1990-luvulla legendaariseksi videopeliksi noussut Street Fighter II sai lopultakin oman elokuvansa, joka ei pahemmin noudattanut alkuperäiskaavaa. Elokuvan ohjasi hieman yllättäen lähinnä käsikirjoittana nimeä saanut Steven E. de Souza. Kyseisen tuotannon jälkeen ymmärtää hyvin, miksi miestä ei useampaan vuoteen enää päästetty ohjaajan paikalle. Sen sijaan Van Dammen kannalta elokuva tuotti ristiriitaista tulosta. Huolimatta siitä, että elokuva oli liiankin selvästi suunnattu perheen pienemmille jouluelokuvaksi, eivät pelin fanit pahemmin antaneet kiitosta, tuli siitä silti Van Dammen uran kolmanneksi tuottoisin elokuva.
Yksinkertaiseksi juoneksi tähän on ympätty yllättävän monta sivujuonta, jotka lähestulkoon tavalla, tai toisella liittyvät elokuvan pääroistoon M. Bisoniin (Raul Julia). Sillä välin, kun koko maailma keskittyy Guilen (Van Damme) ja hänen AN-joukkojensa tehtävään pysäyttää Bisonin aikeet, vaanii taustalla Chun-Li (Ming-Na), joka yrittää Guilen ohessa kostoa Bisonille. Sillä välin Ryu ja Ken puolestaan yrittävät (tai lähinnä Ken) rikastua tappeluiden ja asekaupan kautta. Myös Sagat (Wes Sudi) yrittää tehdä kauppaa M. Bisonin kanssa ja tienata siinä sivussa muutaman setelin.
Elokuva ei siispä juonensa puolesta seuraa koko Street Fighter mytologiaa millään tasolla. Ainoat pienet peliviittaukset nimien ohessa, ovat joidenkin hahmojen asusteet, jonkunlainen huumori ja elokuvan loppupuolella nähtäviä erikoisliikkeitä. Kuten esimerkiksi E. Hondan ”Hundred Hand Slap” ja Guilen ”Flash Kick”. Ulkonäöllisesti hahmot ovat jokseenkin roolitettu onnistuneesti, mutta heidän taustat ja luonteet eivät vastaa alkuperää. Oliskin sinällään mielenkiintoista tietää, minkä pölyttyneen käsikirjoituksen de Souza kirjoitti uudestaan. Kaikista vioista huolimatta elokuva on ihan toimiva pelkästään viihdyttävyyden merkeissä, hölmöjä vitsejä ja on-linereita, toimintaa riittää hyvillä määrin unohtamatta Van Dammea, joka ilmeisesti yrittää välillä imitoida Christopher Lambertia. Ja sanoo elokuvan ainoana näyttelijänä Ryun nimen oikein.
Elokuva on tässä tapauksessa pitkälti katsojasta kiinni. Mikäli seuraa turhan vakavalla naamalla, odottaen ilmiömäistä peliadaptaatiota ei siitä seuraa, kuin päänsärkyä. Sitä vastoin jos löytää oman paikkansa sohvalta naposteltavien kera, voi tästä jopa nauttia, vaikkei tämä nyt mikään Jackie Chan -tyylinen toimintakomedia olekaan.
