Lafcadio Hearn, japaniksi Koizumi Yakumo keräsi melkoisen tönkäleen Japanin yliluonnollista kansanperintöä jälkipolville. Näissä kertomuksissa on aaveita, henkiä ja muita eksoottisia ilmiöitä joihin vähemmän onnekkaat ihmiset törmäävät. Masaki Kobayashi ohjastelee neljästä, toisiinsa juonellisesti liittymättömästä tarinasta elokuvan jonka hurjan kekseliäs nimi vapaasti kääntäen on [I]Kummitusjuttu[/I].
Allekirjoittaneelle TV-sarja on paras väline visuaalisten antologioiden kertomiseen, mutta elokuvanakin se toimii. Yôko Mizukin käsikirjoittamissa tarinoissa on hyvin paljon kansainvälistä viehätysvoimaa, sillä voimakkaasta japanilaisesta mausta huolimatta teemat ovat ikuisia ja yleismaailmallisia. Juonellisesti hieman latteiden kertomusten ihastuttavana vastapainona on Masaki Kobayashin suorastaan hypnoottinen, visuaalisesti hämmästyttävä ohjaus.
Ensimmäisessä episodissa samurai (Rentarô Mikuni) hylkää vaimonsa (Michiyo Aratama) kyllästyttyään köyhyyteen, mutta uusi virka ja uusi vaimo (Misako Watanabe) ovat laihoja lohtuja ja hän palaa kotiinsa missä mikään ei ole muuttunut. Tai ainakin siltä näyttää. Kokonaisuutena elokuvan aloittava episodi on harmillisen jähmeä, joskin selväksi tulee epäonnisen samurain vilpitön häpeä virheestä jonka hän teki pitkä aika sitten.
Toisessa episodissa epäonninen puunhakkaaja (Tatsuya Nakadai) pelastuu luminaisen (Keiko Kishi) vihalta sillä ehdolla että ei koskaan kerro tapauksesta. Sanomattakin on selvä että hän möläyttää jutun ilmi ja seuraukset ovat vähemmän kauniit. Toinen episodi on edeltäjäänsä verrattuna uskomaton parannus. Se sijoittuu puolitodelliseen maailmaan missä pilkallinen katse seuraa lumimyrskyyn eksyneitä ja ikuiseksi tarkoitettu lupaus on sitä. Tatsuya Nakadai ja Keiko Kishi ovat lisäksi erinomaisia rooleissaan, joten kyseessä onkin koko elokuvan paras hetki.
Kolmas episodi kertoo sokeasta runonlaulajasta (paras käsite), Hoicihista (Katsua Nakamura) joka joutuu esittämään taitojaan vähemmän elävälle yleisölle. Kolmas episodi on juoneltaan selkein ja onkin parhaiten tasapainossa visuaalisena elämyksen ja tarinana. Toiseksi paras episodi kokonaisuutena.
Neljäs episodi on harmillisesti keskeneräinen kertomus teekupista ja kirjoittajasta (Osamu Takizawa) ja jättää kokonaisuudesta hieman kitkerän jälkimaun. Lyhyesti sanoen se on kaikista heikoin episodi neljästä.
Visuaalisesti [I]Kwaidan[/I] on parasta A-ryhmää. Upea studiolavastus, erinomainen puvustus ja tarkasti harkittu äänimaailma kertovat että tyyli menee tässä elokuvassa sisällön ohitse. Itse asiassa niin kovasti että mietin onko tässä elokuvassa sisältöä ollenkaan. Todistaa ainakin sen että upea visuaalinen ilme jaksaa kannatella kolmituntista leffaa, mutta lopussa taakka alkaa vapista.
