Alkueläin. Morgan Freemanin ääni. Satama-alue ja Tom Cruise. Tompan performanssi ei vakuuta aivan leffan alusta alkaen. Tämän miehenkö pitäisi paiskia rankkaa duunia jossain lastaus-alueella? Tämä mieskö on kahden lapsen isä? Jos Harrison Ford olisi nuorempi, Tompan rooli eronneena perheenisänä olisi istunut paremmin hänelle – vai olisiko? Kun toiminta alkaa, Cruisea ei tahtoisikaan enää vaihtaa pois.
Katastrofileffat ovat parhaimmillaan nautittuna teatterisalissa, jonka äänentoisto panee penkit tutisemaan juuri oikeissa kohdissa. (Onnekkaita he, joiden kotiteatteri tarjoaa vastaavan elämyksen.) Kun H. G. Wellsin tekstin pohjalta kehitetyt avaruusoliot alkavat tuhota Maata (tai pikemminkin Amerikkaa, kukaanhan ei taaskaan leffassa tiedä, mitä Euroopassa tai Aasiassa mahtaa tuolloin tapahtua – vai ovatko itse hyökkääjät peräti vanhasta maailmasta…), elämys on kaikin puolin niin huikea kuin sen vain voi kuvitella olevan. Ryskettä piisaa. Tompan esittämä Ray Ferrier nappaa lapsensa autoon ja kaasuttaa karkuun. Muita kaasuttelijoita ei tiellä nähdä, sillä muukalaisten hyökkäys on hyydyttänyt kaiken lyijykynää monimutkaisemman teknologian. Rayllä on mielessään vain pikainen matka Bostoniin, turvaan lasten äidin luokse. Matkalla onnahtelevat perhesuhteet saavat kunnolla ravistelua ja katsojalle tarjotaan massiivisen loistokkaan maisemanhajotuksen lisäksi hyvää näyttelemistä. Eläköön digitekniikka, eläköön Ferrierin tytärtä esittävä Dakota Fanning ja tietenkin myös Tomppa. On pitkälti hänen harteillaan, että Wellsin tieteistarina tuntuu näinkin uskottavalta. Sivuosassa kellariinsa piiloutunutta ambulanssimiestä esittävä Tim Robbinskin näyttää taas vaihteeksi ammattipätevyytensä.
Steven Spielberg on osoittanut urallaan jo lukuisat kerrat ansainneensa tittelin ”kultasormi”. Tarttuminen jo aikanaan Orson Wellesinkin (radiolle) dramatisoimaan teokseen on ehkä hivenen outoa, sillä Spielbergin olisi voinut kuvitella koskettelevan enemmänkin tosipohjaisia aiheita Schindlerin listan jälkeen. Toisaalta yhteistyö Tom Cruisen kanssa jo tieteisjännäri Minority Reportissa taisi tuntua mister Pelikivestä niin kivalta, että parivaljakolle oli suorastaan luonnollista lähteä tahkomaan rahaa Maailmojen sodalla. Idea ei ole missään nimessä huono. Eikä lopputulos kaikesta huolimatta vaikuta siltä, että tällä haluttaisiin vain kaapia nuorison kukkaroista ne mammonat, mitä George Luca$in jäljiltä niihin on jäänyt. Spielberg osaa kertoa tarinan niin, että se voi synnyttää keskustelunhalua muissakin kuin faneissa ja muustakin syystä kuin ohjaajan itsensä takia.
Maailmojen sota ei ole täydellinen elokuva. Se on ehkä täydellinen Hollywood-raina, mutta ei yllä siitä ylemmäs. Siitäkin huolimatta, että Spielberg on akateemisesti koulutettu guru. Pienet klikit kuitenkin kiusaavat katsojaa. Miksi esim. kännykät ja autot eivät toimi mutta videokamerat kyllä, miksi tuhooja-alukset keinuvat liikkuessaan kuin 1940-luvun leffojen klassiset vamppihahmot tai miksi animoidut linnut näyttävät niin tökeröiltä vaikka luulisi olevan varaa tehdä parempia? Silti, jos joku väittää Maailmojen sotaa vuoden parhaimmaksi elokuvaksi, hän tuskin erehtyy kovin pahasti. Cooleimmillaan tämä leffa on päivänä, jolloin taivas on uhkaavan musta ja horisontissa salamoi. (Testattu itse.)
