Eräs ranskalainen elokuvaukkeli teki menestyksekkään elokuvan. Sitä seurasi toinen, isompi ja menestyksekkäämpi teos mikä muodosti rakenteen ja sitä seurasi vielä isompi ja menestyneempi elokuva missä rakennetta kehitettiin. Samaa rakennetta käyttäen em. ranksalainen ukkeli teki kaikista isoimman elokuvan ja Stewartin täydennys Murphyn Lakiin pääsi vaikuttamaan. Kyseessä oli luonnollisesti Jacques Tati, tuo cülttuurielitismistien rakastama koominen [I]auteur[/I].
Epämääräinen Hulot (Jacques Tati) saapuu Pariisiin ja sattumoisin joutuu taas keskelle modernin maailman epämääräisyyttä ja aiheuttaa sekasortoa ihan vaan vahingossa.
[I]Playtime[/I] osoittautui taloudelliseksi flopiksi ja onkin mainio esimerkki muuttuvista mauista. Pitkä valmistelu johti vanhentuneeseen tyyliin ja lisäksi Tatin itsensä perfektionismi vaikeutti jakelua, sillä 70-millinen filmi on aika vaikeaa teattereille. Mykästä elokuvasta alkunsa hakeva visuaalinen komedia saa kuitenkin ääniraidalta väriä ja muodostaa uniikin yhdistelmän. Harmillisesti Tati on yhä aivan liian hienovarainen komiikkansa suhteen vaikka hupaisesti tollustava Hulot pistää silmään tarkoituksella.
Vaikka meiningiltään [I]Playtime[/I] ei erityisemmin tyydytä komedianälkää niin sen visuaalinen ilme on jotain hämmästyttävää. Tatin visiossa Pariisi on harmaa, teräksen ja lasin monoliittimainen sokkelo missä ei vihreää ole havaittavissa ja asukkaat vaeltavat ympäriinsä epämääräisenä massana. Silti Tati keksii keinon livauttaa jokaiseen kuvaan punaista ja muuttaa koko elokuvan suurennuslasiksi minkä läpi hän tarkkailee ihmiskunnan massaa. Se ei oikein sovellu komediaan, mutta Tatin kaupunkivisio on tekninen painajainen mistä puuttuu vain savusumu ja räikeät punkkarit.
Visuaalisesti mestarillinen, mutta se tarina ja meininki jonka pitäisi saada katsoja naulautumaan istuimeen puuttuu ja silloin ei kenelläkään ole yhtään mukavaa. Upeasta visuaalisuudesta tulee kuitenkin bonusta kiistatta mahdottomaan pisteytykseen.
