Spider-Man 2 - hämähäkkimies 2 (2004)
- Alkuperäinen nimi:
- Spider-Man 2
- Tuotantovuosi:
- 2004
- Ohjaajat:
- Sam Raimi
- Käsikirjoittajat:
- Alvin Sargent
- Pääosissa:
- Alfred Molina, Bill Nunn, Cliff Robertson, James Franco, J.K. Simmons, Kirsten Dunst, Rosemary Harris, Tobey Maguire, Willem Dafoe
- Maat:
- USA
- Kielet:
- Englanti
- Pituus:
- 124 min
- Genret:
- Toiminta, Seikkailu
- Elokuvasarja:
- Spider-Man - hämähäkkimies, Spider-Man 2 - hämähäkkimies 2, Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3
Keskiarvo
Arvostelut (14): 
Pikatuomiot (430):
Oma pikatuomio
Ensin sanon sen, mikä minua hätkähdytti eniten: tämähän on parempi kuin ykkönen! Ja se on paljon sanottu. Spider-Man 2 on todella mehukas sopivan tiiviiksi pakattu paketti, joka sisältää vähän kaikkea, mitä sarjakuvaan perustuvalta hyvältä leffalta voi odottaa. Ensimmäisen osan katsastettuani oli pakko nostaa se kaikkien Marvelin universumista tehtyjen supersankarielokuvien ylle parhaaksi. Mutta nyt on pakko todeta: uusi voittaja on löytynyt!
Ykkösosan lopussa jätettiin Peter Parkerin suhteet Mary Janen sekä Harry Osbornen välillä kiperään tilanteeseen, ja niitä jatketaan nyt yhä kiinnostavampaan suuntaan. Tobey Maguire on taas loistava sympaattisena ja hieman luuserimaisena nörtti-Parkerina, ja hänestä on inhimillisten heikkouksiensa takia vaikea olla pitämättä. Alkuperäinen Spider-Man sai minut pitämään Kirsten Dunstista, ja jos mahdollista, hän on jatko-osassa vielä parempi Mary Janena, Hämiksen suurena rakkautena. Heidän hahmojensa välinen kemia parantaa tarinaa paljon, ja Parkerin taistelu todellisia tunteitaan vastaan tuntuu välillä todella riipaisevalta. Harry taas vannoo kostoa seittimaakarille isänsä puolesta, mutta on samalla hämähäkin alter egon Parkerin paras kaveri, mikä tuo mehukkaan lisän soppaan. Kun mukaan ynnätään vielä uusi superroisto Otto Octavius eli Tohtori Mustekala, on sekoituksen tuloksena täydellinen jatko-osa.
Alkupuolella tuntuu, ettei tarinassa ole ykkösosan kaltaista imua, mikä on tietysti ymmärrettävää, koska nyt ei ole sitä syntytarinan synnyttämää vetovoimaa pelissä. Mutta alkuvaiheen kankeuden mentyä alkaa syntymään niitä konflikteja, jotka suorastaa sieppaavat katsojan mukaansa, kun Tohtori Mustekala alkaa riehua, ja Parkerin henkilökohtaisen elämän ongelmatkin alkavat kutoutua verkoksi. Suurimmat juonikuviot paranevat koko ajan leffan edetessä loppua kohti, mutta sivussa nähtävät pienemmät kokonaisuudet ovat myös erinomaisia, esim. Hämähäkkimiehen kehittyminen newyorkilaisten varjelemaksi aarteeksi ja vakiokasvoksi kadulla.
Toimintakohtaukset iskevät ruudulle juuri sopivilla hetkillä, ja niiden toteutus on totta kai huippuluokkaa. Uskottavia ne eivät ole, mutta eihän niiden pidäkään olla. Sarjakuville ja erityisesti Hämähäkkimiehen hahmolle on tärkeää, että vauhtia piisaa ja katsoja tuntee olevansa kuin vuoristoratavaunun kyydissä. Sarjakuvafiilis onkin onnistuttu toimintakohtauksissa hiomaan täydelliseksi. Ja mikä voisikaan olla kahden supercoolin sarjakuvahahmon taistelutantereeksi parempi ympäristö kuin New Yorkin suurkaupunki?
Jos elokuvasta pitäisi keksiä jotain huonoa sanottavaa, yksi heikkouksista on se, ettei Otto Octaviuksen hahmoa ehditä kehittää enempää, eikä hänen muutokseensa harmittomasta, joskin hiukan kunnianhimoisesta tiedemiehestä hulluksi rikolliseksi keskitytä tarpeeksi, kuten Norman Osbournen kehittymiseen Vihreäksi menninkäiseksi. Mutta se toisaalta olisi lihottanut jo muutenkin näin paksua elokuvaelämystä ehkä liian ylipainoiseksi.
Spider-Man 2 tarjoaa myös ajateltavaa kaikille katsojille normaalielämissään. Kun Parkeria alkaa houkutella ajatus supersankarihommien lopettamisesta ja palaaminen taas tavalliseksi tallaajaksi, hän kokee varsin pian tärkeän oppitunnin siitä, mitä vastuu on, mitä seurauksia sen pakoilusta on ja mitä uhrauksia sen hoitaakseen on tehtävä. Elämässä ei saa kaikkea haluamaansa, joten on punnittava tarkoin, mitkä asiat ovat prioriteettien listalla korkeimmalla. "With great power comes great responsibility."
En ole kolmatta Spider-Mania vielä nähnyt, mutta jo etukäteen on sanottava, että siitä varmasti alkaa sarjan alamäki, sillä Hämiksen tilanne vakiinnutetaan tässä osassa niin hyvin, että jatko tulee takuulla olemaan jo tarpeetonta toistoa. Kakkososa kuitenkaan ei missään tapauksessa ole rahastusta (mikä nyt sitten on "rahastusta", eiväthän elokuvantekijät koskaan pelkästään tekemisen ilosta leffoja tee), vaan ykkösen tapaan suurella sydämellä tehty kunnianosoitus Stan Leen legendaariselle sankarihahmolle. Kenties kaikkien aikojen paras supersankarista tehty elokuva.
nimimerkki: Zelner
Pisteet:
Arvosteltu: 22.10.2007
Katsottu: Kotona
Ensimmäinen Hämis oli kohtalaisen hyvä, ylitti ainakin minun odotukset. Kakkosen kohdalla odotukset eivät enää olleet kovin korkealla, koska jatko-osat ovat hyvin harvoin samaa laatua alkuperäisen kanssa. Pakkovuokraushan tämä kuitenkin oli (koskapa vuokraamon hyllyillä ei parempaakaan ollut tarjolla).
Peter Parker on edelleenkin piiloelämässän hämis ja oikeassa elämässään älykäs nössö. Nuorella miehellä on ongelmia käsitellä rooliaan hämiksenä ja tämä johtaa ajoittaisiin ongelmiin supervoimissa ja -taidoissa. Henkilökohtaisista ongelmista huolimatta hämiksen pitäisi pelastaa New York hullulta tiedemieheltä ja kohdata monia ykkösosassa aiheutettuja painajaisia.
Odotukseni täyttyivät: Eipä ollut kummoinen teos. Kun nyt oli hämähäkkeilyn lisäksi heitetty kehiin emotionaaliset henkilökohtaiset ongelmat, tuntui jo siltä että elokuvan tekeminen yleensäkään on ollut melko turhaa. Vaikka kuinka järkeni tietää että jatko-osat tehdään useimmiten pelkästään rahastusmielessä, niin aina sitä kuitenkin tulee odotettua josko tällä kertaa asiat olisivatkin toisin. Vaan eivätpä olleet.
Pisteet:
Arvosteltu: 04.12.2004
Katsottu: DVD
Arvostelija
Jaqqe Nakuttaja
Vieras
Peter Parkerilla (Maguire) ei mene hyvin. Koulu mättää, työt ei suju ja henkilökohtaiset asiatkin menevät päin prinkkalaa. Hämähäkkimiehenä oleminen vastaa kokopäivätyötä, mutta siinä ei tienaa.
Sam Raimin ohjaama Spider-Man 2 jatkaa siitä mihin ykkönen jäi. Peter Parker pääsee todistamaan ystävänsä Harry Osbornen (Franco) avulla ydinfuusioon liittyvää koetta. Kokeen suorittaa Otto Octavius (Molina) käyttämällä mekaanisia lisäkäsiä. Koe menee (luonnollisesti) pieleen ja Octavianus vammautuu vakavasti. Hän karkaa sairaalasta ja aloittaa kokeensa uudelleen. Valitettavasti rahoitusta ei ole, joten se pitää ryöstää. Uusi Superroisto on astunut näyttämölle.
Pakko se on myöntää. Spider-Man 2 on edeltäjäänsä verrattuna parempi. Sen hahmot ovat tutumpia ja toimintakohtaukset vauhdikkaampia ja jännittävämpiä. Valitettavasti on myönnettävä, että edellisessä osassa ollut ajoittain harmillisen puiseva dialogi on yhä mukana ja on yhä puisevaa. Katsoja suorastaan kaipaa toiminnallisia kohtauksia, vaikka ei olisi toimintaelokuvan ystävä.
Näyttelijöiden suoritukset ovat hyvät. Edellisestä osasta tutut tyypit, Peter, Mary-Jane, Harry ja Jameson ovat yhä mukana ja tekevät työnsä hahmonsa tuntien. Erityisesti J.K Simmons tekee hauskan sivuroolin ja vetää silkalla karismalla omat kohtauksensa läpi. Vaikka hän on sivuhahmo, joka näkyy vain vähän elokuvassa, hän voi silti hallita kohtauksia joissa on mukana.
