkuista Hobitti eli sinne ja takaisin-kirjaa lukematon voi olla hyvin tyytyväinen Odottamattoman matkan jatko-osaan, sillä paketti on todella viihdyttävä. Se sisältää valtaisan, rikkaan maailman ja hauskoja viitteitä Taru Sormusten Herra-trilogiaan, joita voi bongailla hahmoissa, vuorosanoissa ja kuvissa. Vaikka filmin kesto on pitkä, kuten Jacksonin ohjaamalta voi odottaa, se ei tule tätä pläjäystä haittaamaan.
Bilbo, Gandalf ja Thorin kääpiöineen jatkavat matkaansa Yksinäiselle Vuorelle, sillä lohikäärme Smaug on pöllinyt kyseisen kääpiöiden valtakunnan itselleen. Matkaa kuljetaan niin jalkaisin pimeällä polulla kuin tynnyreillä tuntemattomilla vesilläkin. Bilbolle (Martin Freeman) ja Thorinille (Richard Armitage) kasvaa pikkuhiljaa ahneus omaan kultaansa, onhan Bilbolla nyt taskussaan Valtasormus ja Thorinin koti-ikävä kasvaa kasvamistaan. Mysteerinen, Saatananomaisessa muodossa esiintyvä Synkmetsän noita (Benedict Cumberbatch) on myös herättänyt mielenkiintoa varsinkin Gandalfissa (Ian McKellen) ja Radagastissa (Sylvester McCoy).
Toisin kuin edeltäjänsä, tässä elokuvassa ei ole tiettyjä kohtauksia, jotka ovat hyviä. Koko elokuva on hyvä. Tarinankulku sujuu ja juoni luottaa itseensä paremmin. Pikkuhuumoria ei paiskata jokaiseen toimintatäytteiseen repliikkiin, ja toimintakohtaukset ovat todella jännittävää ja ehdottoman eeppistä katseltavaa, mitä onkin kaivattu.
Tekeleessä on myös loistavia kohtauksia, joissa trilogian kehityksen huomaa parhaiten. Peter Jackson käyttää samaa kikkaa mitä trilogian ensimmäisessä osassakin käytettiin, eli se mitä yleisö odottaa eniten ja mikä vetää eniten puoleensa, säästetään eeppisiin loppukohtauksiin. Tästä myöhemmin lisää.
Mitä jäin ehkä eniten kaipaamaan, ovat ne kaukaa kuvatut, luonnollisen kauniit maisemat. Kaikessa mennään lähelle, sillä miljöö on niin ahdas. CGI pääsee taas paistamaan useassakin kohtaa, näkyvästi, mutta hallitusti, varsinkin persoonallisen näköisessä ”lohikäärmeen aareluolassa”.
Taurielin (Evangeline Lily), Legolasin (Orlando Bloom) ja Kilin (Aidan Turner) söpö kolmiodraama on turhauttavan kliseinen ja melkeinpä säälittävän arvattava. Se olisi toiminut paljon paremmin, jos Taurielin ja Kilin välisen romanssin olisi antanut kasvaa katsojan tietämättömissä ja se olisi paljastunut vasta jossain ennenkuulumattoman hienossa twistissä. Tälläisenään se saa kaikkien TSH-fanityttöjen ykköshahmon Legolaksen huonoon valoon. Se Legolas, minkä olet tavannut Tolkienin kirjoissa ja TSH-leffoissa, on vain kateellinen pettymys Hobitissa.
Sitten on vielä yksi kysymyksiä herättävä, hieman pännivä asia. Bilbo, missä sinä olet? Gandalfin sanoja lainaten Bilbo on totta tosiaan muuttunut, ja vaikka mammanpoikamaisuutta ja hobittimaista nokkeluutta voidaan herrassa edelleen huomata, Martin Freemanin mielenkiintoinen särmä on hieman himmennyt. Bilbo ei tunnu enää kannattelevan niin vahvasti trilogian nimeä ”Hobitti”, toisin kuin aiemmin.
Smaug. Olin yksi niistä harvoista, joka ei lähtenyt katsomaan tätä elokuvaa sen parhaiten kannattelevan hahmon takia (kunnes sain tietää lohikäärmen äänenä toimivan Benedict Cumberbatch), mutta ehkä se olikin syy, miksi olen nyt hieman jopa blown minded ja välittömän ihastunut. Vaikka tyylikkään loharin ei-niin-yksityiskohtainen-ulkonäkö saattaa olla pienoinen pettymys, kaiken pelastaa sen verisen komeat eleet ja kookas käyttäytyminen sekä seksikkään ylimielinen ääni. Smaug on aivan selvä kirsikka kakun päällä, joka tuo elokuvalle näyttävän, melkeinpä odottamattoman lopetuksen.
Hobitti-trilogia on siksi trilogia, että sen ohjaaja haluaa antaa katsojalle enemmän ja näyttää, että jonkun jo ennestään mielenkiintoiseen maailmaan voi todella omistautua. Hyvää työtä, herra Jackson. Älä vain pudota rimaa alas, vaan anna tälle kolmiosaiselle saagalle sen ansaitsema hieno lopetus.
