Vuosituhannen vaihteessa Courtney Solomon päätti, ettei maailmassa ole tarpeeksi fantasiaelokuvia, ja näin sai alkunsa hänen kunnianhimoinen projektinsa, Dungeons & Dragons.
Elokuvan budjetin suuruus näkyy suoraan jo näyttelijöistä. Päähenkilö Ridley Freebornia esittämään valittiin täysin tuntematon Justin Whalin. Yllättäen miehen ura ei lähtenytkään nousuun tämän elokuvan jälkeen.
Juoni kuulostaa kaikessa korniudessaan aivan naurettavalta. Keisarinnalla on halussaan valtikka, jolla voi hallita tiettyjä lohikäärmeitä. Tietysti paha Profion (Irons) havittelee valtikkaa, joten alhaisten varkaiden (Whalin, Wayans) pitää yhdessä vahingossa kasaamansa porukan kanssa etsiä valtikka, jolla voi hallita vieläkin voimakkaampia lohikäärmeitä. Tietysti myös Profion haluaa valtikan, joten hän lähettää oman kenraalinsa, Damodarin (Payne) varkaiden kiusaksi.
Näinkin tylsän kuuloinen juoni vaikuttaa loistavalta, kun elokuvassa näyttelee Marlon Wayans. Wayansien perheestä ei ole koskaan tullut mitään hyvää Hollywoodiin, eikä tule nytkään. Aina kun Wayansin naama näkyy elokuvassa, sitä toivoo, että hän kuolisi.
Elokuvasta näkee myös, että Solomon on ensikertalainen ohjaajana. Kamera-ajot ovat huonoja, näyttelijävalinnat surkeita, sekä elokuvan erikoistehosteet ovat suurimmaksi osaksi aivan täyttä roskaa. Yhden hienon kohtauksen Solomon on saanut aikaan, ja se on lopun lohikäärmetaistelu.
Ainoan hyvän roolin elokuvassa tekee Jeremy Irons. Hän osaa edes jotenkin näytellä, ja pelastaakin paljon elokuvassa, tosin yksi näyttelijänsuoritus ei riitä nostamaan tätä elokuvaa sieltä pohjamudasta, mihin se kuuluu. Toinen hyvä asia elokuvassa on eräs juonenkäänne, jota en tässä voi paljastaa.
Solomon on todellakin mennyt siitä, mistä aita on matalin. On vaikea kuvitella, että Solomon väittää olevansa todella kova Dungeons & Dragons -fani, kun tällaisen elokuvan tekee aiheesta. Kolmekymmentä vuotta hirviöitä, paikkoja ja tarinoita ja mitä jää käteen? Elokuva, joka pilaa koko pelin maineen.
nimimerkki: Nosoki