Koska hyvä elokuva tarvitsee hyvän roiston, Alfred Molina on hyvä valinta. Otto Octavius on päättäväinen ja hieman kieroutunutta ironiaa osoittava hahmo, jonka kehoon kiinnittyneet metallikäsivarret henkivät kirjaimellisesti omaa elämää. Näyttelijäntyö yhdistyy hienosti efektiin luoden visuaalisesti tyylikkään ja karismaattisen roiston. Ongelma on vain siinä, että käsikirjoitus keskittyy enemmän Peter Parkeriin ja hänen ongelmiinsa kuin roiston estetiikkaan. Sankari on vain sankari, mutta roistossa on oltava myös selitys, miksi hän on roisto. Onneksi Molina osaa näytellä hyvin ja tekee hahmonsa julman humoristiseksi ja häikäilemättömäksi.
Spider-Man 2 on ennen kaikkea näyttelijöiden elokuva, vaikka mukana on yhä vauhdikasta toimintaa.
nimimerkki: Jurpo
Pisteet:
Arvosteltu: 25.08.2004
Katsottu: Teatterissa
Sarjakuvien pohjalta tehtyjä, laadultaan ja menestykseltään vaihtelevia elokuvia ja niiden jatko-osia onkin piisannut viime aikoina. Tim Burton aloitti 90-luvun alun kieppeillä kahdella tummasävyisellä Batman-visiollaan, joille tehtiin myöhemmin kaksi kökköä jatko-osaa.
Sen jälkeen tulivat X-men jatko-osineen, Daredevil, Hulk, Hellboy, Herrasmiesliiga ja ensimmäinen Hämähäkkimies, joka menestyi näistä selvästi parhaiten päätyen yhdeksi USA:n kaikkien aikojen menestyneimmistä elokuvista. Ja koska Hollywoodissa lypsetään silloin kun maito on kuumaa, jatko-osa tehtiin kahdessa vuodessa. Yllättävää kuitenkin on, miten laadukas leffa siitä saatiin aikaiseksi.
Ykkönen oli ok, aikas viihdyttävä ja useimpia kilpailijoitaan paremmin tehty. Se kertoi koulukiusatun pojan muudonmuutoksesta New Yorkin ikiomaksi supersankariksi ja tämän rähinöistä ihka ensimmäisen superpahiksensa Vihreän Menninkäisen kanssa. Lopuksi Peter Parker (Tobey Maguire) voittaa konnan, hylkää elämänsä suuren rakkauden naapurintyttö Mary Janen (Kirsten Dunst) ja hyväksyy kaksoiselämänsä supersankarina kaikkinen velvollisuuksineen.
Nyt ensimmäisen osan tapahtumista on kulunut joitakin vuosia. Peter yrittää selvitä opinnoistaan, toimii sivutoimisesti pitsakuskina ja vielä sivutoimisemmin Hämähäkkimiehenä, on jatkuvassa rahapulassa ja yksinäinen kykenemättä jakamaan valtavaa salaisuuttaan kenenkään kanssa. Työstä tulee potkut, professori moittii laiskuudesta, elämän suuri rakkaus on menossa naimisiin ällöttävän astronauttipojun kanssa, lehdet haukkuvat Hämistä ja paras kaveri suunnittelee tämän tappamista.
Sanalla sanoen, elämä potkii päähän kokoa 45 olevilla maihareilla. Ai niin, muistinko mainita että seittisinkokin temppuilee jättäen sankarimme kirjaimellisesti tyhjän päälle huonoina hetkinä? Peter saa tarpeekseen, Peter päättää lopettaa. Kunnes kaupunkiin saadaan uusi mutantti superkonna, taas yksi karmivalla tavalla pieleen menneen tieteellisen kokeilun lopputulos (tiedemiehet eivät kyllä supersankarileffoissa osaa mitään tehdä oikein), lonkerokäsillä varustetty Otto Octavius elikkäs Dr.Octopus (Alfred Molina).
Tarinassa on siis kaksi lankaa, Hämiksen taistelu pahista vastaan ja Peter Parkerin (supersankari)identiteettikriisi. Jälkimmäiseen keskitytään hieman liikaa edellisen kustannuksella, mikä väljähdyttää juonta jonkin verran. Välillä tulee sellainen "tapahtuis nyt jo jotain, vähän actionia, hei"-fiilis enkä edes ole mikään toimintaelokuvien ystävä. Touhu menee myös välillä hiukan liian nyyhkyileväksi kaikkine "sinä olet hänen sankarinsa"- puheineen.
Nyt kun tuo on todettu, niin täytyy sanoa myös että Spider-man 2 on alkuteksteistä lähtien erinomainen elokuva ja selvästi esikoista parempi. Kokonaisuus on tyylikäs, tehosteet upeita ja silti ne pelaavat tarinan ehdoilla, käsikirjoitus on enimmäkseen pätevä ja näyttelijät paikallaan.
Tobey "Suuret siniset silmät" Maguire (Spider-man, Seabisquit) jatkaa nörttipoikana ja seittiranteena ja tekee hyvää työtä, tosin Hämikselle on edelleen kirjoitettu aivan liian vähän vitsejä. Kirsten Dunst (Mona Lisa Smile) on söpö Mary Jane ja näytteleekin näpsäkästi. Potin vie kuitenkin Alfred Molina, jonka tulkinta pakkomielteisestä Octaviuksesta on hienoa katseltavaa. Sivuosista jäivät mieleen Rosemary Harris Peterin tätinä ja J.K. Simmons maanisena päätoimittajana.
nimimerkki: Mogwai
Pisteet:
Arvosteltu: 02.08.2004
Katsottu: Teatterissa
Arvostelija
Mogwai
Vieras
Spideyllä on identiteettikriisi, joka aiheuttaa ongelmia erekt… seitin sinkoamisessa. Arkipäivän ongelmat painavat päälle. Rahat loppuvat, opiskelut menevät kohti katajikkoa ja May-tätikin kärsii. Hämis päättää heittää naamion recycklebiniin ja pysyä tavallisena Peter Parkerina. Samalla kaupunkia nousee uhkaamaan tohtori Mustekala, epäonninen tiedemies, joka elektronisine lonkeroineen uhkuu kostoa. Tyyppi janoaa tieteen riemuvoittoa, joka hänellä jo melkein kerran oli näpeissään.
Olen jotenkin pettynyt. Hämähäkkimies deux on teknisesti erittäin laadukas, sen juoni kulkee ysköksittä ja naamat sen kulisseissa ovat kaikki pätevän tuntuisia. Mikä sitten pännii? No, pienet yksityiskohdat. Kaikki naiset kirkuvat (edesauttaako se ehkä maailmanrauhaa?) ja sivuosassa vilahtavan Willem Dafoen lihakset ovat hävinneet. Pahiksesta seuraavaan. Tämänkertaisenkin pääilkiön on tehostettava siirtymistään pahoille teille tyyliin: ”Aargh, kyllä nyt ottaa lanttuun. Menenpä kostamaan henkilöille X ja Y.” Moniraajahirviötä esittävä Alfred Molina osaa varmasti pelkillä ilmeilläänkin kertoa asian jopa 5-vuotiaalle.
Ja lisää marinaa. James ”Jimmy Dean” Francon hyvä ulkonäkö oli alun perin liian hyvä hämiksen osaan ja nyt… Ilmeisesti Francon näköisen tyypin ei voi uskoa olevan kaamea peto ilman kirveellä muotoiltua luonnetta. Toivottavasti palkkapussi korvaa roolin köyhyyden.
Sitten hyvät uutiset. Mary Jane Watsonina nähtävä Kirsten Dunst on uskottava nuori nainen. Siinä missä Tobey Maguiren mutisemat ohboyt tuntuvat huvittavan vanhanaikaisilta, Dunstin M.J. vaikuttaa kokonaisuudessaan nykyaikaisemmalta, eikä syytä ole pelkästään käsiksessä vaan myös henkilössä itsessään. Mutta elokuvan päähenkilö on tietysti Hämähäkkimies/Peter Parker ja hänellä on oikeus sanoa vaikka: ”Jollygood.”
Lisää hyvää. Alfred Molina näyttää coolita kaikkine lonkeroineen. CGI pelaa. Sitä on ilo katsoa. Musiikkikin on hyvää. Ja se lehtipamppu Jameson - hahmon 50-lukulaisuus on kertakaikkisen viehättävää. Viehättävää on myös Sam Raimin ”limaisen” menneisyyden pilkahtelu joissakin kohtauksissa. Harmi vain, että niiden naisten pitää kirkua. Eihän semmoisiin itkupilleihin voi edes samaistua. Noh, onneksi Hämähäkkimiehessä on tarpeeksi naista, johon voi.
Pisteet:
Arvosteltu: 31.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Moni kakku päältä kaunista... Niin myös leffakin, mutta mitä onkaan sisällä? Tyhjää. Spider Man 2 vyöryy kankaalla vauhdilla, ilman kuitenkaan suurempaa sisältöä. Peter Parker (Maguire) on edelleen ihastunut Mary Janeen (Dunst), mutta supermiehenä olo ei ole kovin helppoa, joten rakkauselämä takkuilee pahasti. Kaupunkia uhkaa myös uusi pahajätkä, Mustekalamies. Ensimmäisen Spider Manin katsominen on suositeltavaa ennen kakkoseen siirtymistä.
