[movie]Conan – barbaari[/movie]n (1982) käynnistämä villimiesbuumi kantoi erityisen runsaan sadon vuonna 1983, jona ensi-iltansa saivat sellaiset pienimuotoiset genreklassikot kuin [movie]Deathstalker[/movie] ja [movie]Yor – metsästäjä tulevaisuudesta[/movie]. Harvemmin mainittu on jo edellisenä vuonna barbaarivankkurien kyytiin hypänneen Franco Prosperin (mm. [movie]White Cannibal Queen[/movie], [movie]Barbaarinaiset[/movie]) ohjaama Tulen valtaistuin, joka samalla on osa löyhää, voimamies Pietro Torrisin ja Sandahl Bergman -klooni Sabrina Sianin tähdittämää miekka & magia -trilogiaa (muut osat ovat [movie]Barbaarinaiset[/movie] sekä [movie]Barbaarien miekka[/movie]).
Tulen valtaistuin on vähintäänkin konseptin tasolla barbaaribuumin omaperäisimpiä tuotoksia, mikä ei kuitenkaan välttämättä ole hyvä asia. Vai mitä ajatuksia herättää sekoitus Richard Wagnerin Siegfried-oopperaa ja pienellä budjetilla toteutettua fantasiatoimintaa? Jotkin ennusmerkeistä toki ovat lupaaviakin. Onhan elokuva sentään tuotettu siekailemattoman eksploitaation kultamaassa Italiassa ja sitä levitti legendaarinen Cannon Group. Eli mikä voisi mennä vikaan?
Elokuvan alussa noita-akka synnyttää itsensä Saatanan siittämän kumisen hirviövauvan. Vuodet vierivät ja Morakiksi ristitystä pojasta varttuu paha vallananastaja (Harrison Muller). Äiti kuolee kähisten viimeisillä hetkillään profetian: Morakin on istuuduttava Tulen Valtaistuimelle Päivänä Ennen Päivän Kuolemaa. Jos profetiassa määritellyt edellytykset eivät täyty, istuimelle peräpäänsä asettava paistuu kuoliaaksi. Morak kaappaa kuningattarekseen blondatun bikinibarbaarin (Siani), joka puolestaan hälyttää apuun rasvasta kiiltelevän Siegfried-soturin (Torrisi). Loppuelokuva sijoittuu muutamaa lyhyttä katkelmaa lukuun ottamatta Tulen Valtaistuimen välittömään ympäristöön. Kertomuksen oopperatausta näkyy kehämäisessä rakenteessa: bikiniprinsessa ja Siegfried yrittävät toistuvasti paeta linnasta, mutta Morakin kiiltävällä kaljulla ja muhkeilla mursunviiksillä varustettu kätyri tekee suunnitelmat tyhjäksi joka kerta, vaikka Siegfriedin esi-isät siunaavat sankaria näkymättömyydellä ja kuolemattomuudella.
Myyttiset tajunnanvirtaelementit viehättävät oopperassa, mutta elokuvassa ne tuntuvat väkinäisiltä ja perusteettomilta. Näyttämöllä tapahtumapaikkojen vähäisyys tietysti toimii, jos ei muuten niin olosuhteiden pakosta, mutta elokuvasta se tekee itseään toistavan ja tylsän. Ongelma on erityisen suuri juuri barbaarigenressä, jonka keskeinen viehätys muodostuu eksoottisista paikoista ja monipuolisista hahmoista. [movie]Tulen valtaistuin[/movie] herättääkin epäilyksen siitä, että alkuperäisenä visiona oli kunnianhimoisempi ja alkuteokselle uskollisempi fantasiaelokuva, joka ahneuden tai yleisen tyylitajuttomuuden seurauksena pilattiin pinnalla olleista miekka & magia -elokuvista lainatuilla elementeillä.
Niin tai näin, wagnerilaisen paatoksen, saksalaisen romantiikan ja barbaaripullistelun ristisiitos ei ole paras mahdollinen. Harhaileva juoni ja eri aikakausia sekoittava puvustus ja lavastus tuovat mieleen 60- ja 70-lukujen peplum-elokuvat – barbaaritunnelmaa ei ole kuin alun kylänpolttokohtauksessa ja muutamissa toimintajaksoissa. Niistäkin ensin mainittu on pihistetty sellaisenaan Barbaarien miekasta[/I]. Hidastuksia käytetään täysin holtittomasti, mutta näin puisevassa kokonaisuudessa ne eivät ole koomisia vaan pelkästään puuduttavia.
Dialogia on paljon, ja suuri osa siitä koostuu pitkistä yksinpuheluista, joihon muut hahmot välillä reagoivat toistamalla sen, mitä edellinen juuri sanoi. Syystä tai toisesta elokuvan otsikkoonkin nostettu istuin mainitaan nimeltä jatkuvasti, jopa useita kertoja saman repliikin aikana. Osa dialogista on kömpelyydessään huvittavaa – varsinkin kohtaus, jossa Siegfried haastelee Hulluuden Kaivossa leijailevan irtopään kanssa – mutta liika on aina liikaa.
Jos [i]Tulen valtaistuimesta jotain hyvää haluaa sanoa, niin Sabrina Siani on vähissä vaatteissaan oikein viehättävä ja hänen itsevarmasta olemuksestaan huokuu jopa epämääräistä karismaa. Pietro Torrisilla ei jälkimmäistä avua ole, mutta sympaattisen olemuksensa puolesta hän voisi sopia peplum-elokuviin, joiden parista hänen uransa muuten käynnistyikin. Hupaisana yksityiskohtana muutamilla pahiksilla on päässään ”fantastisiksi” tuunatut moottoripyöräkypärät. Ainakin ulkokohtauksissa lavasteena taitaa jopa toimia oikea linna, mikä sekin on miellyttävää vaihtelua tyypillisten barbaarielokuvien kämäisiin romukasoihin, jotka katsojan pitäisi uskoa valtavan imperiumin pääkaupungiksi. Muutamat toivon pilkahdukset eivät kuitenkaan pelasta Tulen valtaistuinta piinalliselta tylsyydeltä, ja tylsyys jos mikä on barbaariviihteen pahin vihollinen.
