1930-luvulla syntynyttä westernsankaria Yksinäistä ratsastajaa ja tämän intiaaniapuri Tontoa kuvanneiden seikkailuiden suosiosta innostuneina heidän luojansa Fran Striker ja Gerorge W. Trendle loivat duolle urbaanit pikkuserkut. Näin saivat alkunsa rikollisina esiintyvät, mutta rikollisuutta vastaan taistelevat Green Hornet (alias Britt Reid) ja tämän aasialaisapuri Kato. Parivaljakko on vaivoin pysytellyt pinnalla, ja nykyisessä supersankarileffabuumissa heidän oma kaksituntisensa olemassaolo tuntuu lähinnä tynnyrin pohjaosien kaivelulta. Lopputulos ei ole suoranaisen huono, mutta silti kaksikon ainoaksi merkittäväksi kiinnostuksenkohteeksi on nykyansioilla jäämässä ’60-luvulla vain yhden tuotantokauden elänyt tv-sarja, jonka menestys Kiinassa avasi tiet elokuvabisnekseen Katoa tulkinneelle silloiselle tuntemattomalle Bruce Leelle.
Menestyneen sanomalehtiomistajan James Reidin (Tom Wilkinsonilta mukava pieni sivurooli) holtiton vesa Britt (Seth Rogen) päättää isänsä kuoleman jälkeen ryhdistäytyä ja osoittaa olevansa suvun nimensä arvoinen. Kun isäukko taisteli rikollisuutta vastaan sanomalehtensä sivuilla, vie Britt kumppaninsa Katon (Jay Chou) kanssa taistelun öisille kaduille. Tilanteen kehitystä tarkkailee myös rikollispomo Chudnofsky (Christoph Waltz ensimmäisessä roolissaan hänestä tähden tehneen Kunniattomien paskiaisten jälkeen).
Elokuvan ainoa oma lisä supersankarigenreen on todellakin se, että yleisen hämmennyksen levittämiseksi Green Hornet ja Kato esittävät rikollisia, jotka ovat tunkeutumassa vanhojen gangstereiden toimialueelle. Miksi ihmeessä he haluavat konnien lisäksi peräänsä myös poliisit ja koko yleisen mielipiteen? Hyvä kysymys, joka jää heppoisten perustelujen varaan. Sen sijaan kaikki muu hahmojen motivaatioista juonen etenemiseen tai jopa vanhojen supersankarikaavojen mollaamiseen tuntuu tutulta ja turhalta. Esimerkkinä on itse Britt Reid, joka tuntuu Tony Strakin ja Bruce Waynen yhdistelmältä, jolla on jostain syystä myös Teräsmiehen sanomalehtitausta. Sen sijaan kevyesti itseparodioivat osuudet tulevat vuosikymmenen verran vanhentuneina. Yhtä kulunut on täysin turha kolmiodraamasivujuoni, jonka aikana Reid ja Kato iskevät molemmat silmänsä Cameron Diaziin.
Viimeistään edellä mainitun kolmiodraaman kohdalla alkaa ihmettelemään, miksi Britt Reid ylipäänsä on dominoiva päähahmo. Hän on varallisuuttaan ja asemaansa omien etujensa edistämiseen käyttävä lapsellinen koheltaja, jonka varjosta fiksu, huomaavainen ja taidokas Kato nousee kerta toisensa jälkeen tarjoamaan elokuvan valopilkut. Toki Katon hahmo tarvitsee toimiakseen rinnalleen vähemmän miellyttävän partnerin, mutta Reid on silti viety aivan liian pahasti yli, ja Seth Rogenin kohellus pääsee ärsyttämään kerran jos toisenkin. Ilmeisesti parin keskinäinen dynamiikka oli toisin päin vielä silloin, kun projektia veti Katon rooliin kiinnitetty Stephen Chow (Shaolin Soccer, Kung Fu Hustle).
Tästä päästään ihmettelemään Chow’n korvaajaa ohjaajanpallilla. En missään nimessä halua lähteä haukkumaan visionääristä Michel Gondrya (joka muuten oli kiinnitetty paikkaan jo ’90-luvulla, kun projektia alun perin suunniteltiin), mutta silti täytyy ihmetellä, mitä ihmettä hän tekee tällaisessa pakotetunoloisessa studiotuotoksessa. Edes Tahrattoman mielen ja Science of Sleepin uskomattoman mielikuvituksellisesta ja uskaliaasta lähestymistavasta vastannut Gondry ei saa puhallettua näin tasapaksuun kohellukseen henkeä tai persoonallista ilmettä. Vain satunnaiset kohtaukset ja laihat irtoideat hyödyntävät ohjaajalta aiemmin nähtyä visuaalista ilosanomaa. Yhtä vähän hyötyä oli sellaisesta visuaalisesta kikasta kuin jälkituotannossa lisätty 3D, joka on niin ikään jälkituotannossa väkisin ympätty yhteen toimintakohtaukseen ja lopputekstijaksoon.
Ehdotonta huippua ovat koko rahan edestä puhdasta vauhtiviihdettä tarjoavat näyttävät ja selkeästi kuvatut toimintakohtaukset. Taiwanilainen poppitähti Chou taipuu niihin erinomaisesti, ja stunttitiimi leikkii villisti vaijereiden kanssa tämän ympärillä. Vastaavasti koko elokuva luottaa pitkälti käytännön stuntteihin ja hävitykseen CGI-loikkien ja -tuhon sijaan. Lähestulkoon kaiken mahdollisen romuttava uljas finaalitaistelu on tästä hyvä esimerkki.
Erinomaiset toimintakohtaukset eivät kuitenkaan poista sitä ongelmaa, että Green Hornet pyörii täysin Katon ympärillä ja varassa. Tekniikan hallitseva sidekick vie show’n, kun Rogen ärsyttää, Waltz kulkee puolet kohtauksista vain haamuna itsestään, ja Diaz on oma mitäänsanomaton itsensä. Jos elokuva tuntui turhalta ennen katselua, ei se senkään jälkeen taida jäädä kovin kauaksi aikaa mieleen. Toimintakomedian komediaosuus harvoin osuu lähellekään maalia, mutta onneksi toimintajaksot paikkaavat nekin niin hyvin, että edes yksi perjantai-ilta on pelastettu.