Ensinnäkin, leffa on täysin ylipitkä. Yli kaksituntinen kesto saa puuduttamaan, ja vaikka en olekaan mikään toimintafani, niin toimintakohtaukset ovat leffan parasta antia ja ne ovat lähes ainoa asia, mitä kannattaa odottaa. Kun toiminta on ohi, on taas höpinän aika. Kyllä näyttelivät ihan hyvin roolinsa tekevät, mutta heidän puhelunsa on kirjoitettu niin ennalta-arvattaviksi, että ihan naurattaa. Juoni etenee lähes niin kaavamaisesti kuin juoni voi leffassa edetä. Ensin vähän tätä, sitten tuota ja lopuksi näin. Pahasti jäi vaivaamaan myöskin sellainen asia, että Spider Man 2 on tehty "jotain kaikille" -asenteella. On sitä draamaa, actionia, hempeilyä, huumoria ja muuta vastaavaa. Olisivat vaan keskittyneet pariin asiaan antaumuksella. Muutama herkullinen, jopa nerokkaasti kirjoitettu sivuhahmo nostavat pisteitä huomattavasti, ja Kirsten Dunstia katselee mielellään.
Spider Man 2:ta voi suositella hyvin sarjakuvafaneille ja noin kymmenenvuotiaille, joista suurin osa leffateatterin katsojista koostuikin. Itse en edusta kumpaakaan, joten leffasta ei jäänyt paljoakaan positiivista mieleen. Hienoa kamerankäyttöä toki, mutta sitähän näkee nykyään joka paikassa. Spider Man 2 on kesän kuumin kassamagneetti, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Sellaisena se juuri toimiikin.
nimimerkki: Viisas
Pisteet:
Arvosteltu: 25.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Kun menin katsomaan Spider-Man 2:sta niin odotin sen olevan ykkösosan kaltaista leppoisaa viihdettä jonka katsoo kerran ja jopa toisenkin kerran mutta ei ikinä yllä kestosuosikiksi. Nytpä yllätyin positiivisesti kun lähdin näytöksestä. Sehän oli jopa parempi kuin ykkönen ja elokuva oli mahtava. Tuskin tämä kipuaa kestosuosikiksini ikinä mutta sen verran vaikuttava elokuva että. Huh huh. Vieläkin silmissä vilisee. Mikään mestariteos tämä ei aivan ole mutta koko ajan tämä elokuva menee oikeaan suuntaan. Ykkösosan virheistä on opittu paljon ja kakkonen loistaa tehosteidensa kera. Mikä yllätti minut ja melkein lennätti teatterin penkiltä on se että toimintakohtausten väliin on saatu mukaan myös paljon "oikeata" sisältöä ja nuo osuudet on saatu toimimaan hämmästyttävän hyvin. Vuoden 2004 yllättävimpiä leffoja, aivan varmasti. Ainakin minulle.
Peter Parker (Tobey Maguire) on tyyppi jolla ei mikään mene hyvin. Stressi painaa miestä pohjaan kiinni joka vaikuttaa yksityis - että työelämään hyvin paljon. Pitäisi kuskata pizzaa joka kadunkulmaan, pitäisi hengailla naapurin tytön Mary Janen (Kirsten Dunst) kanssa ja käydä katsomassa tämän näytelmää, pitäisi kerätä rahaa vuokran maksuun, pitää huolta tädistään, jota painaa edelleen miehensä kuolema ja ennenkaikkea pistää New Yorkin pahat pojat matalaksi. Nämä asiat uuvuttavat Peteriä, mutta samalla aikaa on syntymässä uusi superkonna. Peterin ihailemasta tutkija Otto Octaviuksesta (Alfred Molina) tulee uusi konna nimeltä Tohtori Mustekala pieleen menneiden fuusio-kokeilujen seurauksena. Peter on paikan päällä muun yleisön joukossa todistamassa Otto Octaviuksen tuhoa jolloin koko paikka menee pärstäleiksi ja sen seurauksena Octaviuksen vaimo kuolee ison lasinsirun toimesta. Otto saa koko ajan hullumpia piirteitä ja tästäkös mies saa päähänpiston: Hän ryhtyy superrikolliseksi jota ei mitkään hämähäkkimiesten kaltaiset keltanokat tule pysäyttämään. Mutta hän on väärässä. Peter menee Tohtori Mustekalan perään hämähäkkimies-muodossa mutta tehtävä ei ole hänelle helppo kun Tohtori Mustelala tuntuu ylivoimaiselta hämikseen verrattuna ja yksityiselämäkään ei helpota kun Mary Jane menee kihloihin varakkaan nuorukaisen kanssa ja moni muukin asia alkaa mennä päin mäntyä.
Spider-Man 2 ei ole pelkkää turboahdattua räjähtävää toimintaa vaan mukana on draamallista sisältöä hämmästyttävän paljon, mikä on elokuvalle plussaa. Elokuvan toimintakohtaukset ovat silmille nannaa ja huippuunsa trimmattuja. Erityisen hienosti on toteutettu hämiksen lentely-kohtaukset joissa hän leijailee seittien avulla eteenpäin. Myös Tohtori Mustekala on toteutettu hienosti. Hänen selkänsä "lonkerot" vaikuttavat hyvinkin aidoilta. Muutkin tehosteet tekevät vaikutuksen ja ovat Hollykylän parhaimmista päästä. Mutta, hei! Eihän elokuvaa voi tehosteiden varaan jättää! Pitäähän hyvässä leffassa olla hyvä käsikirjoitus ja hyvät näyttelijät ja muuta hvyän elokuvan ainesta!
Käsikirjoitus on hyvin rustattu. Draamakohtaukset toimivat eivätkä laahauta tarinaa miltään suunnalta. Jotkut repliikit, etenkin pääpahiksen huudot ja muut idioottimaiset repliikit kuulostavat välillä aika typeriltä ja tuntuu että ne olisivat piirretyistä tai sarjakuvista poimittu. Muuten käsikirjoitus on mahtava ja täytyy ihailla kirjoittajien nerokkuutta. Typeristä päähänpistoista huolimatta käsikirjoitus vie tarinaa letkeästi eteenpäin.
Sitten näyttelijäsuoritukset. Jaahas. Päärehuna hyppivä Tobey Maguire onnistuu roolissaan varsin hyvin ja onpa hän oikea valinta elokuvan päärooliin. Varsin hyvin hän roolistaan suoriutuu vaikka ei ole mikään huippunäyttelijä ja ei muutenkaan kuuluu suosikkinäyttelijät-listaani. Kirsten Dunst ei oikeen tuo mitään särmää roolihahmoonsa ja on aika laimea näyttelemään Peterin ihastusta. Pääpahis Alfred Molina on varsin hyvä rooliinsa vaikkei ylläkkään ykkösosan kaltaisen Willem Dafoen charmiin ja luikurimaisuuteen. Elokuvaan huumoria tuo J.K. Simmons, joka näyttelee osuvasti ja hauskasti röyhkeää roolihahmoaan. Kannattaa myös pitää silmätarkkana cameo-roolien suhteen. Kuvassa vilahtaa Bruce Campbell ovimiehen roolissa ja itse Stan Lee muutaman sekunnin mittaisessa roolissaan huutavana kaupunkilaisena.
Loppujen lopuksi Spider-Man 2 on vallan mainiota viihdettä Hollylasta vaikkei viiteen tähteen ylläkkään. Kannattaa katsoa ensimmäinen osa päästäkseen perille kakkososan löpinöistä sillä ykkösosan näkemättömälle kaikki höpinät ei välttämättä avaudu. Mutta jos ei ole nähnyt ykkösosaa niin ei se mitään, kyllä tässä osassa pääsee kärryille ihan hyvin, jos ei piittaa avaamattomista saiverruksista. Tämä elokuva on mainiota viihdettä ja on samalla yksi parhaista sarjakuva-filmatisoinneista. Siitä ei pääse mihinkään. Jos tykkää Hämähäkkimiehen seikkailuista niin tämä on pakollinen katselukokemus Hämis-faneille. Tässä on enemmän huumoria kuin ykkösosassa ja toimintaakin on enemmän. Katso ja koe mahtava katselukokemus. Tämän eteen tehostevelhot ovat ahertaneet pitkään ja heidän työnsä on melkein käsinkosketeltavaa. Tämä katselukokemus kannattaa kokea isolta valkokankaalta jolta se varmasti toimii parhaiten.
nimimerkki: Mask
Pisteet:
Arvosteltu: 16.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Heti kättelyssä sanon etten ole koskaan ollut mikään hirmuinen sarjakuvafani. Aivan pikkupoikana niiden parissa tuli vietettyä jonkin verran aikaa, mutta näin myöhemmin innostus supersankari -sarjakuvia kohtaan on lopahtanut tyystin. Ko. sarjakuvat eivät oikein kiinnosta, ja sarjakuva-adaptaatiot elävän kuvan muodossa sitäkin vähemmän. Hämiksen ensi-illan odottelu ei siis saanut kiipeilemään minua yliluonnollisesti seinillä. Jatko-osan ylistystä lietsottiin miltei jokaisesta tuutista, joten tällaisen viestintävälineiden parissa paljon tekemisissä olevan oli mahdotonta välttyä liialliselta ylistyslaululta. Vaikka niin kovasti olinkin sitä mieltä, että jätän teatteriin menon sikseen ja mahdollisesti puolen vuoden kuluttua katsoisin elokuvan vuokrattuna, jokin voima veti minut teatterin penkille. Pitihän se mennä silti katsomaan, vaikka yleensä kartan tällaisia elokuvia tietoisesti. Spider-Man 2 tarjoaa varmaankin vuoden 2004 actionpakkauksen, mutta onko siitä miksikään muuksi? Ei oikeastaan. Juttu vaan on niin, että se on kaikilta piirteiltään niin samanlainen kuin suurin osa nykypäivän mainstream-elokuvista. Oli niin tai näin, valot sammuivat, täpötäysi salillinen ihmisiä hiljentyi katsomaan valkokangasta ja minä pyrin kytkemään mielestäni pois kaikki ne hehkutukset.
