Elokuva: Vuonna 85
Julkaisuvuosi: 2013
Laji: Musiikkikomedia
Kesto: 100 min
Ohjaajat: Timo Koivusalo ja Riku Suokas
Käsikirjoitus: Heikki Syrjä, Riku Suokas, ja Heikki Vihinen
Istun teatterissa intoa puhkuen ja leffaeväitä malttamattomana rapistellen. Edessä reilu puolitoistatuntinen teatterin hämärässä, seuranani oletettavasti eeppinen tarina 80-luvun rokkenrollielämästä, höystettynä teemaan sopivalla musiikilla. Musiikillinen vastuu on sysätty aidoille rokkikuninkaille. Soundtrack tulee koostumaan ainoastaan Juice Leskisen, Eppu Normaalin ja Popedan tuotannosta. Isäni jalanjälkiä seuranneena rokkifanina en meinaa pysyä pöksyissäni kun elokuva pyörähtää käyntiin Paten karhean äänen saattelemana ja 80-luvun Tampereen tunnelma isoine olkatoppauksineen rullaa valkokankaalle.
Muutaman ensimmäisen minuutin jälkeen alkaa hiuksenhieno epäilys kalvaa mieltäni. Kyllä, musiikki on juuri niin pätevää kuin oletinkin, mutta miksi näyttelijäkaarti vaikuttaa Salatuista Elämistä palkatulta? Onko elokuvassa on jotenkin köykäisen saippuaoopperamainen tunnelma, vai kuvittelenko vain? Päätän kuitenkin lykätä ajatuksen kauemmaksi ja keskittyä hyvään musiikkiin.
Kotimainen Vuonna 85 on 2013 ilmestynyt manserockelokuva. Se kertoo Tommin (Reino Nordin) Katariinan (Malla Malmivaara) kivikkoisen ”vaikeuksien kautta voittoon” – rakkaustarinan. Puvustus ja maskeeraus ilmentävät tyydyttävästi kasaritunnelmaa, mutta juoni ei ole mikään käsikirjoittajan taidonnäyte. Mukaan mahtuu myös joukko toinen toistaan epäuskottavampia henkilöhahmoja ja köykäisempiä tapahtumasarjoja. Veltoista sivurooleista vastaavat muun muassa Heikki Silvennoinen ja Mikko Nousiainen, joiden syyksi kaikkea ei voida kuitenkaan sysätä. Tarina yksinkertaisesti kusee. Olen 20-vuotias naisen alku ja mielestäni leffa oli naiivi. Jossain täytyy olla vikaa!
Hörähdin kyllä pari kertaa reilun puolentoista tunnin aikana, lähinnä muutaman hyvän sutkauksen vuoksi. Jalkani vipatti myös jatkuvasta basson jytkeen tahdissa ja Malla Malmivaara oli eteerinen söpö joka kohtauksessa. Se ei kuitenkaan oikein riitä hyvän elokuvan perustaksi. Kun olin syönyt kaikki elokuvaherkkuni jo leffan alkutaipaleella, ja Pate lauloi viimeisen kerran Pitkä kuuma kesä, minun oli myönnettävä tulleeni petetyksi. Kesä vaihtui syksyksi niin tarinassa, kuin minun mielessänikin.
Odotin intohimoista tarinaa, nuoruuden kiihkoa, upeaa 80-luvun kuvausta, unohtumattomia kesämaisemia, villiä rockyhteisöä ja kirpeää rakkautta. Sain sen sijaan löyhän tarinan saamattomista ikiteineistä, jotka eivät pystyneet parempaan, vaikka taustalla soi paras mahdollinen soundtrack.
