Valtapeli on siinä mielessä poikkeuksellinen Coen-leffaksi, ettei siihen liity suoranaisesti rikollisuutta. 50-luvun bisnesmaailmaan sijoittuvat kuviot ovat kuitenkin loppujen lopuksi tasan yhtä niljakkaita kuin häikäilemättömimmätkin murhat. Pyssyt on vain vaihdettu papereihin, setelitukkoihin ja valokuviin.
Tarinan päähenkilö Norville Barnes (hilpeästi ilmeilevä Robbins) on mies joka kiipesi Hudsucker-rakennuksen 44:een kerrokseen ja putosi sieltä alas. Norville tuli New Yorkiin täynnä haaveita – ja takataskussaan suuri keksintönsä… tiedättehän, lapsille. Visio ei saa tuulta purjeisiinsa kunnes Hudsucker Industries päättää palkata osakekeinottelukiemuroiden takia Norvillen pääjohtajakseen. Media tarttuu johdon asettamaan syöttiin ja alkaa pommittaa Norvillea. Näiden joukossa on myös journalisti Amy Archer (Leigh aksenttia myöten nappisuorituksessa), johon Norville rakastuu. Juoni rakentuu itsevarmasti tämän asetelman päälle kasvaen osuvasti nykypäivänä yhä ajankohtaisemmaksi bisnesmaailman irvikuvaksi sekä yleispäteväksi mietiskelyksi vallasta.
Valtapeli on itseironisen teatraalinen ja charmikas komedia, joka toimii hienosti omassa epärealistisessa retromaailmassaan. Se lainaa runsaasti jenkkilän kulta-ajan studioleffoja aina hienoa scoreaan myöten, mutta Coenien kädenjälki paistaa läpi komeasti viehättävän omaperäisinä kerronnallisina ratkaisuina ja huokailtavan hiotussa perfektionismissa muun muassa kamerankäytön suhteen. Kaikkien tietoisien kliseidensä keskellä leffa onnistuu olemaan myöskin koskettava – sitä voi, kumma kyllä, tarkastella halutessaan puhtaasti jopa joulusatuna.
Kyseessä on kaikin puolin kiehtova elokuva, joka kannattaa tarkistaa useampaan otteeseen jo senkin takia että suuri osa huumorista saattaa mennä ensimmäisellä kerralla ohi. Valtapeli valaa Capramaista uskoa huomiseen välttäen samalla imelyydet täysin. Ei voi kuin ihmetellä, miksei näin silmiinpistävän nerokkaasta leffasta kohista enemmän.