Juoni on sen verran yksinkertaisesti rakennettu, että ensimmäisen osan näkeminen ei ole välttämättömyys. Peter Parkerilla (Tobey Maguire) menee suoraan sanottuna kurjasti. Yksityiselämä menee päin prinkkalaa, ja ruuvia ohimolla kiristää vielä kaikki ne paineet, joita kaikkien rakastama supersankarin rooli tuo mukanaan. Supersankarina oleminen ei olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista: pitäisi ehtiä kuljettamaan pizzaa ympäri New Yorkia, lukemaan läksyjä, viettämään aikaa almost-tyttöystävän kanssa, maksamaan laskuja, huolehtimaan vanhasta tädistä, pitämään yllä kaverisuhteita ja siinä sivussa niittämään kaupungin rikollisuus minimiin. Samalla kuuluisan tiedemiehen Otto Octaviuksen (Alfred Molina) fuusio-kokeilut menevät pipariksi ja hänestä kuoriutuu ilkeä Tohtori Mustekala (tämänkertainen hämähäkkimiehen päävastus). Parkerin rakkaus, Mary Jane (Kirsten Dunst), joutuu pettymään Peteriin toistamiseen, kun tällä ei ole hänelle koskaan aikaa. MJ on löytänyt uuden rakkauden ja aikoo pian mennä naimisiin. Tässä siis vain ylimalkaiset lähtöasetelmat parituntiseen ralliin.
Ihmissuhteiden puimiseen pureudutaan edellistä osaa paremmin ja sankaruuden varjopuolet tuodaan hyvin esille. Siinä onkin kenties tämän elokuvan paras anti. Kaikkien niiden ylitsevuotavien hehkutuksien jälkeen Spider-Man 2 oli aikamoinen pettymys. Se ei tarjonnut oikeastaan mitään erikoista; ei mitään ennennäkemätöntä, ei kerrassaan mitään. En osaa sanoa miten hyvin elokuva toimi itse adaptaationa, koska en ole perehtynyt lehtiin niin perin juurin. Oliko hahmot ja sarjakuvan tunnelma siirretty paperilta miten hyvin valkokankaalle, sitä en osaa sanoa. Jokaisella hämiksen piirtäjällähän on omanlaisensa näkemyksensä sarjakuvan tapahtumista ja maailmasta. Joka tapauksessa erittäin näyttävää actionia ja hienoja tehosteita, niin kuin kuuluu tämän luokan kassamagneetissa ollakin. Eniten elokuvasta saavat varmasti irti armottomat toiminta-elokuvan ystävät sekä hillittömät sarjakuvafanit, itse en lukeudu kumpaankaan kastiin.
Näyttelijäsuoritukset eivät tehneet mitään erityisen positiivista vaikutusta minuun, vaikka ihan keskivertoa olivatkin. Tobey sopii Parkerin rooliin ihan hyvin tuoden sopivissa määrin huumoriakin mukaan. Kirstenin hahmo oli kirjoitettu vähän liiankin imeläksi, mutta todistaa kyllä osaavansa näytellä, pääseepä hän lopulta kirkumaankin. Huomaa myös Bruce Campbell pienessä cameo-roolissa kärttyisänä ovimiehenä. Ehdoton miinus elokuvalle oli Jonah Jamesonia tulkitseva J.K. Simmons. Ärsyttävin rooli miesmuistiin. Yrittää tuoda hauskaa huumoria mukanaan, mutta epäonnistuu siinä totaalisesti, kunnes lopulta koko pelleily pursuaa yli äyräitten huonontaen samalla elokuvan yleisilmettä. Minun kirjoissani Hämähäkkimies 2 upposi sinne pohjattomaan, synkkään laariin muiden kaltaistensa seuraksi.
nimimerkki: Low Rider
Pisteet:
Arvosteltu: 16.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Hämä-hämähäkki, valkokankaalle,
Raimil’ paljon raahaa, jatko-osalle,
Heelvetinmoinen, maailmanmainonta,
Hämähäkki kaksi, rahastusta vaan?
No ehkä ei nyt ihan. Sam ’Evil Dead’ Raimi otti vaikeaksi tehtäväkseen filmatisoida yhtä kaikkein aikojen suosituinta sarjakuvahahmoa: Spider-Mania eli Hämähäkkimiestä. Kyseessä on jopa jonkunlainen amerikkalainen sankari, joka on vuosikymmeniä ollut pikkupoikien (ja ei niinkään pienien poikien) esikuva. Sam Raimi kuitenkin suoriutui haasteestaan hyvin, ja kokonaisuudessan Spider-Man oli yllättävän hyvä; erikoisefektit olivat huimaavia, tarinankerronta tarmokasta, hahmot uskottavia, ja ennen kaikkea, Stan Leen legendaarisen sarjakuvan henki oli käsin kosketeltavaa. Supersankarielokuvaksi Spider-Man oli taattua kamaa, mutta se jäi kuitenkin viimeistä silausta vaille. Näytti ihan siltä kuin Sam Raimi ei aivan kaikkea osaamistaan jaksanut elokuvalle uhrata. ”Mutta hällä väliä!” sanoivat iloiset tuottajat; Spider-Man oli kassamagneetti, ja oli vain ajan kysymys ennen kuin jatko-osa näkisi päivänvalon. Skeptisyyttä riitti luonnollisesti elokuvan ympärillä; oliko kyseessä puhdas rahat-pois-meiltä-vähävaraisilta-ihmisparoilta-temppu, jota on saatu monen megaleffan toimesta todistaa, eritoten sarjakuva-adaptioissa. Pessimistisyys lieveni hieman sen jälkeen, kun leffaa oli kehuttu rapakon takana jopa edeltäjäänsä paremmaksi, ja viimeiset epäilyksen rippeet katosivat katsottuani Spider-Man kakkosen, joka on vallan mainio elokuva.
Olisi suositeltavaa, että ensimmäinen elokuva tulisi katsottua ennen tätä jatko-osaa, tai että ainakin sarjakuvan fundamentaalit olisivat hanskassa. Mutta jos kumpikaan ei ihmeemmin kiinnosta, tässä lyhyt kertaus mitä ensimmäisessä elokuvassa tapahtui: päähenkilö, silmälasipäinen ja olemukseltaan luuserimainen opiskelija Peter Parker (Tobey Maguire), saa odottamattomia kiemuroita päivärutiineihinsa geenimanipuloidun hämähäkin puraistua häntä. Peter saa yliluonnolliset voimat, ja pystyy ampumaan seittiä ranteistaan. Traagisten tapahtumien johdosta Peter uskoo olevansa syypää setänsä Ben Parkerin kuolemaan, ja päättää siinä vaiheessa kostaa New Yorkin pikkurikollisille ja alamaailmalle ottamalla toisen minän sinipunaiseen pukeutuneen Hämähäkkimiehen muodossa. Hämis taltuttaa arkkivihollisensa Green Goblinin, ja samaan aikaan Peter Parker yrittää selvitellä ongelmallista suhdettaan naapurin tyttöön Mary Jane Watsoniin (Kirsten Dunst), johon hän on lähes pakkomielteisesti rakastunut. Elokuva päättyi Peterin ystävän Harry Osbornen isän Normanin/Green Goblinin kuolemaan, ja Harry vannoo kostoa Hämähäkkimiehelle.
Ja täten pääsemme herkullisiin astelmiin kakkososassa, joka ajoittuu pari vuotta ensimmäisen tapahtumien jälkeen. Peterin supersankaritaakka alkaa ottaa lujille. Hän myöhästelee kroonisesti tunneilta ja työpaikoiltaan. Rasitus kahden elämän elämiseen on jo niin rankkaa, ettei seittikään lennä tai grippi pidä. Peterin rakkauden kohde Mary Jane on sen sijaan menestyksekäs näyttelijä ja valokuvamalli, jolla tuntuu olevan meneillään aika vakavakin suhde maailmankuulun astronautin kanssa. Ja ei Peterin huolet tähänkään pääty: hänen tätiä Aunt Mayta uhkaa häätö, kaveruus Harry Osborneen alkaa rakoilla Peterin puoltaessa Hämähäkkimiestä, ja omatkin vuokramaksut tahtovat olla rästissä. Piste i:n päällä on Peterin idolin Tohtori Octaviuksen (mainio Alfred Molina) traaginen onnettomuus fuusioreaktorin kanssa, joka johtaa karmeisiin seurauksiin.
Hassua kyllä, Spider-Man 2 on enemmänkin ihmissuhde-elokuva kuin puhdasverinen toimintapläjäys. Suuri osa elokuvasta keskittyykin itse Peter Parkerin seuraamiseen, ja kuinka mies tunaroi ja sen myötä yrittää korjailla elämäänsä, joka on pahasti haaksirikoilla kiitos hänen alter-egonsa. Tobey Maguire oli mielestäni alkujaankin yllättävä valinta tähän rooliin, mutta ei voi kieltää, etteikö mies olisi tehnyt hyvää työtä tähän mennessä. Hänen esittämä Peter Parker on tuikitavallinen mattimeikäläinen, johon hyvinkin moni meistä voi samaistua. Sitten, eräänä päivänä kohtalo puuttuu peliin, ja yhtäkkiä tämä heiveröinen, mutta hyvätahtoinen nuorimies joutuukin uhraamaan suuren osan itsestään muiden hyväksi. Peterille nousee pakon edestäkin kysymys, että onko tämä kaikki sen arvoista? Onko kukaan sanonut, että tämä on joku velvoite jota minun pitäisi noudattaa? Nämä elementit tekivät sarjakuvan Hämähäkkimiehestä mielenkiintoisen hahmon, ja stressaantuneen näköinen Tobey Maguire onnistuu heijastamaan tämän myös valkokankaalla.
