Lepakkolinna on niitä elokuvia, joista itselläni on todella positiiviset muistot, mutta jota en ole pystynyt katsomaan melkein kahteenkymmeneen vuoteen, koska sitä ei oikeastaan ole taidettu näyttää enää televisiossa sitten 90-luvun loppupuoliskon, jolloin sen tuotannosta vastanneen musiikki- ja komediaryhmä Kivikasvot vietti 30-vuotisjuhliaan. Oikeastaan vasta tätä arvostelua kirjoittaessani tulin huomanneeksi, että koko Kivikasvojen tuotanto -myös Lepakkolinna– on sittemmin julkaistu myös DVD:llä joskus 2000-luvun alkuvuosina. Hauskintahan tässä on, että olin jo kirjoittanut pitkän pätkän Kivikasvojen tuotannon huonosta saatavuudesta ja nähnyt hirveästi vaivaa saadakseni käsiini Lepakkolinnan bootlegginä. Niinhän sitä sanotaan, että tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.
Mistä tässä elokuvassa nyt siis oikeastaan on sitten kyse? Ensinnäkin Lepakkolinna on koominen kauhumusikaali, tarkemmin sanottuna operetti eli kevyehkö ooppera, joka perustuu erittäin löyhästi Bram Stokerin Draculaan ja sitäkin enemmän kaikkiin viime vuosisadan vampyyri- ja Frankenstein-elokuviin. Tätä leffaa ei ole koskaan näytetty teatterissa, vaan se on nimenomaan suoraan televisioon suunnattu halpatuotanto, jota voinee tyylillisesti verrata vaikkapa klassiseen The Joulukalenteriin. Erilaisia musikaalinumeroita vajaan tunnin pituisessa elokuvassa on kaiken kaikkiaan 9, tyyliltään mahtipontisempaa oopperaa, kabareelauluja sekä vähän iskelmähenkisempää tavaraa.
Elokuvan tarina alkaa Transsylvaniassa, Valkoisen Hevosen Majatalossa vuoden 1864 viimeisinä hetkinä, keskellä uuden vuoden yötä. Kapellimestari Strauss (Ismo Sajakoski) sekä laulaja Sylva Dietrich (Maija Lokka) ovat matkalla salaperäisen taiteita ja musiikkia rakastavan kreivi Draculan (Georg Olivo) linnaan kutsuvieraina. Majatalossa he tapaavat pastori Buffon (Ilkka Hemming) sekä professori Pasteun (Matti Siitonen aka Fredi), jotka lyöttäytyvät pariskunnan matkaan nähdäkseen, onko salaperäinen kreivi verenhimoinen vampyyri kuten taikauskoinen kansa heille vakuuttaa. Ennen pitkää matkustavaiset huomaavat olevansa vankeina kreivin linnassa vajoten yksi kerrallaan vampyyrikreivin valtaan. Ehkäpä kaikkein legendaarisin kohtaus elokuvasta on sen viimeinen, jota en tässä spoilaa.
Lepakkolinna on suorastaan hämmästyttävän genretietoinen elokuva suomalaiseksi teokseksi. Vanhan vampyyrifanin sydäntä lämmittävät elokuvassa jo sen alkutekstit, jotka sellaisinaan on värin ja fontin puolesta repäisty suoraan Hammerin ensimmäisistä Frankensteineista ja Draculoista; luonnollisesti myös elokuvan tunnusmusiikin päämelodia on sävelletty elokuvan nimen mukaan kuten Hammerilla! Valkoinen hevonen puolestaan on vanhoissa tarinoissa oleellinen tarueläin (Katso: Fehérlófia), joka myytin mukaan voi johdattaa ihmiset vampyyrin haudalle. Musiikin puolesta viitataan muutoinkin muutamaan otteeseen selvästi Bela Lugosin Draculaan, pöydällä vilisevät rotat sekä lopun vampyyrin varjon kuvaus ovat taas selvä viittaus Nosferatuun. Elokuvan juoni ja perusasetelma itsessään ovat pitkälti tuttuja Hammerin Pimeyden Ruhtinaasta. Lepakkolinnan Frankensteinin hirviö on ulkoisesti sekin sekoitus Hammerin ja Universalin luomuksia. Loput yksityiskohdat jätän lukijan itsensä bongattavaksi, mutta väitän että tuskin yhdessäkään toisessa suomalaisessa elokuvassa on ollut niin paljon viittauksia alan klassikoihin kuin Lepakkolinnassa.
Lepakkolinnan tarina sekä hahmot itsessään ovat erittäin onnistuneita ja persoonallisia luomuksia, eikä koko jutussa missään vaiheessa ole kyse pelkästä kylmäkiskoisesta vanhojen ideoiden hyväksikäytöstä ja kierrätyksestä, päinvastoin. Oikeastaan tarina tuntuu hyvinkin originaalilta ja musikaalitoteutus riittävän erikoiselta saamaan kokonaisuuden tuntumaan rehellisen tuoreelta, tietenkin alan parhaita kliseitä ja perinteitä kunnioittaen. Näyttelijät eivät perinteisessä mielessä edusta mitään maailman terävintä kärkeä, mutta tällaiseksi kotimaiseksi halvaksi televisiotuotannoksi jälki on erittäin onnistunutta ehkäpä elokuvan heikohkoja naisnäyttelijöitä lukuun ottamatta. Näyttelijöistä shown luonnollisesti varastaa Georg Olivo Robert Pattinsonin ja Christopher Leen ristisiitokselta näyttävänä bassoäänisenä vampyyrikreivinä. Musikaalinumerot eivät nekään varsinaisesti huonoja ole jos toisessa kappaleessa mainittuja lajityyppejä kuuntelemaan pystyy. Elokuvassa käytetään sekaisin teatterilavastusta, oikeaa linnaa sekä aitoa luonnossa kuvattua materiaalia. Ratkaisu toimii mielestäni yllättävänkin hyvin, samoin on laita tyylikkään puvustuksen kanssa.
Tästä elokuvasta voisi periaatteessa jauhaa loputtomasti ja käydä läpi kaikki mahdolliset yksityiskohdat, mutta sehän pilaisi itse teoksen kaikilta muilta. Lopetettakoon tämä siis vielä hyvän sään aikana. Elokuvan huumorista kuitenkin mainittakoon, että se on suomalaiseksi komediaksi poikkeuksellisen hillittyä ja parhaimmillaankin lähinnä vihjailevaa vinoilua, ei niinkään riehakasta tai meluisaa kohkaamista, pakotettua rautalankahuumoria vitsikkyyttä tai tympeää slapstickiä. Henkilökohtaisesti pidän nimenomaan tällaisesta vähemmän suorasta komiikasta kuin jostain Kummeli-meiningistä.
Lepakkolinna ei ole mikään suuren maailman klassikko eikä se edes yritä kilpailla paikasta auringossa minkään Hammerin teosten kanssa, mutta itsenäisenä vampyyrihupailuna se on mielestäni ansainnut paikkansa jos ei parhaiden, niin ainakin persoonallisimpien ja sympaattisimpien Dracula-visioiden joukossa. Sikäli kuin itse olen näistä asioista yhtään kartalla, ei Suomessa kovin montaa Dracula– tai Frankenstein-elokuvaa ole taidettu tehdä koskaan tämän elokuvan lisäksi, mikä on kyllä valtava harmi. Kivikasvojen Lepakkolinna on hieno osoitus, että Suomessakin kyllä osattaisiin tehdä loistavaa vampyyriviihdettä jos tahtoa vain riittäisi, mutta kun ei.
