Paahtoleipäkin on mauton, pullamainen ja mitäänsanomaton. Paljon niitäkin on tullut vedettyä ja joka kerta makukokemus on samanlainen. Kalkkunan Pompeji tai Pompeii on ohjannut brittiläinen herrasmies nimeltään Paul W. S. Anderson. Ansiolistalta löytyy monia mainitsemisen arvoisia timantteja joista muutamia ovat Mortal Kombat(1995), Death Race(2008) ja Resident Evil Retribution(2012). Anderson ei ole ollut mukana tämän elokuvan käsikirjoittamisessa, mutta eipä hänen ohjaustyöstäkään lisäpisteitä ropise. Heti alkuun täytyy todeta etten vieläkään ole aivan varma tehtiinkö tämä elokuva täysin vakavalla mentaliteetilla, vai onko kyseessä ollut joku vedonlyönti tai kilpailu maailman huonoimman katastrofielokuvan tittelistä.
Kuten paahtoleivänkin, on Pompejin sisusta täyttä pullamössöä luita ja ytimiä myöden. Elokuva sijoittuu vuodesta 62 jKr. vuoteen 79 jKr, jolloin Campanian hallintoalueella sijaitseva Vesuvius tulivuori purkautuu ja hautaa gladiaattorihuveista nauttivan Pompejin kaupungin tuhoisan tulimyrskyn alle. Kit Harington näyttelee pääosaa orja Milona, joka kokee roomalaisten tuhovoiman jo pikkupoikana Britannian pohjoisosissa ja päätyy kohtalon oikusta gladiaattoriksi Pompejiin. Tästä eteenpäin tämä romanttinen katastrofispektaakkeli tarjoaa gladiaattorien välistä rasvaista pullistelua, hienoja hidastettuja taistelukohtauksia, täysin ulkonäköön perustuvaa romantiikkaa, politiikkaa johon liittyy pari kuvankaunista naishenkilöä, senaattori, kolmiodraamaa ja unohtamatta tietenkin ylhäältä kuvattuja CGI-otoksia. Anderson on antanut leffalle kunnollisen Hollywood käsittelyn. Ensimmäisten otosten aikana lähes kaikki historiallisiin Hollywood elokuviin lukeutuvat kliseet on täytetty.
Vesuviuksen purkaus, tarinan odotetuin hetki ja kliimaksi on pohjustuksistaan lähtien vain nopeasti ohikiitävä pintakiilto tarinan keskittyessä paperisen ohuiden hahmojen tylsääkin tylsempiin edesottamuksiin. Katastrofaalinen hetki ei lunasta missään vaiheessa odotuksiaan ja homma tuntuu vain keinolta lakaista koko surkuhupaisa juoni maton alle. Romantiikkapuoli on sekin rakennettu niin laiskasti ja epäloogisesti, ettei koko hommassa tunnu olevan päätä eikä häntää. Rasvattujen vatsalihasten omaavan orja Milon ja Cassia neidon(Emily Browning) orastava rakkaussuhde ei ole yksinkertaisesti uskottava. Mitään kehitystä tai todellista ajatusta asian perustelulle ei anneta. Tai kai kärsivän hevosen päästäminen päiviltä on tapa ihastua, jos näyttää kiiltokuvapojalta ja on käynyt paljon salilla? True love. Sama kaava noudattelee oikeastaan kaikkia elokuvan hahmoja. Hahmoarkit täytetään, koska niin käsikirjoituksessa lukee ja dialogi on sen mukaista. Mitäpä sitä enempää katsojan päätä vaivaamaan. Milon kohtaamaa hengenheimolaista gladiaattorisellissä tulkitsee Adewale Akinnuoye-Agbaje Atticus hahmollaan, eikä herran näyttelijäsuorituksessa sinällään mitään vikaa ole. Harmi vain että koko sivuhahmo on kuin suora copy paste Gladiaattorin(2000) Djimon Hounsoun esittämästä Juba gladiaattorista. Ykköspalkinnon suurella marginaalilla vie kuitenkin Kiefer Sutherlandin tulkitsema roomalainen senaattori Corvus. Nyt osuttiin kilometritolkulla maalitaulusta tämän roolituksen kanssa. Yhtä väkinäiseen ylinäyttelemiseen törmää normaalisti B-elokuvien parissa. Tämän elokuvan budjetti lähentelee 120 miljoonaa dollaria. Ehkä porukka menetti toivonsa tämän kikkareen kohdalla hyvissä ajoin eikä ketään kiinnostanut?
Pullantäytteiset hahmot ovat vain jäävuoren huippu tämän leffan ongelmista. Eniten päänsärkyä aiheuttava ongelma on juonen jatkuva levottomuus ja tarpeettomien sivujuonten esittäminen. Pompejiin ollaan tungettu niin paljon tavaraa niin lyhyessä ajassa ettei mistään saa kunnon otetta ja koko elokuva jättää karvaan, mitäänsanomattoman maun suuhun. Senaattori Corvuksen salamyhkäiset ilmeet ja lyhyet, ytimekkäät lauseet jätetään täysin roikkumaan ilmaan vailla selitystä ja päähän jää iso kysymysmerkki koko hahmon osalta. Kuten myös poliittisista kiekuroista, joilla leffa kiusoittelee. Tarinan poukkoillessa sinne tänne jokaisen hahmon identiteettiin saa vain pienen pintakosketuksen ja tämä ei ainakaan auta samaistumaan kohtaloon joka kaikkia odottaa. Pientä kolmiodraamaa yritetään myös tekohengittää kaiken muun sälän päälle, jota seuraa valehtelematta yhtä suurella mielenkinnolla kuin maalin kuivumista. Paahtoleipää voi ainakin yrittää tehdä paremman näköiseksi ja makuiseksi oikeilla täytteillä. Elokuvan ulkoiset puitteet ovat suurimmalta osin valitettavasti kuin juosten kustu toteutettu. Ajalle uskollista on ainoastaan puvustus, muutoin elokuvaa dominoi keinotekoinen ja muovisen oloinen yleisilme. Koko budjetin kaataminen tulivuorenpurkaukseen ei riitä yksinään pelastamaan katastrofielokuville elintärkeää visuaalista antia. Lens flareja leffaan, joka sijoittuu ajanlaskumme alkuun? Tyylikästä.
Kai tällä huonoudessaan jo jotain viihdearvoakin löytyy. Onhan näitä ennenkin nähty. Volcano(2006), The Day After Tomorrow(2004) tai 2012(2009). Näissä on kuitenkin ollut jotain tarttumapintaa josta ottaa kiinni. On se sitten yhden henkilön selvä sankariksi nouseminen tai koko elokuvan läpi kestävä luonnonmullistus tai katastrofi, jonka kynsissä ihmisten pitää sinnitellä. Hollywood käsittelyn saamien historiallisten eeposten sarjassa tämä taistelee ehdottomasti kärkisijoista. Pompejista ei ota naapurin Pekkakaan selkoa mikä se yrittää olla ja lopputuloksena se ei ole yhtään mitään. Tämä on Gladiaattorin ja Spartacuksen identiteettiongelmista kärsivä vaivaantunut jälkeläinen. Pompeji ajaa asiansa nopeana, mauttomana kulutustavarana. Kuten paahtoleipäkin.
