Kun kertojaäänet ovat kuin kovaksikeitettyä rikosdekkarista, mutta kuva suoraan koukuttavimmasta sarjakuva-albumista, niin kyseessä on vähintäänkin hämmentävä teos. Kenties joku Sin Cityn tapainen.
Varjoissa kylpevä Sin City kylvää kuolemaa heti alkumetreiltä asti, ja kuten Millerin taikamaailmassa kuuluukin, kalja virtaa syrjäkujien baareissa, aseet laulavat ja kauniit naiset tanssivat isojen rumien tummatakkisten miesten setviessä välejään. Jopa tupakan syöpäinen savu näyttää Sin Cityn väreissä oudon coolilta.
Robert Rodriguezille hyppäys Millerin hämyiseen miljööseen ei ole turhan suuri, sen verran väkivaltaista ja terävän sanailun voimaan luottavaa menoa Sin City on. Siinä ihmislihan tummuessa, vielä tummempien takkien liehuessa ja sateen ropistessa taide-elokuva ja viihde-elokuvakin pääsevät yhtymään sangen runollisissa merkeissä.
Villin visuaali-ilottelun takana pyörii taidokas näyttelijäjoukko. Synkkiin varjoihin puettuina muutamaa tähteä ei ole tunnistaa. Monta vähäpätöistä kiiltokuvarooliakin vääntänyttä Josh Hartnettia ei ole tunnistaa intropätkästä ja sama pätee kyllä brittiherra Oweniin, jonka työt ovat pääosin tuntuneet huomaamattomilta: nyt matto repäistään katsojan alta viimeistään Rosario Dawsonin kanssa käydyissä kohtauksissa. Sama maton repiminen pätee itse leffaan, sen verran sujuvasti se yhdistelee eri ajanhetkiä ja liimaa stoorit yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi.
Värikkäästä, tai kirjaimellisesti otettuna melko mustavalkoisesta, joukosta rupikasvoiseksi murskaajaksi muuntunut Mickey Rourke lienee kuitenkin joukon valovoimaisin henkilö, naisosaston jäädessä aavistuksen taka-alalle Millerin ”äijämäisessä” maailmassa. Vähästä ruutuajasta huolimatta naistähdet Alba, Dawson, Bledel & Co tuovat kyllä hahmojensa perimmäiset olemukset ja tarkoitusperät selvästi esille. Erikoismaininnan ansaitsee myös Del Toro, jonka vahvan meikkauksen sävyttämässä Jackie Boyssa on jotakin tavattoman kieroa. Toisaalta, kukapa tässä rainassa ei erikoismainintaa ansaitsisi? Sieluja popsivat kummajaiset ja veriset kostokierteet istuvat nekin syntisille kaduille kuin Tarantino vierailevaksi ohjaajastaraksi tähän mahtileffaan.
Loistavan leffan tunnistaa yleensä siitä, että sitä katsoessa ei juuri vilkuile kelloon, tuoliin painautuminen on vähintäänkin intensiivistä ja lopputekstien alas valuessa mieli on hämmennyksen vallassa. Myös välitön tarve uusiokatseluun lasketaan koukkuuntumisen oireiksi. Niinpä Sin City täyttää nämä määritelmät enemmän kuin harvinaisen hyvin. Näyttelijäpuoli on niin rautainen, että yhden suosikin nimeäminen on hankalaa ja positiivisia yllättäjiä piisaa. Millerin mukanaolo takaa sen, että ote alkuperäisteoksiin on kunnollinen, ja sitten loppu onkin huiman tarinan, tai oikeastaan tarinoiden, varassa. Sin City II:sta kelpaa odotella, sillä Sin Cityn kohdalla on luotu selkeästi historiankirjoihin ISOLLA painettavaa elokuva.
