Life During Wartimea käsiteltäessä ei voida olla puhumatta Todd Solondzin muista töistä. Leffa on hämmentävänmuotoinen jatko-osa ohjaajan tunnetuimpaan ”Happinessiin” – samaan tyyliin kuin ”Palindromes” oli ”Welcome to the Dollhouseen”. Solondz-tuntemus ei sinänsä ole tarpeen elokuvan nähdäkseen, mutta kokemuksesta saa ehdottomasti enemmän irti jos Happiness on muistissa.
Elokuva alkaa kymmenen vuotta Happinessin jälkeen, pyörien saman siskoskolmikon ympärillä. Palindromesin tavoin vanhoja hahmoja tulkitsee täysin uusi näyttelijäkaarti. Toiset muistuttavat edeltäjiään, jotkut ovat puolestaan niiden täysiä vastakohtia. Se, että Philip Seymour Hoffmannin läski, valkoinen Allen on vaihtunut mustaan, hintelään Michael K. Williamsiin, on Solondzilta pieni neronleimaus. Efekti on tehokkaan vieraannuttava: miten irvokkaasti eri tavalla suhtaudummekaan puhelinpervoon, kun tämän kulttuuritausta ja ulkonäkö vaihdetaan?
Solondz ei nytkään valitse puolia suuntaan tai toiseen, vaan keskittyy provokaatioon. Kohtaukset ovat äärimmäisen vaivaannuttavia, mutta usein myös hykerryttävän hauskoja. Happinessin tavoin kokonaisen vuosikymmenen kollektiivinen ahdistus tuntuu pakkautuneen näihin hahmoihin; ihmisiin, jotka ovat kieroja ja epätäydellisiä, ja joilla ei ole muuta kuin toisensa. Nimestä huolimatta sodasta ei juuri puhuta, ja silti sen läsnäolo tuntuu alati. Ote on edeltäjäänsä empaattisempi: ”I don’t care about freedom and democracy. I just want my dad.”
Kaikesta huolimatta kokonaisuus jää jokseenkin epätasaiseksi. Toisin kuin Palindromes, Life During Wartime kärsii jatko-osamaisuudestaan, eikä seiso täysin omilla jaloillaan. Kaikkiin Happinessin tarinoihin palataan, mikä tuntuu toisinaan väkinäiseltä. Joyn juonihaara ei kanna, vaikka tytön unissa vieraileekin riemukkaan härö Pee-Wee Herman. Pitkällisen kehittelyn jälkeen tietyt asiat jäävät töksähtäen auki, mikä on ehkä osittain ohjaajan tarkoituskin – hällä väliä, kaipaan lisää!
Merkit viittaisivatkin siihen, että vuosikymmenen päästä perhetarinaan nähdään vielä päättävä osa, joka muovautunee maailman mukana Solondzin päässä hiljalleen. Pidin elokuvasta, ehdottomasti – aika meni siivillä – mutta jälkimaku on yhä ensisijaisesti hämmentynyt. Positiivisen hämmentynyt.
