Friedrich W. Murnau halusi aikoinaan palavasti tehdä elokuvan Bram Stokerin kuuluisasta Kreivi Draculasta. Oikeuksia ei tullut, joten niinpä Murnau väänsi käytännössä saman tarinan uusiksi ja nimesi sen Nosferatuksi. Oikeusjuttuhan siitä syntyi. Kun sitten kuutisenkymmentä vuotta myöhemmin nuori lupaava ohjaaja Werner Herzog päätti tarttua samantyyliseen projektiin ja Stokerin teoksen copyright-oikeudetkin olivat vanhentuneet, niin Nosferatu – yön valtias –elokuvassa vilahtelevat tutut nimetkin.
Herzogin hidastempoinen, erilainen ja tyyliltään silti vanhaa vampyyrielokuvaperinnettäkin jatkava Nosferatu jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Toiset tykästyvät sen hitaisiin päähenkilön tuskaa kuvaileviin ja ummehtuneisiin tunnelmiin, kun taas toisille se on pitkäveteistä wannabe-taiteellista pakkopullaa.
Joka tapauksessa nuorena alalle pompanneen Herzogin työllä on ansionsa. Tarinan Dracula ei ole se vampyyritarinoiden niljakkaan oloinen, tyylitelty viittasankari, joka saa (uhkeat valkoisiin yöpaitoihin puetut) uhrinsa värisemään sekä pelosta että kiihkosta. Tämä Dracula on ennemminkin kuin hänen mukanaan kulkeva ja ruttoa levittävä rottalauma: vihattu, ruma syöpäläinen. Liian kalpea, rumuutensa alle pelkonsa kätkenyt kummajainen. Sympaattinen, mutta silti niin kaukaisen etäinen outouden ruumiillistuma.
Show on pitkälti Klaus Kinskin (tällä kertaa kumaraan taipuneiden) harteiden varassa, sillä muut hahmot ovat vanhoja vampyyriperinteitä kunnioittaen yksipuolisia höpöhöpöosia. On sankari, on rohkea sankaritar ja muutamia sivuhenkilöitä. Ja tuntien maskeerauksen alle piilotettu kalpea Kinski on onneksi se keskipiste. Siinä missä vuoden 1922 Nosferatun Max Schreck oli luonnostaan pelottava mörrimöykky, tuo Kinski enemmän luonnetta ja tuskaa Draculaansa, mikä on ehdottomasti hyvä asia. Bela Lugosi –faninkin on myönnettävä herran ansiot suoraan.
Ongelmiakin piisaa. Olisi rumaa sanoa Nosferatua tekotaiteelliseksi, mutta eipä kaukana ole sekään. Nosferatu yhdistää nimittäin kierolla tavalla wanhan pökkelön kauhun, joka pistää nykykatsojan miettimään että hihittääkö vai syventyä hölmöön eleeseen vain vertauskuvallisesti, sekä Herzogin dokumentaarisen hitaasti etenevät visuaalityylittelyt. Kamera unohtuu liian pitkiksi ajoiksi kuvaamaan tyhjyyttä. Samaa tyhjyyttä puhkuu monin paikoin koko kerrontatapa, jonka kai päälle pitäisi läimäistä taiteellisuuden leima. Lopulta se kuitenkin vain tekee vampyyritarinoinnista pitkäveteisen ja tyhjentää tunnelatausta.
Nosferatu sisältää pari kiistatta komeata ja unohtumatonta kohtausta. Mm. rottakohtaus (vielä kun rotat olisivat mustia niin aah) tai kaupungin ylle levinneen rutonpelon täyteiset kuvat ovat elokuvahistoriaa. Vastaavasti voimakkaita hetkiä kohden on liian monta tuulessa tyhjänä lepattavaa kohtausta. Draculan linnassa luuhataan liian kauan ja niin innokkaimman vampyyrifaninkin into ehtii jäähtyä. Lisäksi Johathan Harkerin ja sivuosaan vajonneen Van Helsing -hahmon ympärille tiivistyvä kömpelyys on iso miinus, jota Kinskin monsterihahmon vähäeleisyys ja murheen varjotkaan eivät riitä poistamaan. Todellinen mestariteos ei pitäisi mukanaan tämän Van Helsingin kaltaista sivuhenkilöä tai kankeaa loppukohtausta.
