Mikähän mahtaa tulla seuraavaksi, kun Aleksi Mäkelä ohjasi Helsingin Punavuoreen sijoittuneen Rööperin 2008 ja Aku Louhimies nyt Vuosaareen sijoittuvan elokuvan? Leikki sikseen, Vuosaari on monumentti, jonka edessä hiljentyy, vaikka leffassa onkin Aku Louhimiehen aiempiin elokuvateoksiin verrattuna yllättävän paljon komiikkaa ja hauskoja tilanteita.
Vähän samaan tapaan kuin Jarmo Lampelan Joki (2001) tai Richard Curtisin hitti vuodelta 2003, Rakkautta vain, Vuosaari on elokuva ihmisistä, joiden erilaisista elämistä voi löytää yhtymäkohtia. Joessa ihmiskohtalot yhdistyivät ajan ja paikan kautta, mutta Vuosaaressa kohtaloita yhdistää lähinnä vain elokuvan teema. Tästä syystä leffa saattaa vaikuttaa hajanaiselta ja jopa päämäärättömältä, ellei sen sisältöön todella paneudu ajatuksella. Vuosaari saattaa olla Louhimiehen kepein elokuva tähän asti, mutta helpolla ohjaaja ei siis katsojaa kuitenkaan päästä.
Vuosaaresta löytyy monta kansalaisuutta, monta yhteiskuntaluokkaa ja monta mieltä. Tarinaan ajetaan sisään taksin kyydissä, taksin, jonka perisuomalainen kuljettaja (Peltola) tekee tuttavuutta kökköenglannilla amerikkalaisen luennoitsijan, Robin (brittiläinen Pertwee), kanssa. Suomalaista lokakuuta alakuloisemman näköinen Rob on tullut heittämään keikan kansainvälistä viisautta janoaville, mutta seipäännielleille suomiliikemiehille. Suosionosoituksista huolimatta Rob näyttää olevan vain yksi niistä profeetoista, jotka eivät oikeastaan hallitse sitä, mistä puhuvat.
Samaan aikaan jossain lähistöllä piripääpariskunta Iiriksen ja Maken (Birn & Masomi) suhde natisee rakkauden suunnattomasta määrästä. Alusta alkaen toivoton ja väkivaltainen suhde ei tylsää hetkeä sisällä, mutta ei juuri järkeäkään. Vuosaaren muiden tapahtumien keskellä se venyy kuin asfalttiin sulanut purukumi, ja muuttuu samalla myös yhä likaisemmaksi. Iiriksen ja Maken tarina on niin hullua fantasiaa, että se saattaisi jopa olla totta. Valitettavasti
tällainen äärimmäisyys kääntyy itseään vastaan, ja näin ollen tämän kaksikon osuus onkin – upeasti rooleihinsa heittäytyvistä näyttelijöistä huolimatta – Vuosaaren heikointa antia.
Paljon Iiristä ja Makea elintasoltaan korkeammalla kiikkuva Saran ja Laurin (Kuusniemi & Strang) perhe antaa jälleen toisenlaisen kuvan rakkaudesta. Toinen on viileä kuin marmoripatsas, toinen häntä koipien välissä alistuvana herkkupalasta haaveileva seuralainen. Perheen valkoinen sohva on jo itsessään sen laatuinen kulissi, että huh. Tämän parin pölyistä huolehtiva siivoojatar Viivi (Kuurmaa) taas on kuin se satukirjojen mukavista mukavin tyttö, josta kaikki pitävät. Lenna Kuurmaa on varsinainen löytö Viiviksi vivahteikkaine ilmeineen. On vaikea havaita, kirjoittaako hän Viivin roolia omalla tavallaan uusiksi, vai onko roolihahmo jo alkujaan Mikko Koukin, Niina Revon ja Aku Louhimiehen tekstissä ollut ilmeitään myöten tällainen. Joka tapauksessa Kuurmaan Viivi tuo yläluokkaiseen eroon kotimaisessa elokuvassa jotakin kiehtovalla tavalla uutta.
Vuosaaren katuja kulkee myös rikkonaisia pareja. Hyväksyntää ja rakkautta haetaan niin kahvakuula kuin asekin kourassa. Ensimmäiseen tarttuvat ovat surkuhupaisia, jälkimmäiseen surullisen lyötyjä. Ohjaajan itsensä rankkaa elämänvaihetta ehkä peilaa Alma Pöystin esittämän Marikan tapaus – ainakin osittain. Lopputuloksen voisi siksi odottaa olevan joko äärettömän äitelä, tai liian häijyn hapan. Esimerkiksi Lars von Trier, joka on ripotellut omaa taudinkuvaansa elokuviinsa, on saanut moitteita liioittelusta. Louhimies onnistuu välttämään liian makeilun, joka vieroksuttaisi katsojaa, mutta sen sijaan kohtauksesta toiseen toistuva hyppyleikkaustyyli kyllä hoitaa tuon vieroksuttamisen muuten mutkattomasti soljuvasta kohtaloiden virrasta.
Tämä elokuva kuuluu ehdottomasti niihin, jotka tarvitsevat useamman katselukerran avautuakseen täydellisemmin. Vuosaaressa on niin monia kerroksia, että kesämökin takaisessa kasvimaassa kasvatetun sipulin sijasta sitä voisi verrata lähinnä tämän sipulin mutanttiserkkuun. Esimerkiksi amerikkalaisen Robin luennoidessa rakkaudesta Mannerheimin kuvan edessä valkokaulustyypeille – siinä tuskin on kyse vain omat ongelmansa kokeneesti kätkevästä esiintyjästä. Se, mitä Rob sanoo, miten hänen yleisönsä reagoi, ja kenen kuvan edessä tämä tapahtuu, voidaan tulkita myös kommentiksi Mannerheim-elokuvaprojektista.
Vuosaari on ehdottoman antoisa kokemus, joskin joiltakin osin yllättävän hilpeä elokuva. Hilpeydestä johtuen se voi paikoin tuntua jopa liian löperöltä Aku Louhimies -elokuvaksi. Mutta toisaalta… Tunnista toiseen kaikkien elokuvan hahmojen televisiot suoltavat vain Big Brotherin kaltaista tositv-törkyä. Joku taisi joskus vitsailla, että se on ainut ohjelma, jota Helvetissä näkee. Vuosaaren voi sillä tavoin nähdä Helvetin allegoriana, ja siellähän mikään ei ole hilpeää tai löperöä.
