Wim Wendersin Berliinin taivaan alla osui mielenkiintoiseen historialliseen vaiheeseen, jossa glasnostin pehmittämä berliinin muuri oli yhä pystyssä, mutta murtumaisillaan. Elokuvan voisi jopa sanoa enteilleen muurin kaatamista – sisältäähän se jopa kamera-ajon muurin yli itä- ja länsi-Berliinin väliselle ei-kenenkään maalle.
Elokuvan keskiössä kulkevat hiljaiset, ihmisten elämää seuraavat enkelit, jotka ikuisuuden maapallon elämän kehitystä seurattuaan ovat saapuneet Berliiniin. Enkeleiden tehtävänä on kirjata ihmisten henkisiä hetkiä ylös ”ikuisuutta varten”, joten elokuvan ensimmäinen kolmannes kuljetaan heidän kanssaan hiljaa ihmisten asunnoista toiseen, ruuhkan keskeltä klubeille ja kirjastoihin. Näin elokuvaan asettuu äärimmäisen rauhallinen atmosfääri, joka tarttuu katsojaankin. Richard Reitingerin ”Als Kind das Kind war” runo luo kertojan äänellä pohjaa enkeleiden tarkkailulle, joiden katkeransuloisena kohtalona on olla aina läsnä ihmiselämässä, voimatta koskaan siihen osallistua. Enkeleiden silmin nähtyä maailmaa korostetaan konkreettisesti näyttämällä enkeleiden näkemä Berliini mustavalkoisena. Tästä tunteettomuudesta tahtoo elokuvan päähenkilöksi nouseva upean Bruno Ganzin esittämä enkeli eroon. Rakastuttuaan surumieliseen trapetsitaiteilijaan, joka sirkuksen siirtyessä jää yksin Berliiniin, hän päättää luopua kuolemattomuudestaan ja asettua ihmisten keskuuteen, vaikka vain juodakseen kahvia, lämmitelläkseen käsiä kylmässä tai pitääkseen otteessaan omenaa – ihmiskunnan Paratiisista karkoittamisen avainta – käsissään.
Elokuvan kaupungiksi ei olisi voinut valikoitua muu kuin Berliini – kaupunki, jossa Wendersin itsensä mukaan historia on kaikkein konkreettisimmillaan näkyvillä. Elokuvan aikana herääkin vahvana kysymys siitä, kuinka ihmisten ajatuksia tutkaileva elokuva suhtautuu Saksan natsimenneisyyteen. Tästä yllättävän rohkean kuvan antaa Peter Falckin tähdittämän elokuvan kuvauksissa SS-miehen univormussa seisova avustaja, joka pohtii vaatteidensa tyylikkyyttä. Oman, rauhallisen ja surumielisen kuvan juutalaisvainoista antaa Potsdamer-platzia etsivä vanha mies, joka muistelee, kuinka kaikki oli hyvin kunnes ”ihmiset lippuineen tulivat”.
Peter Falckin lisäksi elokuvassa tekee cameo-roolin aina yhtä upea Nick Cave, jonka musiikkia elokuvassa myös tarjoillaan ja enkelit jopa seuraavat muutaman lauseen verran keikkansa seuraavaa välispiikkiä pohtivaa Cavea, joka olikin 80-luvun alkupuolella oleellinen osa Berliinin underground musiikkipiirejä.
Turhaan ei Wendersin elokuvaa ole hehkutettu julkaisustaan lähtien. Lopputekstien rullatessa sen poettinen ote aiheeseensa on juurtunut syvälle katsojan mieleen. Vaikka ihmisyyden kautta Bruno Ganzin enkeli saakin elovan maailman värilliseksi, ei rauhallinen, elämää rakastava näkökulma haihdu elokuvassa. On kuin se pohtisi koko ihmiskunnan olemassaoloa lapsen silmin, joille kaikki nähty on tärkeää, jokainen tunne uusi, kaunis ja ihmetyksen arvoinen. Lopulta lyhyt, melankolinen elämä kaikkine pienine iloineen osoittautuu ikuisuuden harhailua mielekkäämmäksi.