Loput hahmoista tekevät kunnioitettavat sivuroolit. Sympaattinen Kirsten Dunst näyttelee hienon roolin häikäisevänä Mary Janena, jonka elämä on lopultakin ottanut tuulta alleen. Naimisiinkin oltaisiin menossa, mutta se pieni ääni tajukopassa tuntuu aina sanovan ”Peter”. Peterin samaan aikaan lähentelevä ja torjuva käytös Mary Janea kohtaan on kuitenkin yli tytön ymmärryksen, kun tämä ei luonnollisesti ymmärrä sitä, että Peter yrittää vain suojella häntä. Erinomainen Alfred Molina on kuin ilmetty sarjakuvan Tohtori Mustekala. Itse muistelen miehen roolia jossain keskinkertaisessa komediasarjassa, mutta miehen paranoidi käytös ja psykopaattiset ilmeet ovat Spider-Man 2:ssa nautinnollista seurattavaa. Hämähäkkimeshän ei ole mitään ilman kunnon arkkivihollista. Ja kyllähän noita turbolonkeroita seurasi paljon mieluisammin kuin Green Goblinin surffilautaa. Ainoa miinus näyttelijäkaartissa oli James Francon Harry Osborne, vaikkei mies paljonkaan prime-timea leffassa saanut. Hänellä tuntui olevan vaikeuksia näytellä vihaista tai surullista isänsä menettänyttä poikaa, ja useinkin tuntui siltä, että nämä kaksi tunnetilaa menivät mieheltä sekaisin.
Lopuksi mainittakoon loistava J.K Simmons, joka on niin hyvä sikaria polttelevana Daily Buglen johtajapohatta J. Jonah Jamesonena kuin kukaan voisi ikinä olla.
Mutta se hahmoista, entäs se toiminta? No siihen minulla on vain 2 sanaa: Vautsi vau! Ykkösosa oli komea, mutta tämä kakkososa on jo sitten turkasen komea! Jos vertaa visuaalisen puolen elokuvan jättibudjettiin, niin valittamiselle ei kuitenkaan jää hirveästi varaa. Digiefektit ovat välillä olleet megaleffojen kompastuskivi, mutta Spider-Man kakkosessa ne todellakin parantavat katselunautintoa. Eritoten Tohtori Mustekalan vihaiset lisäkkeet on tehty niin huolella, että teatterin eturivissä valmistauduttiin jo siihen, että ne tulisivat valkokankaalta läpi. Raimi todisti jo Evil Deadeissa, että hän rakastaa huimia kamera-ajoja, ja onhan se aikamoista rodeomeinkiä seurata Hämiksen liitelemistä New Yorkin pilvepiirtäjien välistä. Ajatelkaapas jos tätä olisi esitetty tiedekeskus Heurekan Vernen tapaisessa kupoliteatterissa! Suureksi onneksi, Sam Raimi ei kuitenkaan tykitä näitä toimintakohtauksia tasaisena puurona, vaan säästelee niitä juuri niihin kohtiin, missä katsoja alkaa jo miettimään: ”Mitenköhän kauan noikin ovat puhuneet tossa kahvipödän äärel-WHOA!!!” Jos miettii tarkemmin, olisin ehkä jäänyt kaipaamaan vähän enemmänkin näitä spektaakkelimaisia action-kohtauksia. Tämä elokuva on osoitus siitä, ettei toimintaelokuvien aika todellakaan ole ohi; se on vain puhtaasti toteutuksesta kiinni.
Jassoo, pitäisi varmaan antaa lopullinen tuomio kyseisestä pläjäyksestä. Spider-Man 2 on hieno elokuva, joka oli jälleen kerran loistava osoitus siitä, että jatko-osien ei tarvitse jäädä arvostetusti tai kaupallisesti menestyksekkäiden edeltäjiensä varjoon. Spider-Man 2 oli kaikin puolin ehjempi, syvällisempi ja viihdyttävämpi kuin ykkösosa, ja se kiilaa sarjakuva-adaptioiden kärkeen Tim Burtonin Batmanien ja Bryan Singerin X-Menien kanssa. Ja mitä tulevaisuus enteilee? Jaa-a, leffan lopusta päätellen kolmosaa, ellei ihmeitä sitten tapahdu. Mutta tässä tapauksessa ainakin yksi hämähäkkiannos lisää olisi tervetullutta, varsinkin kun kyseessä on Sam Raimin kaltainen taitava ohjaaja, joka saa tällaiset Hollywood-megatuotannotkin näyttämään todella hyviltä. Hämisfanit tulevat luultavasti antamaan tälle tuotokselle lähes armotta 5 pojoa, ja vaikka en aivan heihin lukeudukaan, pidän Hämähäkkimiestä äärimmäisen viileänä tyyppinä. Joskus sitä tuli pienempänä toivottua, että se hämähäkki joka puraisi meikäläistä pikkupoikana olisi sen myrkyn sijaan omannut samankaltaisia ominaisuuksia kuin sarjakuvan radioaktiivinen lajikumppaninsa.
Kröhöm, joka tapauksessa, lapsekas innostukseni tätä seittisinkoa kohtaan korottaa ’neutraalit pisteeni’ vielä puolella. Ehdottomasti kesän odotetuimpia ja parhaimpia elokuvia. ”Look out, here comes the Spider-Man!”
nimimerkki: SpaceCadet1
Pisteet:
Arvosteltu: 15.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Tätä jatko-osaa olin odottanut. Sam Raimin visio ensimmäisestä Hämähäkkimiehestä jätti - varsinkin Vihreän Menninkäisen kohdalta - pientä liiallisen sooloilun makua, mutta näin fanina (epätoivoinen) luotto jatko-osaan silti säilyi ja jopa kasvoi saadessani selville, että Tohtori Mustekala nähdään vihdoin kankaalla. Silti tuli iloisena yllätyksenä, että toinen osa suoriutui oikeastaan kaikesta pikkuveljeään paremmin. Paremmin ja vauhdikkaammin.
Juoni menneepi kaikessa lyhykäisyydessään näin. New Yorkia terrorisoi uusi nemesis - vaihteeksi hullu tiedemies - ja eipä sitä ole pysäyttämään kuin aina yhtä cool seittisinkomme Herra Hämis (Tobey Maguire). Tosiasiassa leffa on paljon muutakin, nimittäin yli kaksituntisen leffan toiminta toimii melkeinpä vähemmistön osiossa, kun esille otetaan oikein toden teolla - lähinnä Peterin - muut ongelmat, kuten ikuisen naapurintyttö-ihastuksen, Mary Janen (ihku Kirsten Dunst) ja tämän uuden pojun John Jamesonin (Daniel Gillies) suhde, välien kylmeneminen bestikseensä Harryyn (James Franco) ja potkut työpaikasta, itseasiassa kahdesta. Heitetään vielä päälle median (lue Daily Buglen) versiot Hämiksen sankariteoista, ja meillä on paskaa yhdelle miehelle ihan riittämiin. Näillä saa tehokkaasti aikaan juonen turpoamisen. Ei ehkä kovin realistisesti, mutta eipä nuo ainakaan allekirjoittanutta häirinnyt.
Komediaakin on ykköstä enemmän, mutta liian väkinäistä se valitettavan usein kyllä on. Otetaan taas esimerkki vaikkapa Tobeyn, jopa hissikohtauksen ylittävästä “I’m Back - My Back “ -sketsistä, joka kuuluisikin jo johonkin puhtaaseen B-luokan komediaan. Enempää en kerro, vaan saatte katsoa ja tuomita sen itse.
Mitä itse näyttelijöihin tulee, ei heissä sinänsä ole mitään vikaa, mutta harmillisesti heille kirjoitettu, joskus siirappiin hukkuva dialogi laskee tasoa. Yhtenä pahimpana esimerkkinä juuri tuo Arsi T. Elokolikon mainitsema kohtaus, jossa May-täti (Rosemary Harris) alkaa kertomaan ihan muuten vaan sankareista ja heidän faneista Peterille, joka... ei mutta... hänhän on juuri se sankari! Ja vierestä löytyy naapurin poika joka - kuinkas muutenkaan - pitää Hämähäkkimiestä idolinaan. Siis anna mun kaikki kestää. Myös loppupuolen parissa kohdassa Peterin quottaessa alkaa kaivata jotain suolaista. Vastapainona Alfred Molinasta aka Doc Ockista en keksi mitään huonoa sanottavaa (no okei, se skitso-homma kuuluisi vain Dafoen rooliin) ja hän onkin - niin epärealistiselta kuin se kuulostaakin - Mary Janen kanssa elokuvan realistisin hahmo.
Niin joo. Enkös luvannut leffan olevan ykköstä vauhdikkaampikin. Jep. Ja kiitos on, tattadadaa - tehosteiden! Tehosteet ovat kehittyneet jo niin laadukkaiksi, että vain taivas tuntuu olevan tekijöiden rajana kohtauksia suunnitellessa, ja oikeastaan mikään ei pistä silmään. Oikeastaan-sana tulee niiden kohtauksien takia, joissa Peter on animoitu naamiotta; oikeat naamat kun eivät vielä täysin käänny biteiksi (vai mitä ne nyt onkaan). Tämä ei kuitenkaan millään muotoa pilaa tunnelmaa, vaan kyllä kaikki CGI-osiot hymyilyttävät oikealla tavalla: cooliudellaan. Mustiksen lonkerot ja niiden aiheuttama tuho tuovat jo yksinään leffaan enemmän meininkiä kun koko ensimmäinen osa pystyi tarjoamaan. Myös Hämiksen taitojen kehitys on huomioitu ja näin ollen seittisingonkin meno on entistä vauhdikkaampaa.
