Hyvää kannattaa aina odottaa, vai mites se sananlasku menikään? Nyky-Hollywoodissa on eräänä trendinä tuoda tutut trilogiat (esim. Rambo ja Die Hard) takaisin valkokankaalle vielä kerran – ja jos rahaa virtaa niin ehkä vielä toisenkin. Ekan Indyn eli Kadonneen aarteen metsästäjien jälkeen seikkailija-arkeologi palasi valkokankaalle kolmen vuoden päästä, sitten meni viisi vuotta ja väliä Viimeisen ristiretken jälkeen tähän seikkailuun kertyi kokonaiset 19 vuotta. Alkuperäinen trilogia sijoittui 1930-luvulle, mutta odotuksen aikana myös Jonesin poika on todistanut toisen maailmansodan, ja on siirrytty 1950-luvulle kylmään sotaan. Tällä kertaa Indiana metsästää legendaarista, noh, kristallikallon valtakuntaa, jota espanjalaiset konkistadorit kutsuivat myös El Doradon nimellä. Indyn matka vie siis Etelä-Amerikan metsiin mukanaan rasvaletti Mutt Williams (LaBeouf), ruoska ja hattu. Perässä eivät seuraa enää natsit, mutta neuvostopataljoona on kiinnostunut vastaavasta reissusta.
Uusin Indy-seikkailu valitsee linjansa heti alkukohtauksesta. Alkuun soitetaan vähän Elvistä, jonka jälkeen on vuorossa perinteinen toimintatykitys tutun näköisten laatikkorivien keskellä, joka kuitenkin vaihtuu suorastaan pelottavan nopeasti sompailuun ydinpommin testausalueella. Vaikka Indiana joutuu kohtaamaan 50-luvun, on mukana myös runsaasti edellisistä elokuvista tuttua menoa. Lähes Indyn perusmaneeriin kuuluu varmaan hyökkäys vihollisen autopataljoonan kimppuun (mikä muuten edustaa leffan toimintakohtausten parhaimmistoa), mutta toisaalta myös kamppailu luontoa vastaan muurahaisarmeijoiden ja koskiajelun muodossa (jotka eivät enää olekaan niin viihdyttäviä).
1950-luvulle on siis saavuttu ja tämä siirtymä on toteutettu todella hyvin. Vuosikymmen on totisinta totta paitsi musiikin ja kylmän sodan, myös mm. nuorten kapinallisten ja vainoharhaisen mccarthyismin osalta. Mutt saapuu paikalle motskarillaan, nahkatakissaan ja rasvaletissään kuin Marlon Brando aikoinaan. Indy taas joutuu epäillyksi kommunismiyhteyksistä. Monenmoista historiankirjoista tuttua ilmiötä on siis mukana – ehkä vähän kliseisyyksiin ja pakonomaisuuteen asti. Varsinainen särmä jää monesta pikaesittelyn saavasta asiasta puuttumaan. Esimerkiksi natsien vaihto neukkuihin on sinänsä onnistunutta, mutta persoonatonta. Kaiken kaikkiaan visuaalisesta toteutuksesta voi kuitenkin antaa kiitoksen myös efekti- ja yleisesti muulle lavastuspuolelle. Kaikennäköistä tietokonelisää on lupauksista huolimatta ujutettu mukaan (joskus aivan turhaan), mutta kyllä 180 miljoonan budjetilla on pidetty huolta paitsi määrästä myös laadusta. Yleisilme erityisesti Yhdysvaltain ja Perun katukuvassa on elävä.
Näyttelijänvalinnat sarjassa on aina osattu ja niin on edelleen, ja myös roolihahmot ovat kunnossa, mutta uudet hahmot jäävät suoranaiseen statistin rooliin lukuun ottamatta neuvostopataljoonaa johtavaa mystikko Irina Spalkoa (Blachett). Hahmo variksenmustine hiuksineen on niin pahaksi väännetty kuin jo nimi antaa ymmärtää, mutta onneksi Blanchett tuo tähän jotain aitouden tuntua. Jopa Transformers-leffassa ärsyttänyt Shia LaBeouf näemmä osaa näytellä. Erityisen hienoa on saada Indianan seuralaisina hyörineistä naisista voimakastahtoisin eli Marion (Allen) karismaattisen Fordin rinnalle takaisin, sillä Allen on ollut heistä myös taitavin näyttelijä.
Homma toimii myös siksi, että leffan rytmi on kunnossa. Vauhdikkaat toimintakohtaukset ja suvantokohdat nasevine dialogeineen vuorottelevat taitavasti. Ja taustalla soi John Williamsin hieno musiikki, kuten edellisissä osissakin. Käsikirjoituksen laadusta ja juonenkäänteistä voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan loppu ei vakuuta. Itse asiassa juuri loppu pitää huolen siitä, että olo leffan loppumisen jälkeen tuntuu hieman vetelältä ja laiskalta. Samanlaisia olivat myös salista sieltä täältä hetken ilmoille yrittävät aplodit.
Siinä missä vauhdikkuus putoilee ja nousee taas, tekee samoin leffan laatu. Selvän räikeinä erottuvat älyttömyydet ja epäloogisuudet saivat päiviksi pohtimaan leffalle annettavaa arvosanaa, mutta toistaitoisemmalla ryhmällä lopputulos olisi jo pienin käsikirjoitusmuutoksin ollut katastrofaalinen. Muutoksia olisi voinut jalostaa myös toiseen suuntaan, mutta nykyiselläänkin kehtaa tälle elokuvalle antaa vielä kolme ja puoli tähteä, vaikka jo kaksi ja puoli kävi paikoin myös mielessä. Kunhan Indy nyt vaan pysyy eläkkeellä eikä tälle tule myöskään spin-off-seuraajia, kuten George Lucas ehti leffan ensi-illan yhteydessä väläyttämään.
