Kun Public Enemy antoi myrskyvaroituksen ”fight the power!”, he innoittivat kansakuntaa nousemaan vallan hyväksikäyttöä vastaan. Kun ”Fuck tha police!” kiersi kaiuttimia, olivat N.W.A:n vihaiset pojat pitkälti samalla asialla. Kun Thomas Sukunimetön High School -mölli seisoo talonsa katolla keskisormet ojossa poliisihelikoptereille, se on sodanjulistus oikeudesta juhlia. Ja se on vakava julistus se.
Australiassa vuonna 2008 pidettyihin kotihippoihin löyhästi perustuva Project X siirtää tositapahtumansa Amerikan maaperälle, jossa kolme koulupoikaa sekä kameramies haluaa juhlistaa yhden syntymäpäiviä. Ongelma on se, että päivänsankari Thomas (Thomas Mann) on nössö. Isäkin sen myöntää. Ystävät JB, Dax ja Costa, joita on mahdotonta kuvailla, sillä heissä ei ole mitään kuvailtavaa, auttavat illanistujaisissa. Ilmoitukset juhlista sosiaalisessa mediassa karkaavat käsistä ja helvetin portit aukeavat. Kirsikkana kakun päällä on klassikko jo Riskibisneksen ajoilta: isin kielletty auto.
”What the fuck…”Autenttisuuden tavoittelu on yleisesti hyvä peruste ja päämäärä mille tahansa valinnalle kun hengentuotteita luodaan. Project X:ssä sitä haetaan niin found footage -formaatin käytöllä kuin hahmojen nimeämisellä näyttelijöidensä mukaan. ”Niin oikeassa elämässä tehdään” ja sitä realismin ja luontevuuden tuntua haetaan myös elokuvan dialogipainotteisella komediallakin. Mitä tekijät eivät ottaneet huomioon on se, että Project X esittää perusteelle varsin vakuuttavan vasta-argumentin – joskin tahtomattaan. Ärräpäät ja niiden kielletty luonne kutkuttaa eittämättä alkukantaista puoltamme, mutta korvatessaan todellisen kekseliäisyyden, se menettää myös merkityksensä. Ikävästi Superbadin ja Kauhean kankkusen popularisoima dialogityyli saa vissiin kirjoittajat luulemaan, että korkealta vinkuvat, ”what the fuck”-alkuiset lauseet ovat parempaakin korvakarkkia. Project X:n nuoret pällit eivät ole Mafiaveljiä, joten miksi he puhuvat niin kuin olisivat? Ehkä sanojen ja fraasien vokalisoinnissa menettää käännöksessä osan huumoriarvosta, vaikka olisi kuinka englannin taitaja, mutta kyllä hyvä komedia taittuu kielten yli ja joskus sensuuri voi auttaa sitäkin suurempaan sanaston rikkauteen.
Terveisin: ikuisesti kiitollinen siitä hyvästä mausta, millä vaikkapa Simpsoneita kirjoitetaan.
Spoilerivaroitus: isin auto lentää altaaseen.
Jos Breaking Bad’ssä aikoinaan nähdyt 24/7-bileet Jesse Pinkmanin talossa kuvastivat osuvasti henkilön tarvetta pakoilla syyllisyydentunnettaan, niin mitä tapahtuu, kun moisen syventävän taustan ottaa pois? Miten käy, kun elokuvan lyhyestä mitasta leijonanosansa kahmaiseva, tahallaan shokeeraava kreisibailaus ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen? Samat visuaalit välittävät samaa viestiä, ääniraidalta tuuttaa musiikki, jota kuunnellaan syystäkin vain päissään, ja ihastuttava vierasseurue uhoaa. Se ei käy ainoastaan tylsäksi, vaan viestii juuri samaa kuin jo aiemmin mainitun Kauhean kankkusenkin lopputekstit: nämä ovat kovimmat pirskeet koskaan! Mutta sinua ei ole kutsuttu.
Se, että elokuvan soundtrackille on valittu Eminemin kappale ”White Trash Party,” on erittäin osuva kuvaus sen sisällöstä. Project X:n on nimittäin pakko olla kuvaus länsimaisen sivilisaation murenemisesta. Sen pahis on naapurissa asuva perheenisä, jonka ilkeä suunnitelma on saada lapsensa nukkumaan. Sen pahis on lain korruptoitunut koura, joka haluaa autoritäärisellä otteellaan tukahduttaa massiivisia henkilövahinkoja aiheuttavan maailmanlopun kaaoksen. Bileiden pääarkkitehti on vastuuntunnoton nilkki, jonka laki hyysää vapaaksi syytteistä kuin Likaisessa Harryssä konsanaan. Thomas on siinä kuin nukkevaltion johtaja, jolle syydetään tappiot. Voittoa mitataan sillä aplodien määrällä, jonka ihminen voi saada bileiden järjestämisestä.
Käsikirjoittajilta unohtuu vain yksi asia: mitä Thomas oikeasti saavuttaa synttäreillään?
Jos ideana on saada mainetta ja kasvonsa tunnetuksi, siinä hän onnistuu, mutta mitä sitten? Tarkoittaako tämä, että Thomas on nyt suosittu, sillä itse olen vain huolestunut siitä totaalisesta sosiaalisuuden tyhjiöstä, jonka käsivarakameran heilunnan keskeltä pystyn näkemään. Miksi on tärkeää juhlia? Miksi ikuinen velkavankeus ja yhdyskuntapalvelu ovat sen arvoista?
Siksi, ettei sellaista todella ole. Michael Bacallilla ja Matt Drakella on sentään sen verran todellisuudentajua, että Thomas joutuu teoistaan vastuuseen, mutta elokuvan tekijöitä ei selvästikään jälkipyykki kiinnosta. Se, että vahingonkorvaukset heitetään sivulauseessa ei tarkoita, että tekojen seuraukset otetaan huomioon. Se on vain niiden mainitsemista.
Hitto, tunnen oloni aivan fossiiliksi, kun odotan, että ekstaasinappien napsimisesta seuraisi, jos ei nyt ihan moraalisaarnaa, niin edes yksi kuppainen vitsi.
Project X on se, mitä saa, kun katsoo Superbadin puusilmillä. Hyvää syntymäpäivää, Thomas, ja onneksi olkoon.