Lopuksi on pakko kyllä vielä vähän tilittää ohjaaja Sam Raimista, joka on mielestäni pitäytynyt kiinni sarjiksissa joskus väärissä kohdissa. Esim. J. Jonah Jameson (J. K. Simmons) on lehdessä toimiva hahmo, mutta elokuvaan siirrettäessä sellaisenaan hahmo on huvittava vain täydellisellä epärealistisuudessaan. Myös Raimin täysin oma idea, idyllimaisen rohkeat sivulliset - jotka ärsyttivät jo ykkösosassa - tuovat hekin oman osansa pisteitä tiputtamaan. Siispä neljä pojoa, josta puolikas on fanilisää, toinen jo pelkästään Mustiksesta. Ei enempää eikä kyllä yhtään vähempääkään.
nimimerkki: tatska
Pisteet:
Arvosteltu: 13.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Ensimmäinen osa oli jo mielestäni niin hyvä, että odotukset olivat huiman korkealla kun Spider-man 2 alkoi pyöriä valkokankaalla. Ja tietenkin leffa myös lunasti odotukset, Sam Raimiin ei voi pettyä!
Juoni lyhyesti: Peter Parker (Maguire) jatkaa Spider-manina, vaikka hänen elämänsä rakkaus Mary Jane Watson (Dunst) on menossa naimisiin toisen kanssa, välit parhaaseen ystävään (Franco) ovat viilenemässä ja ilkeä päätoimittaja kirjoittaa pahoja juttuja sankarista lehteensä. Lisäksi uusi vihollinen Tohtori Octavius (Molina) lonkeroineen on tullut vastustamaan Spider-mania. Thaijai, ei mene pojalla hyvin.
Tobey Maguire vetää jälleen kerran erittäin hyvän (ellei täydellisen)roolisuorituksen. Kristen Dunstin roolihahmo MJ jäi ensimmäisessä osassa aika etäiseksi hahmoksi, mutta tällä kertaa tyttö hoitaa homman todella taidokkaasti kotiin! Pääparin kemiakin sujuu. James Franco näyttää hyvältä, mutta tähden roolisuoritus jää vähän valjuksi. Alfred Molina taas sopii hienosti skitson pahiksen rooliin.
Tässä leffassa on kaikkea, mitä leffalta vain voi toivoa. Upeat näyttelijäsuoritukset, taidokkaasti toteutettuja toimintakohtauksia ja romantiikkaa (tosin ylösalaisin muiskuja ei tässä leffassa nähdä). Jään todella odottelemaan kolmatta osaa!
nimimerkki: lelluliini
Pisteet:
Arvosteltu: 13.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Arvostelija
lelluliini
Vieras
Spider-Man rymisti teattereihin vuonna 2002 ja odotettu kakkososa Spider-Man 2 tuli nyt pari vuotta myöhemmin astetta kovemmalla ryminällä kassalistojen kärkipaikoille. Mikä sitten on muuttunut kahdessa vuodessa? Mikä tekee Spider-Man kakkosesta entistä muhkeamman viihdepaketin verrattuna aloitukseen?
Itse vastaisin yksinkertaisesti yhdellä sanalla: erikoistehosteet. Valtavan hyppäyksen eteenpäin ottaneiden tehosteiden lisäksi monikaan asia ei ole juuri muuuttunut: juoni etenee perinteisesti ja tehosteiden takaa leffa on pelottavan ontto. Hämiksen tietoisuus sankaruuden tuomasta tuskasta on otettu mukaan syvyyttä tuomaan, mutta paikoin Peter Parkerin alias Hämiksen (Tobey Maguire) sydäntäsärkevät vuodatukset ja Elfmanin mahtipontiset soinnut liukastelevat siirappisuuden puolelle. Pahimpana ylilyöntinä voidaan ehkä pitää May Parkerin (jo 76-vuotias Rosemary Harris) sokerikuorrutettua tekstiä pikkupojista, jotka tarvitsevat sankarinsa. Eikö sitä Hämistä muuten olisi saatu takaisin mukaan leikkiin?
Juoni ei ole kummoinen. Taas uusi tiedemies törppöilee ja muuttuu uhaksi New Yorkille (onneksi ei koko maailmalle, vaan NY on taas ongelmakeskus). Samaan aikaan Peter Parkerilla menee suoraan sanottuna paskasti: potkuja satelee jokaisesta työpaikasta, vuokra on maksamatta niin hänellä itsellään kuin May Parkerilla, hänen dumppaamansa kaunis Mary Jane Watson (Kirsten Dunst) suuntaa katseensa jo toisiin miehiin ja kaiken huipuksi media väärentelee kuvaa Spider-Manista. Siinä on pulmaa kerrakseen yhden miehen harteille. Henkisten paineiden keskellä joko Peterin tai Hämähäkkimiehen on poistuttava kuvioista. Sieltä ahdingon syvimmistä syövereistä Hämähäkkimies nousee takaisin katujen ylle liitämään ja pelastamaan Mary Janea hullun pahiksen käsistä (tällä kertaa käsiä piisaakin). Loppuhuipennus ja aiempi junan päällä käytävä tiukka tehostetaistelu ovat mukavaa katseltavaa.
Tobey Maguire ilmehtii Hämiksen osansa kunnialla läpi, ja (mielestäni tälle seikkailulle korvaamaton) Kirsten Dunst pääsee paremmin vauhtiin terävemmän käsikirjoituksen myötä. Tämä alkoi olla jo vaikkapa Virgin Suicidesista tuntemamme Dunstin tapainen suoritus. Alfred Molinan tulkitsema pahis Dr. Otto Octavius tuntuu aluksi yhtä hataralta viritelmältä kuin Willem Dafoen hölmö vihreä menninkäinen edeltäjässä, mutta sitten Molina pääsee vauhtiin. Hullut virneet Octaviuksen naamalla saavat katselijan nauttimaan sarjisviritelmästä, ja Molina pieksee Dafoen 100-0.
J.K. Simmonsin tulkitsemasta J. Jonah Jameson-hahmosta en sen sijaan pidä yhtään. Mediamogulista on yritetty taikoa kävelevä vitsikone, mutta eipä tuo kovin mutkattomasti luonnistu. Toinen ärsyttävä hahmo on Parkerin paras kamu Harry Osborn, jonka kiikkuminen mukana ei onnistu sekään. Lähinnä ”Freaks & Geegs”-sarjan Daniel Desariona tai James Dean-tulkitsijana paremmin tunnettu James Franco ei ole uskottava tuossa osassaan, sori vaan.
Spider-Man ei toki ole itse näyttelijöiden leffa, vaan pikemminkin Raimin yritys kutoa sarjakuva hienoksi CGI-tehostepläjäykseksi Hämisseiteillä. Vieläkään seitit eivät kestä kahden tunnin mittaisen elokuvan painoa, ja suvantokohtia on liiaksi näin simppeliin stooriin.
Jos Peter Parker on välillä Mary Jane Watsonille pelkkä tyhjä penkki, niin vielä tyhjemmän oloinen on Hämisleffa markkinoidun ulkokuorensa alta. Pätkä kannattaa katsastaa leffateatterin penkeiltä tai laadukkaasta kotiteatterista, jotta ryminä pääsee oikeuksiinsa. Tai sitten voi tyytyä vain odottamaan parin vuoden sisällä mitä todennäköisimmin saapuvaa kolmososaa. Portit sille jätettiin taas kierosti auki.
Pisteet:
Arvosteltu: 12.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun. Tähän legendaariseen lausahdukseen perustuu koko Spider-manin kantava idea, mutta yhtä lailla se pätee myös kulttiohjaaja Sam Raimiin. Tämä Spider-man-sarjakuvien parissa kasvanut lahjakas elokuvantekijä otti aikoinaan melkoisen haasteen vastaan, kun hän suostui luotsaamaan elokuvaa, johon tulisi kohdistumaan lukemattomien sarjakuvafanien ennennäkemättömän korkeat odotukset. Raimi toi kaikkien aikojen rakastetuimman supersankarin valkokankaille suht tyydyttävällä tavalla, mutta ainaiset soraäänet, mukaanlukien yours truly, jaksoivat kuitenkin jatkuvasti muistuttaa siitä, että ensimmäinen Spider-man-elokuva ei missään nimessä ollut täydellinen. Tämä ei kuitenkaan studiopamppuja sun muita mainosmiehiä häirinnyt, sillä lippuluukuilla Spider-man teki selvää jälkeä rikkoen ennätyksiä Atlantin molemmin puolin. Uusi franchise ja takuuvarma rahasampo oli syntynyt, ja jatko-osaa ryhdyttiin väsäämään välittömästi, vaikka valmista käsikirjoitustakaan ei ollut vielä olemassa.
Nyt, kaksi vuotta ensimmäisen seikkailun jälkeen, Spider-man 2 vyöryy elokuvateattereihin joka puolella maailmaa. Kyyninen ja skeptinen henkilö voisi helposti kyseenalaistaa tämän himoitun kakkososan kiireisen aikataulun. Elokuvien nopea tuottaminen liukuhihnalta kun on tunnetusti se varmin tapa lypsää viimeinenkin penni irti tästä kaikkialla vallitsevasta Spider-maniasta, mutta tällöin taiteelliset ainekset tuppaavat yleensä jäämään vähäpätöiseen asemaan. Onko rahanhimo sokaissut kaikki projektin parissa työskentelevät henkilöt? Onko Spider-manin taika lopullisesti musertunut talousmaailman alati jauhavien rattaiden alle? Tämä täysin puoleellinen arvostelu tarjoaa vastaukset kaikkiin näihin elämää suurempiin kysymyksiin.
