Eli Rothin jatko-osa kohua harrastajapiireissä (ja muuallakin herättäneelle) Hostelille ei tunnu niinkään kakkososalta, kuin alunperin tarkoitetulta jatkolta elokuvalle. Kauhuelokuvayleisö on nähdäkseni Rothin Hostel-kaksikon edessä jakaantunut aika selvästi niihin, jotka näistä elokuvista eivät perusta, ja niihin jotka pitävät näitä uuden suuntauksen alkuna.
Varsinaisesti mitään uutta Hostel 2 ei kuvastollaan ykkösosaan verrattuna tarjoa, mutta jotain on sentään muuttunut. Ykkösosan karu hylätty tehdas Takashi Miikeineen on vaihtunut entistä hylätympään tehtaaseen, jonka käytäviä partioivat leveäharteiset bodarit koirineen ja kymmenine kameroineen. Edellisen osan inhottava kidutuslaitoksen kotikutoisuus on vaihtunut teolliseen rahantekolaitos-meininkiin, jossa jopa maksavat asiakkaat ovat järjestelmän sääntöjen alaisia. Jos ensimmäisen Hostelin saattoi sormien välistä katsoa jonkin näköiseksi kommentiksi kapitalismin lomakohteiden kääntöpuolesta, raottaa kakkososa itse dystopian nurjaa puolta. Se viimeistään kysyy, onko riittävä varakkuus oikeutus käyttäytyä Elizabeth Bathoryn tavoin tai kiusata sirkkelillä valokuvamallia, ja onko se ettei ole ”kokenut jotain äärimmäistä” pois ihmisen olemuksesta. Se saattaa järkyttää juuri siksi, ettei kukaan väitä kiduttajille vastaan, ja jos väittää, on jo sidottuna tuoliin juuri ennen kuin vartija tunkee kumipallon suuhun.
Elokuvallisilla arvoillaan (jos niistä voi tässä yhteydessä puhua) tekele jää ykkösen varjoon, sillä uutuuden viehätys on kadonnut. Se, mikä elokuvasta ykkösen jälkeen tekee katsomisen arvoisen on sen uudet päähenkilöt: kidutukseen pian osallistuvat amerikkalaiset liikemiehet. Miehet ovat nähneet maailmaa yhdessä ja kokeilleet tabujen rikkomista sukupuolitauteihin asti, mutta ihmisen tappaminen on vielä jäänyt koittamatta. Hostellista he löytävät näppärän ja siistin keinon tämän epäkohdan korjaamiseksi, ja ykkösestä poiketen elokuvan keskeiseksi anniksi ei jää se jännite miten ”uhrit” päätyvät kidutettaviksi vaan se kuinka kiduttajat rooliinsa valmistautuvat. Juonesta sen enempää paljastamatta täytyy myöntää, että vaikka Hostel Part 2sta voi katsoa alentuvasti, on kohtaus jossa liikemiehet kumiessuissaan marssivat musiikin tahdissa kohti kidutuskammioitaan jotain sellaista, mitä ei kovin usein länsimaisessa elokuvassa tapaa. Ehkä hyvä ettei.
Jos Hostelit tahtoo katsoa äärikapitalismin kritiikiksi, ne osuvat kultasuoneen. Jos väkivallan kokee halpana tapana ”shokeerata” yleisöä, on paras jättää Hostellit niihin mielikuviin, joita sen poranterä suussa sen ensimmäisen elokuvan kannessa aiheuttaa.
