Joku ilmeisesti oli panetellut Josef K:ta (Anthony Perkins), sillä eräänä aamuna hänet pidätettiin ilman että hän tiesi tehneensä mitään pahaa. Tuon lakonisen tapahtuman kuvauksella käynnistyy yksi kaikkien aikojen masentavimmista elokuvista.
Nerokas, pitkä, karismaattinen ja vanhemmuuttaan ihrainen amerikkalainen Orson Welles yhdisti elokuvaohjaajana tinkimättömän taiteellisen omaehtoisuuden ja teknisesti virtuoosimaisen kokeilemisen ja sai aikaan enemmän tai vähemmän moitteettomia teoksia. Hän tarttui sairaalloisen, vieraantuneen ja henkisesti epävakaan saksankielisen Prahan juutalaisen, Franz Kafkan romaaniin Lain painajaisesta ja toi sen pessimistisen toivottomuuden elokuvaan. Pariisi tuurasi Kafkan Prahaa ja Welles kuvasi miljöön vinoutuneella kauneudella. Pimeitä kujia ja varjoja, tummia pukuja viranomaisten yllä ja synkeitä maisemia on luvassa ja vaikka Welles pitää kameran etäännyttävän kaukana kohteistaan saa hän mukaan syvää inhimillistä toivottomuutta: syytetty Bloch (Akim Tarimoff) rapistuu vapisevaksi raunioksi asianajajan (Orson Welles) puhuessa ja tämän palvelija Leni (Romy Schneider) taas on suorastaan häiritsevän kiihkeä. K:lle toivottoman lakiviidakon läpi harhaileminen on käytännössä mahdotonta ja lantiotasosta kuvaava kamera vääristää kuvan kieroutuneeksi freskoksi pimeyttä ja ankeutta ja K haraa vastaan suunnatonta byrokratiaa.
Anthony Perkins on nimetön, persoonaton ja väritön päähenkilö joka törmäilee Lain kauhistuttavassa sokkelossa. Anonyymi päähenkilö on yhteiskunnan uhri vaikka pitää itseään sen jäsenenä ja jokin silti koko ajan tuntuu musertavan häntä. Jostain häntä syytetään, mutta koska mitään ei selitetä ei hänen ole mahdollista puolustautua, mutta K:ssa on myös itsepintaisuutta puolustaumiseen ja Welles alleviivaa tuota piirrettä taidokkaasti. Perkins on erinomainen päähenkilö painajaiselle jota Welles ohjaa tinkimättömällä lahjakkuudella mitä kuitenkin ohjaa kokemus. Romy Schneider ja Akim Tarimoff tekevät erinomaiset sivuroolit, joskin takapirun ominaisuudesta kameran eteen astuva Welles ei jää yhtään sen heikommaksi. Pehmeä, mutta uhkaava ääni on ihan omaa luokkaansa ja asianajajan epämääräisyys tekee hänet äärimmäisen uhkaavaksi. Jokin koko ajan on K:ta vastaan ja ehkä asianajajan kaltaiset ihmiset yrittävät auttaa häntä, mutta koska heillä ei ole valtuuksia kertoa eivät he voi olla avuksi. Kafkan painajainen ruumiillistuu Perkinsin ja Wellesin yhteiskohtauksissa ja takapirun ominaisuudessa Welles ei edes käytä alku- tai lopputekstejä. Hän vain lukee näyttelijät toivottoman lopun jälkeen.
Mestariteos elokuvan suurelta tekijältä jota lääkäri kielsi syömästä neljen hengen päivällisillä jos mukana ei ole kolmea muuta ja Albinonin melankolinen ’Adagio’ toimii musiikkitaustana ja ankeat kokokuvat uhkaavine varjoineen kuvaavat tämän surrealistisen painajaisen jonka uhri ei ole pelkkä uhri sillä hän panee kovasti hanttiin ja sen sankari ei ole sankari sillä hän ei osaa noudattaa saamiaan viisaita neuvoja. Epämääräisessä tunnelmassaan Oikeusjuttu on äärimmäisen masentava ja sellaisena kiistaton näyte Orson Wellesin neroudesta elokuvan käytännön toteuttajana.