Elokuvan alkaessa asiat vaikuttavat päällisin puolin olevan koko lailla kondiksessa, mutta pinnan alla muhii armottomia konflikteja. Peter Parker on viimeisen kahden vuoden aikana päässyt täysin sinuiksi supervoimiensa kanssa, mutta nuorukainen on niin koukussa omiin kuvioihinsa, että hän ei huomaa, kuinka suhde lapsuudenihastukseen Mary Janeen kuihtuu kuihtumistaan. Henkisesti kypsynyt MJ ei jaksa ymmärtää Peterin touhuja, ja niinpä hän ryhtyykin vilkuilemaan vieraisiin pöytiin. Samaan aikaan Peterin välit parhaaseen ystävään Harry Osborneen heikkenevät sitä mukaa kun Harryn tuntema viha Peterin alter egoa kohtaan kasvaa (Harry syyttää yhä Spider-mania isänsä kuolemasta). Mutta kylmenevät ihmissuhteet eivät edes ole Peterin ongelmista sieltä pahimmasta päästä. Kaupungissa on nimittäin uusi entistä kuolettavampi superrikollinen, joka syntyy, kun nerouden ja hulluuden rajamailla häilyvä tiedemies Otto Octavius joutuu hirvittävään onnettomuuteen. Kohtalokkaan välikohtauksen myötä Octavius kokee melkoisen muutoksen ja pian Peter Parker ymmärtää olevansa ainoa, joka voi pelastaa tilanteen. Jälleen kerran kyse on siis hyvin pitkälti vastuusta ja velvollisuudentunteesta. Yhteinen hyvä vai oman edun tavoittelu? Kumman Peter asettaa etusijalle ja kumman hän on valmis uhraamaan?
Pakko myöntää, että pieni osa minusta kiljui riemusta, kun ensimmäisen kerran kuulin, että Tobey Maguire ei selkävaivojensa vuoksi pystyisi välttämättä kuvaamaan Spider-man 2:sta. Vaikka mies tekikin ihan kelpo työtä ensimmäisessä Spider-manissa, niin siitä huolimatta en pitänyt häntä aivan loistovalintana Peter Parkerin/Spider-manin rooliin. Maguire toki todisti osaamisensa jo elokuvissa Pleasantville ja Cider House Rules, mutta jotenkin tämän hiirulaismaisen pikkumiehen näkeminen Spider-manina ei vain yksinkertaisesti vakuuttanut. Myös suht mitäänsanomattoman Kirsten Dunstin valitseminen Mary Janen rooliin herätti meikäläisessä närkästystä varsinkin, kun sain tietää, että myös ihanainen Kate Hudson oli tyrkyllä kyseiseen osaan. Sam Raimin näyttelijävalinnat eivät siis minua oikein onnistuneet sytyttämään, mutta onneksi tämä Maguire/Dunst-kaksikko kykenee tässä kakkososassa nousemaan kaikkien ennakkoluulojen yläpuolelle. Erityistä kehittymistä on tapahtunut Kirsten Dunstin kohdalla, joka tekee sielukkaan roolisuorituksen huomattavasti aikuistuneena Mary Janena. MJ:n hahmoon on muutenkin tällä kertaa kiinnitetty enemmän huomiota, ja Dunst puolestaan osoittaa pystyvänsä laatusuoritukseen, kunhan rooli on tarpeeksi hyvin kirjoitettu. Dunstin aisapari Maguire on hänkin vähintään yhtä hyvä kuin ykkösosassa, todennäköisesti jopa parempi, sillä tässä tapauksessa Maguire pääsee syväluotaamaan Peter Parkerin hahmoa paljon monipuolisemmin.
Aikaisemman perusteella ehdin siis jo kyseenalaistaa Raimin taidot henkilöhahmo-ohjaajana, mutta Spider-man 2 onnistui avaamaan silmäni. Spider-manin tarkoitus ei ole se, että valkokankaalla pyörisivät mahdollisimman kauniit ja komeat ihmiset, vaan se, että henkilöiden kemiat kohtaavat loppupeleissä rehellisellä ja koskettavalla tavalla. Vanhan perustotuuden mukaan Spider-manissa on aina ollut ennen kaikkea kyse tavallisista ihmisistä, joille tapahtuu epätavallisia asioita. Tämän aspektin Maguire, Dunst ja kumppanit onnistuvat vangitsemaan lähes täydellisesti.
Mitä yhteistä on esimerkiksi Hugh Jackmanilla, Patrick Stewartilla, Sir Ian McKellenilla, Michael Clarke Duncanilla, J.K. Simmonsilla ja Wesley Snipesilla? Arvasit oikein, he kaikki ovat olleet todellisia nappivalintoja rooleihinsa viimeaikaisissa sarjakuvafilmatisoinneissa. Nyt arvostettu brittinäyttelijä Alfred Molina liittyy tähän hienoon joukkoon, sillä hänen roolisuorituksensa megalomaanisena Otto Octaviuksena on suorastaan nerokas. Alfred Molina ON Otto Octavius! Alfred Molina ON Jumala! Noin, nyt kun sain tämän sydämeltäni, niin voidaankin siirtyä niihin perusteluihin. Kuten kaikki tietävät, supersankaritarina ei ole mitään ilman kunnon pahista, ja Octaviusta hirmuisempaa arkkinemesistä ei ole olemassakaan. Pidin myös Willem Dafoen suorituksesta ensimmäisessä elokuvassa, mutta Norman Osbornen/Green Goblinin hahmo oli muilta osin niin pahasti ryssitty, että koko hommasta jäi hieman ikävä jälkimaku. Spider-man 2:sen kohdalla ei kuitenkaan ole pelkoa epäonnistumisesta, sillä Octaviuksen suhteen leffa on varsin uskollinen sarjakuvista tutulle esikuvalleen. Isokokoinen ja raskasrakenteinen Molina on fyysisesti kuin ilmetty Otto Octavius, ja ulkoinen yhdenmukaisuus on vieläpä viimeistelty pottakampauksella, pyöreillä aurinkolaseilla, pitkällä trenchcoatilla jne. Toki hahmon ulkomuoto on elokuvamaisen tyylitelty, mutta kaiken kaikkiaan lopputulos on todella onnistunut. Rautaisena ammattilaisena Molina on myös ymmärtänyt, että pelkkä visuaalinen samankaltaisuus ei riitä vakuuttamaan kriittisiä Spider-man-faneja. Niinpä Molina tuokin rooliinsa ylimielistä älykkyyttä, röyhkeää egoismia ja vaarallista arvaamattomuutta. Eli juuri niitä tekijöitä, jotka ovat vuosikymmenten varrella tehneet Octaviuksesta yhden Marvel-universumin rakastetuimmista pahiksista. Hieman sarjakuvista poiketen Spider-man 2 esittää Octaviuksen jopa yllättävänkin traagisena ja ristiriitaisena hahmona, ja tämä antaa Molinalle herkullisen mahdollisuuden hyödyntää kiistämättömiä näyttelijänlahjojaan, joita hän on päässyt esittelemään suurelle yleisölle esimerkiksi elokuvissa Chocolat ja Frida, olipa miehellä pieni rooli jopa Raiders Of The Lost Arkissakin.
Hollywoodissahan vanhaa koulukuntaa edustava Molina on pysynyt näihin päiviin saakka suht tuntemattomana miehenä, mutta Spider-man 2:sen myötä tämä karismaattinen luonneroolien mestari pääsee varmasti nauttimaan enemmän siitä arvostuksesta, joka hänelle kiistatta kuuluu. Alfred Molina ampaisee itsensä kertaheitolla elokuvahistorian ikimuistoisimpien pahisten joukkoon, ja hänen roolisuorituksensa on ilman muuta Spider-man 2:sen parasta antia. Ja se on jo paljon sanottu, sillä tämä elokuva rokkaa käytännössä katsoen jokaisella osa-alueella.
No entäs sitten se paljon parjattu CGI? Rehellisesti sanottuna tietokone-efektit eivät meikäläistä häirinneet ykkösosassakaan, ja tämän kakkososan kohdalla jälki onkin jo niin maukasta, että luulisi niiden pahimpienkin marmattajien jo sulkevan suunsa. Tehostepuolella Spider-man 2 nimittäin näyttää suorastaan tyrmäävältä. Toimintakohtaukset ovat hektisiä ja näyttäviä, CGI-Spider-man on animoitu sulavasti ja tarkasti, eivätkä edes Octaviuksen metallilonkerot ole tuottaneet tehostevelhoille vaikeuksia. Toivoa sopii, että Spider-man 2:sen DVD-julkaisussa tultaisiin perehtymään nimen omaan näihin Octaviuksen lonkeroihin, sillä kyseiset kapistukset ovat todella tyylikäs yhdistelmä CGI-grafiikkaa ja kauko-ohjattavaa teknologiaa. Octaviuksenhan oli määrä esiintyä jo ensimmäisessä elokuvassa, mutta tuolloin tultiin siihen tulokseen, että lonkeroiden toteuttaminen olisi liian vaikeata. Kaksi vuotta on kuitenkin tehostepuolella sen verran pitkä aika, että valtavin askelin eteenpäin harppovan kehityksen myötävaikutuksen johdosta tässä leffassa nähtävä action on sanalla sanoen komeinta mitä omalle kohdalleni on koskaan sattunut. Ei vieläkään täysin fotorealistista, mutta kuitenkin aivan liian viihdyttävää, jotta moisesta pikkuasiasta jaksaisi valittaa.
