Mikäli vain on koskaan sattunut kuvittelemaan Mihail Kalatozovin huikean uran kattavan lähinnä 50- ja 60-luvulla tehdyt klassikot, on hyvinkin väärässä. Todellisuudessa Kalatozovin taipale elokuvaohjaajana alkoi monen muun aikalaisensa tavoin jo hyvän aikaa mykkäelokuvan puolella 20-luvun puolivälissä. Svanetian suolaa pidetään ohjaajan ensimmäisenä todella merkittävänä elokuvana, joka samalla toimi paitsi Kalatozovin jonkinasteisena varhaisena läpimurtona myös neuvostojohdon vihaamana teoksena taakkana miehen harteilla vielä vuosikausia sen ilmestymisen jälkeen.
Svanetian suola on ”dokumentti” eli toisin sanoen dokumenttina mainostettu, mutta todellisuudessa lavastettu juonellinen kuvaus Georgian pohjoisosissa sijaitsevan Svanetian vuoristossa elävistä köyhistä svaaneista. Varsinainen juoni kuvaa svaanien kärsimää suolapulaa ja lopussa Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmaa toteuttavat työläiset rakentavat tietä yhdistämään takapajuista vuoristokansaa neuvostokansojen ja edistyksen piiriin. Idea on toisin sanoen lähestulkoon sama kuin vuotta aiemmin ilmestyneessä [movie]Turksib[/movie]issa.
Lyödäänpä heti kättelyssä tämän parhaat palat pöytään: Svanetian suola on alusta asti huikeaa visuaalista tykitystä. Kalatozov on selvästi mieltynyt äärimmäisten lähikuvien käyttöön vähän jonkun Carl Theodor Dreyerin 20-luvun loppupuolen elokuvien tapaan eikä tässä käytännössä nähdä juuri mitään muuta. En tiedä oliko Kalatozov tässä vaiheessa nähnyt [movie]Jeanne d’Arcin kärsimys[/movie]tä, mutta tyyli toi erityisesti mieleen kyseisen elokuvan. Varmuudella Kalatozov on ainakin katsastanut Vsevolod Pudovkinin [movie=1928]Myrsky yli Aasian[/movie], sillä lopussa räväytetään katsojaa oikein kunnolla päin näköä sen mahtavasta kliimaksista napsaistulla sekunnin kymmenyksen pituisista pätkistä koostuvalla supernopealla sarjatulileikkauksella. Ratatatataa!!! Fuck yeahh!!!1
En tiedä sanoa tämän realistisuudesta tätä enkä tuota – pääasia, että elokuva itse on pirullisen viihdyttävää seurattavaa. Ainut isompi ongelma tässä taitaa olla lähinnä kokonaisuuden lievä kaoottisuus: Kalatozov heittelee katsojan eteen kaikenlaista kikkaa ja ties mitä heiluvia, pyöriviä ja lentäviä kameroita sekä äärimmäisyyksiin asti tyyliteltyjä kuvia sellaiseen tahtiin, että varsinainen tarina hautautuu väkisin kaikenlaisen hurjastelun alle, olkoon miten intesiteettistä kamaa tahansa.
Mutta silti… onpahan tämäkin melkoinen elämys, huhhuh.
