A.I. Tekoälyn on sanottu jakavan kansan kahtia melko tarkasti. Sitä yleensä joko inhotaan tai rakastetaan. Silti kysyttäessä, että montako tähteä se ansaitsee, sille yleensä annetaan perinteiset 3/5 tähtöstä. Jopas osaa olla ristiriitainen leffa. Monille se, että Kubrickin ja Spielbergin yhteinen huima visio Brian Aldissin lyhytelokuvasta jäi Spielbergin ohjattavaksi, on jo synti, mutta eipä Spielberg tässä meriittilistaansa juurikaan tuhri.
Elokuvassa tulevaisuuden ihmiskunta kehittää lapsirobotin ja huimana visiona heillä on saada roborukka niin inhimilliseksi, että se osaisi tarrautua unelmiin kuin hölmö ihminen konsanaan. Kahdenkymmenen kuukauden työn jälkeen ihmiskunnan uutta jumaluusaskelta käydään testaamaan, ja David (Haley Joel Osment) saapuu tuomaan onnea lapsensa menettäneeseen perheeseen. Hetken aikaa perheonni kukkii, kunnes perheen vesa tekee ihmepaluun, ja unelmoivan robotin elo kääntyy pois ruusuiselta tieltä. Siitä eteenpäin satutarinoita piisaa oikein reilusti.
Mielestäni Spielberg on tuonut annoksen Kubrickmaisuutta leffaan, mutta vastapainona mukana on sitä Spielbergille viime vuosien tuotoksista tuttua ”mennään sieltä mistä aita on matalin” -meininkiä, ja parhaimman Spiilperkki-tekeleen Minority Reportin futuristisuuteen ei päästä visioinnista huolimatta. Kestokin on yritetty saada Kubrickille tyypillisen pitkäksi, mutta sekään ei ihan onnistu: tyhjänpäiväisiä kohtauksia on AIVAN liikaa (tuossa kohdassa oli pakko korottaa ääntä).
Elokuvalla on toki huippuhetkensä. Päähahmon eli robotti Davidin (Haley Joel Osment) matka kohti unelmia on kaunis ajatus. Hän luulee olevansa ainoa lajissaan, ja että unelmat vievät maailman vielä oikeaan suuntaan. Eipä tuosta paljoa ihmismäisemmksi robotin matka voi käydä. Samoin lapsen tuntiessa itsensä ulkopuoliseksi oikeiden lasten keskellä, homma saavuttaa hetkittäin jopa Saksikäsi-Edwardin loistokkuuden, mutta vain hukkuakseen turhiin kuvaviidakoihin. Jonkinlainen äksännen (x kuuluuu joukkoon Z+) vuosisadan tasapainoton pinokkiokertomus tässsä on kyseessä.
Kyllähän A.I. viihdyttää kohtuullisesti, mutta pettymys selvästikin on kyseessä. Näyttelijäpuoli vetää ihan hyvät suoritukset, varsinkin äidin (Frances O`Connor) ja ”pojan” välillä on otetta ja hellyyttä. Haley Joel Osment kuiskuttelee sympaattisesti ja yhtä hienosti kolme vuotta aiemmin Kuudes aisti -jännärissä. Jannun söötti nallerobo tuo kai hieman lisäuskottavuutta scifitarinaan, mutta ei se riitä tätä lehvaa pelastamaan. Keskinkertaisuuteeen A.I. jää, ja pahimpina taakkoina futuristisella ristiretkellä ovat Spielbergin paikottainen pelkän visuaalisuuden varaan tukeutuminen, ärsyttävä JP:stäkin tuttu multimediaesityssegmentti (todella ärsyttävä kohta!) sekä leffan epätasapainoisuus.
Ja jottei negatiivisissa merkeissä lopetettaisi revikkaa, kehaistaan vielä John Williamsia, joka vain jaksaa puhkia ja luoda uskomattoman hienoja soundtrackeja. Kuinka paljon hovisäveltäjävanhus onkaan tuonut Stevelle lisäpojoja! Tällä kertaa 2.5 pojoa kohoaa soundtrackin myötä kolmeen. Tuloksena on siis varsin neutraali ja A.I.:lle tyypillinen arvosana. On se niin kiero ja ristiriitainen lehva…