Tästä päästäänkin löyhällä aasinsillalla siirtymään elokuvan taistelukohtauksiin, jotka luonnollisesti hakevat vertaistaan. Spider-man on oppinut paljon uusia temppuja ja aiemmin mainitun kehittyneen teknologian ansiosta Spindelihemmon liikkuminen näyttää todella vakuuttavalta, hienolta ja ennen kaikkea vauhdikkaalta. Toki vastuskin on sen mukainen, sillä väkivahva ja nerokas Octavius laittaa sankarimme todella koville. Varsinkin Spider-manin ja Octaviuksen järkyttävän upea taistelu ensin täyttä vauhtia porhaltavan junan katolla ja sitten vielä junan sisätiloissa on sellainen tajunnanräjäyttäjä, että henkilökohtaisesti vapisin vielä minuuttikaupalla senkin jälkeen, kun taistelu lopulta taukosi. Jos Green Goblinin ja Spider-manin viimeinen yhteenotto ensimmäisen elokuvan lopussa oli mielestäsi kovaotteinen, niin etpä ole nähnyt vielä mitään. Spider-man 2:sessa mättö nimittäin yltyy ajoittain niin brutaaliksi, että ultra-tyylitellyistä koreografioista huolimatta elokuvan alhaista ikärajaa ei voi muuta kuin ihmetellä. Ohjaaja Raimin otteista onkin silloin tällöin havaittavissa jonkinasteista sadismia, sillä sen verran kovaa tuskaa Peter Parker joutuu tässä leffassa kokemaan, sekä fyysistä että henkistä.
Jonkinlaisena yhteenvetona voisi sanoa, että tällä kertaa Raimi ja kumppanit ovat todella tehneet kotiläksynsä, sillä Spider-man 2 on kaikkea sitä mitä ensimmäisen elokuvan piti olla. Synkempi, näyttävämpi, paremmin kirjoitettu, paremmin näytelty, ja yleensäkin mielenkiintoisempi. Siinäpä reseptiä menestyksekkäälle jatko-osalle.
Raimi on ohjauksessaan myös selkeästi itsevarmempi kuin viime kerralla, sillä nyt henkilöhahmot ovat tuttuja muillekin kuin pelkästään meille nörttipojille ja käsikirjoituksessakin on voitu ottaa entistä enemmän taiteellisia vapauksia. Tämä puolestaan on automaattisesti johtanut siihen, että tarina on moniulotteisempi ja henkilöhahmot rikkaampia kuin mitä näissä sarjakuva-adaptaatioissa yleensä on totuttu näkemään. Raimin tarinankuljetus on enemmän "elokuvamaisempaa" ja vähemmän "sarjakuvamaisempaa", vaikutteita on selvästi otettu esimerkiksi Bryan Singerin ohjaamasta ensimmäisestä X-Men-elokuvasta, joka aikoinaan näytti mallia, kuinka sarjakuville tyypillinen kerronta saadaan valjastettua valkokankaalle.
Tämänhetkiset tunnelmat voisi tiivistää toteamalla, että eipä ole allekirjoittaneella ollut leffateatterissa moneen vuoteen näin hauskaa. Mikään leffa-arvio ei voi tehdä tälle elokuvalle oikeutta, niin kovan luokan pläjäys on kyseessä. Mitään jatko-osaa en ole aiemmin näin kovalla mielenkiinnolla odottanut, paitsi ehkä Matrix Reloaded pääsi aikoinaan hysteriannostatuksessa lähes samankaltaisiin mittasuhteisiin. Tässä vain on toki se eroavaisuus, että Reloaded oli totaalinen pettymys kun taas Spider-man 2 lunastaa kaikki odotukset ja enemmänkin. Tietenkään Spider-man 2 ei ole täydellinen (no kyllä se oikeastaan on), mutta sarjakuvafaneille se on juuri se elokuva, jonka he ovat jo pitkään halunneet nähdä.
En yksinkertaisesti keksi mitään negatiivista sanottavaa tästä loistavasta sarjakuvasovituksesta, joten turha tässä on ryhtyä pisteiden kanssa pihtailemaan. Spider-man 2 yhdistää esimerkillisellä tavalla audiovisuaalisen ilotulituksen intiimiin tunnelmaan ja taitavasti kerrottuun tarinaan. Jos supersankaritouhu kiinnostaa edes etäisesti, niin siinä tapauksessa Spider-man 2 tarjoaa yhden vuoden huikeimmista elokuvaelämyksistä.
nimimerkki: esimies
Pisteet:
Arvosteltu: 08.07.2004
Katsottu: Teatterissa
Muutama vuosi takaperin ilmestynyt Spider-man oli viihdyttävä ja vauhdikas toimintapaketti, josta huokui sarjakuvamaisuus ja tekijöiden innostuneisuus. Jatko-osa jatkaa suhtkoht samoilla linjoilla.
Peter Parkerin alias Spidermanin elämä menee päin mäntyä. Raha ja ihmissuhde ongelmat seuraavat Parkeria kuin hai laivaa. Ongelmia on myös Spidermanin imagon kanssa. Monet pitävät hämähärrimiestä rikollisena ja vaarallisena uhkana. Lisää ongelmia aiheuttaa Otto Octavius niminen tiedemies, jonka koe menee pieleen ja aiheuttaa tälle metalliset lisäkädet, jonka lisäksi arvoisan Tohtorin mielenterveyskin alkaa uhkaavasti heikentyä. Lukuisat tappiot, ihmisten vihamielisyys, Parkerin omat ongelma alkavat kuitenkin kasaantua liikaa ja Spiderman pukuu lentää roskakoriin.
Sam Raimi jatkaa ohjaajana ja tekee Spider-man 2:ssa visuaalisesti vielä hienompaa jälkeä kuin ykkösessä. Kaupungin yllä lentelyt, hienot ja kekseliäät toimintakohtaukset ovat komeaa katseltavaa. Leffassa painaudutaan kuitenki edeltäjäänäs enemmän huumoriin ja ihmishahmoihin. Syvälliset ihmishahmot eivät ole koskaan pahitteeksi supersankari leffoissa, tai toimintapaukkeissa ylipäätänsäkkään. Ikävä kyllä Raimi ei täysin onnistu tavoitteessaan ja välilllä meno meneekin liian tylsäksi ja saa monet varmasti turtumaan. Hahmoista on saatu silti puristettua yllättävän paljon irti. Varsinkin ensimmäisessä hämähäkkimiehessä varsin etäiseksi jäännyt Mary Jane Watsoniin pureudutaan enemmän. Peter Parkerin hahmosta on saatu uskottavan oloinen ja arkisten ongelmien parissa ahertava nuorukainen. Leffassa onkin enemmän pääosassa Peter Parker, kuin hänen alter egonsa. Myös Tohtori mustekalasta saadaan sopivan ihmismäinen. Harry Osbourne jää sen sijaan tällä kertaa melko etääksi. Samoin käy Mary Janen ja John Jamesonin suhteelle.
Käsikirjoitus on pikkuviostaan huolimatta hyvä. Varsinainen juoni ei ole mikään ihmeellinen, mutta ihmishahmojen ongelmat ja muutamat vitsit on hoidettu hyvin. Spidermanin hakema ikäluokka on silti hieman hämärä. Vitsiensä ja aiheensa perusteella leffa voisi olla varsin nuorille katsojille, mutta puolivälissä pitkään kestävä tapahtumattomuus varmastikkin tylsistyttää nuorempaa sukupolvea. Elokuva tuntuu olevan muutenkin hieman ylipitketty. Varsinkin lopusta olisi voinut saksi pois. Leffan loppu olisi ollut täydellinen jos se olisi jäänyt Harry Osbournen viimeiseen kohtaukseen, mutta pitihän leffa tietysti lopettaa samaantapaan kuin edeltäjänsä: Spidermanin hyppiessä taivaanraijoilla ja amerikanliput taustalla liehuen.
Näyttelijät tekevät hyvää työtä. Tobey Maguire Peter Parker/Spidermanina tekee hienoa työtä. Kirsten Dunst näyttelee myös hyvin, eikä ole yhtään huonomman näköinenkään. Alfred Molinan tulkitsema Otto Octavius on varmasti Tobey Maguiren suorituksen ohella leffan parasta antia. Molina sopii roolinsa hyvin ja on kokoajan uskottava. Mustekalan hahmosta olisi silti voinut karsia skitsofrenisyyttä, koska se ei hahmoon sovi samalla tavalla kuin esim. Green Gobliniin. Kuitenkin näyttelijätyöskentely on leffassa hoidettu hyvin ja Danny Elfmanin musiikit osuvat jälleen hermoon. Nyt niistä ei muutenkaan ole täysin Batman fiilis. Sarjakuvamainen ote toimii yhtä hyvin kuin edeltäjässään, vaikka turhaa ylidramaattisuutta onkin liikaa mukana.
Spider-man 2 ei pääse aivan edeltäjänsä tasolle, mutta leffan henkilöpainotteinen asetelma ja sankaruutta ja sen seurauksi pohtiva teema eivät ole miinusta. Sen sijaan risuja tulee turhasta ylilyönneistä, turhan lapsekkaasta huumorista ja ylipitkittelystä. Spider-man 2 on silti viihteellinen ja mukavasti rullaava kesäelokuva.
nimimerkki: Siperia Jones
Pisteet:
Arvosteltu: 08.07.2004
Katsottu: Teatterissa
