”Eniten minua jännittää elokuvan suutelukohtaus!”, sanoi Jaden Smith erässä haastattelussa. Saman haastattelun mukaan oli kohtausta varten kuitenkin ahkerasti isän kanssa harjoiteltu(?!) ja hyvinhän se lopulta menikin. Nuori Jaden Smith vakuuttaa muutenkin tuoreessa remakessa kaikkien tuntemasta klassikosta jättäen monet isukkinsa roolit varjoonsa.
Karate Kid vuosimallia 2010 lähtee liikkeelle nuoren Dren (Smith) ja hänen äitinsä muutosta Kiinaan äidin työn perässä. Heti alusta asti onkin selvää, mihin ideaan elokuva perustuu; nuoren pojan kasvukivut ja sopeutuminen uuteen ympäristöön. Ongelmat alkavat luonnollisesti saman tien. Dre iskee silmänsä ujoon pikku Meiyingiin, paikalle ilmestyy salamana kaksi kertaa Dren kokoinen kung fu –mestari (nuori poika siis kuitenkin) ja Dre saa kunnolla köniinsä. Tätä seuraavat riitely äidin kanssa ”Minä vihaan tätä paikkaa, olisipa isä täällä!” –tyyliin ja tosiasioiden hyväksyminen: ei kun kouluun kiusaajien keskelle. Dre päätyykin saman tien viiden ilkimyksen ringin keskelle, mutta salaperäinen talonmies herra Han estää tilanteen eskaloitumisen. Supercoolilla kung fulla tietenkin.
Tämän jälkeen elokuva pääseekin sitten varsinaisesti käyntiin. Herra Han vierailee Dren kanssa tätä kiusanneiden poikien mestarin luona ja kas kummaa; Dre ilmoitetaankin piakkoin pidettävään kamppailuturnaukseen. Alkuperäisen elokuvan nähneet tietävätkin sitten jo loput, mutta ankaran treenauksen ja wax on, wax off –oppien mukaan edetään kohti loppuhuipennusta.
Elokuvan tapahtumat miljöötä ja tietenkin henkilöiden nimiä (ja ihonväriä) lukuun ottamatta, noudattavat prikulleen samaa kaavaa kuin parikymmentä vuotta vanha edeltäjänsä. Tämä ei kuitenkaan ole häiriötekijä, vaan pikku muunteluilla juonenkäänteet ja tutut harjoittelukohtaukset onkin saatu erittäin mielenkiintoisiksi. Dre ripustaa takkiansa naulaan herra Hanin luona yhä uudelleen ja uudelleen kung fu –liikkeitä subliminaalisesti sisäistäen ja samalla kunnioitusta äitinsä siivouspyyntöjä kohtaan oppien. How convenient. Myös tuttu paha valmentaja –idea on mukana ja jalanmurskauskohtauskin nähdään. Sen seuraukset tunteva arvaakin loput.
Jackie Chan tarjoilee siis tuttua huttua tällä kertaa hieman synkeämmässä roolissa. Alati uusia puolia itsestään paljastava, mutta sulkeutunut ja hiljainen herra Han antaa tarinalle melankolisen taustavirikkeen. Chan suoriutuu hienosti roolistaan ja pääsee samalla uudelle sentimentaaliselle tasolle. Pikku Jaden Smith puolestaan on ikäänsä, kokoonsa ja kokemukseensa (sekä elokuvien maailmassa että elämässä) nähden tästä elokuvasta selvittyään loistava näyttelijänalku. Oikeat kyyneleet pursuavat ja tyttöjen hurmaaminen käy kuin luonnostaan. Joidenkin kohtaustenkin voisi ajatella olevan tämän Will Smith juniorin käsialaa, sillä sen verran mahtipontiseksi touhu välillä menee.
Karate Kid 2010 kannattanee katsastaa ajatusosasto puolitäysillä, sillä kovin syvällisiin aiheisiin ei perehdytä, eikä elokuva onneksi sitä yritäkään. Itse hyvän fiiliksen ystävänä ainakin keikuin elokuvateatterissa penkissäni kun finaali ja totuuden hetki lähestyivät. Elokuva on kliseinen, ei haittaa. Elokuva on plagiaatti, ei haittaa. Elokuva on korni, ei todellakaan haittaa, sillä kuka nyt haluaisi sankarillisen kehään palaamisen sijaan nähdä pikku Dren lähtevän ambulanssilla kisoista pois kun jalkaan tuli pipi. Karate Kid 2010 on viihdyttävä hyvän mielen elokuva, joka knekkaa itsensä myös mukavasti kiinalaisen kulttuurin sisään, niin hyviin kuin huonoihinkin puoliin. Ainoa selkeä pettymys minulle oli elokuvan tunnuskappaleen esittäjä.
