[I]”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi…”[/I]
Timo Koivusalo tekee mollbergit, eli ottaa Väinö Linnan romaanin mistä Edvin Laine on jo tehnyt elokuvasovituksen, tuikkaa siihen todellisen kirjailijanäkemyksen ja luo elokuvan joka selättää edellisen version kirkkaasti ja loistavasti. Hartaudella, mutta armottomalla ammattitaidolla toteutettu sovitus Linnan [I]magnum opuksesta[/I] Täällä pohjantähden alla aloittaa shokeeraavalla visuaalisella iskulla Suomen historian mustasta hetkestä ja mustasta paikasta, Hennalan vankileiristä Sisällissodan jälkeen. Siellä Akseli Koskela (Ilkka Koivula) viruu kuoleman keskellä omaa kuolemaansa odotellen ja tulevaisuuden ollessa epävarma. Se kuinka tämä ruma, mutta sisukas ja oikeudenmukainen arkkityyppinen suomalainen päätyi sinne on pitkä tarina, joka sai alkunsa Jussi Antinpojan (Risto Tuorila) aloittaessa suon raivauksen Pentinkulmalla. Yksin Jussi sai tilan kannattamaan, mutta aika kuluu, uusi kirkkoherra ja vuokraisäntä Salpakari (Hannu-Pekka Björkman) on jokseenkin vaimonsa Ellenin (Jonna Järnefelt) johdateltavissa. Vuosien myötä Jussin pojat Akseli, August (Mikko Nousiainen) ja Aleksi (Tuukka Huttunen) kasvavat ja osallistuvat asemansa vuoksi myös työväenyhdistyksen toimintaan ja räätäli Halme (Heikki Nousiainen) on viisas edustaja, mikäli pieni vähättely sallitaan. Vuosisadan vaihteen jälkeen seuraavat kuohunnat ulottavat jälkensä Pentinkulmallekin ja itsenäisyysjulistuksen myötä alkaa myös kuohunta ja siitä tulee sota. Verinen, raaka ja ehkä vältettävissä ollut sisällissota repeää irti missä konservatiivinen, mutta pohjimmiltaan vaaraton paroni (Göran Schauman) tulee punakaartin julmasti murhaamaksi ja kiukkuinen Anttoo Laurila (Tomi Salmela) antaa ikuisen vihansa Töyryä (Juhani Niemelä) kohtaan kuplia. Sisällissodan kauheus tuhoaa hyviä ihmisiä ja romuttaa ihmisarvon, mutta jälkimainingeissa sujuvakielinen Preeti (Sulevi Peltola) tuo toivon Elinalle (Vera Kiiskinen) ja se kaikista hienoin asia ei osoittaudu turhaksi vaikka Sisällissodan kauhuja seurasi valkoisen terrorin aika, mikä ei kuitenkaan Akselin kertomukseen paljoa liity vaikka häntä muovaakin. Kirjailijaa lainaten ’punaisen huligaanin haamu’ selviytyi kotiin asti.
Timo Koivusalo laittoi valtavasti aikaa ja rahaa korkeiden panosten peliin ja haali kokoon kaikki Suomesta löytyneet kyvykkäät näyttelijät värikästä henkilögalleriaa täyttämään. Kukaan muu ei sovellu myyttiseksi Koskelan suvun ensimmäiseksi jäseneksi kuin Risto Tuorila ja Ilkka Koivula ei ole mikään kaunis mies, mutta hän saa aikaan loistavaa työtä Akselina jonka ympärille elokuva ja koko tarina rakentuu. Hänessä on älyä, voimaa ja rohkeutta tarttua aseisiin uskomiensa asioiden puolesta, mutta ehkä hänestä puuttuu se tarpeellinen viisaus olla tarttumatta aseeseen. Heikki Nousiainen, viisaana ja vahvaluonteisena Halmeena on se todellinen sankari. Oppinut, omistautunut ja loppuun asti diplomaattinen valistaja joka ei pelkästään usko aatteeseensa vaan myös elää sen mukaisesti loppuun asti. Akseli ja Halme edustavat työväen puolta kokonaisuudessa ja inhimillinen sävy on mukana. Selvää on kenen puolella kirjailijan sympatiat ovat, mutta he eivät ole viattomia tai virheettömiä uhreja ihmisen julmuudelle. Tomi Salmela taas kiukkuisena Anttoona antaa kuolan valua ja raivon kiehua osoittaen että huonoa aineistoa oli myös työväestön keskuudessa.
Hannu-Pekka Björkman ja Jonna Järnefelt ovat vakuuttava Salpakarin pariskunta ja selväksi tulee kirkkoherran olevan se heikompi osapuoli siinä suhteessa. Heidän poikansa Ilmari (Antti Luusuaniemi) taas on se Pentinkulman sotasankari olemalla jääkäriluutnantti, joskin hän syyllistyy hirmutekoihin. Lyhyestä roolista huolimatta Luusuaniemi luo lähtemättömän pelottavan vaikutuksen, mutta kuitenkin onnistuu väläyttämään todellista ihmisyyttä mihin väkivalta ei kuulu. Vaurasta, omistavaa luokkaa tarina käsittelee ankaralla, mutta osoittelemattomalla tavalla ja Juhani Niemelä Töyrynä on itsekin kiivas ja ehdoton mies mikä johtaa tragediaan vaikka pelottavaa on se että kiistan molemmat osapuolet ovat oikeassa. Göran Schauman paronina on arvokas ja autoritaarinen, mutta pohjimmiltaan varsin harmiton ukko millä ei käytännön merkitystä ole kokonaisuudelle.
Tarina on silkkaa volframiterästä ja Koivusalo viisaasti antaa Linnan alkuperäisen tekstin puhua puolestaan. Pertti Mutasen kuvaus tuo esille kansallisromanttisen kauniita näkyjä, mutta samoin kuva näyttää Sisällissodan taisteluja ja terrorin, sorron ja kauhun näkyjä ja luo äärimmäisen naturalistisen vaikutelman. Vain yksi kuva tuntuu hieman koristellulta ja senkin tarkoitus on esittää kauheuden suunnaton mittakaava, joten pieni ryppy hyväksyttäköön inhimillisen kosketuksen merkiksi.
Lyhyenä yhteenvetona voi sanoa että Koivusalo luo kestävän mestariteoksen oikeasti tärkeästä tarinasta joka ansaitsee tulla kerrotuksi uudelleen ja tarinan aatteellinen sisältö neuvottelun, sopimisen ja harkinnan tärkeydestä tulee esille musertavan voimakkaissa kuvissa ja tapahtumissa. Saarnaamista ei tarvita kuoleman ja väkivallan kauheuden osoittaessa itsekeskeisyyden seuraukset. Erinomainen elokuva, itse asiassa mestariteos kaikilla mittapuilla, sillä näyttelijät ovat loistavia ja tarina on äärimmäisen koskettava ja inhimillinen.
