Neljällä Oscar-ehdokkuudella siunattu fantasialeffa paroni von Münchausenista kuvattiin osin Cinecittan kuuluisilla studioilla. Rahaa paloi runsaasti (46 miljoonaa dollaria), mikä näkyy ja kuuluu. Elokuva on hieno. Voisi jopa sanoa, että se antaa oikeutta Rudolph Erich Raspen tarinoille samaan tapaan kuin Peter Jacksonin sormustrilogia Tolkienin klassikkotarinalle. Erona on vain se, että paronin seikkailuissa on jotakin inhimillisempää ja hauskempaa.
Paronin (Neville) huikeat tarinat alkavat teatterista, jossa näyttelijät viihdyttävät niillä kurjaa yleisöään. Ulkona riehuu sota ja tilanne on jokseenkin mahdoton. Kesken kaiken pommien vavisuttamaan saliin talsii ehta Karl Friedrich Hieronymus Münchhausen (kirjoitusasu vaihtelee käännöksittäin) ja julistaa näytelmän pahaiseksi valheeksi. Paroni, joka ei milloinkaan valehtele, lupaa kertoa totuuden ennen kuin kukaan ehtii Bukefalosta sanoa. Mies, jota kaikki luulivat kuolleeksi, lupaa kaiken kukkuraksi pelastaa kaupungin hyökkäävältä sulttaanilta. Miksikäs se ei häneltä onnistuisi, onhan hän ratsastanut tykinkuulalla sekä perättömällä oriilla, nähnyt puupäisen hirven ja flirttaillut itsensä kuun kuningattaren kanssa. Sitä paitsi paronilla on mahtavia ystäviä: Berthold (Idle) juoksee luotiakin nopeammin, Adoplhus (McKeown) osuu mihin tahansa mistä tahansa, Gustavus (Purvis) puhkuu ja puhisee armeijatkin nurin ja Albrecht (Dennis) jaksaa kantaa harteillaan mitä tahansa.
Ihastuttavan surrealistinen tarina poukkoilee Maasta Kuuhun ja jopa läpi Maan. Hahmot ovat karrikoituja, mutta toimivia. Kaikkialla on läsnä gilliamistinen hullunmylly, joka nostaa hymyn huulille useimminkin kuin kerran. Tasoltaan Gilliamin (ja kakkoskäsikirjoittaja ”Adolphus” McKeownin) tulkinta paronin seikkailuista sijoittuu jonnekin ohjaajan Rosvoja, rosvoja!- ja Brazil-leffojen välimaastoon. Hauskaa on, päitä lentelee ja tarinan suoraviivaisuus on pelkkää lumetta.
Casting on onnistuneinta ns. hyvisten puolella. Paroniksi on valittu rooliinsa loistavasti eläytyvä John Neville, jonka pärstää ei kovasti ole tarvinnut osaa varten muokata. Gilliamin Python-aikojen tuttu, Eric Idle, sopii jäniksenä pinkovaksi palvelijaksi ja nuori Uma Thurman saa poseerata itsenään Venuksena. Pahisten puolelta onnistunein on Brazilissa pääosaa esittänyt Jonathan Pryce. Mies on elementissään, toisin kuin kuumies Robin Williams, joka näyttää olleen Gilliamin hyppysissä hieman hukassa.
Paroni von Münchausenin seikkailut ei ollut suuri kassamagneetti. Siitä huolimatta kysymys on rakastettavasta elokuvasta, jota ei kannata ohittaa… Ja mitä tulee oikeaan paroni von Münchauseniin… Häntäkään ei kannata ohittaa, mikäli mies joskus kävelee vastaan. Päinvastoin, pyydä äijää teelle ja kertomaan joku huikeista seikkailuistaan.
