Kauan sitten rapakon toisella puolella kohisi. Pohjoinen osa Jenkkilää oli viimeinkin päättänyt, että orjien pito oli epäinhimillisin asia sitten katolilaisen inkvisition ja siitä piti päästä eroon. Eteläinen osa tai kuten he kutsuivat sitä ”Konfederaatio” ei voinut uskoa korviaan, sillä jos orjat vapautettaisiin niin valkoinen hienostohan joutuisi tekemään työtä! Arvattavasti siitä syttyi sota ja siitä ajasta vaikkakin erittäin romantisoivasti kertoo Tuulen viemää.
Scarlett O’Hor… O’Hara(Vivien Leigh) on eteläisen sivistyksen ihmelapsi, jonka päivät kuluvat lupsakasti itseriittoisuuden, juorujen ja päivälliskutsujen parissa. Mutta Scarlet-parka ei kuitenkaan tunne oloaan täydelliseksi vaan hän tahtoo rakastamansa miehen rinnalleen mukaan lokoisaan elämäänsä. Valitettavasti kyseinen ukko eli Ashley(Leslie Howard) on jo kuitenkin kihlautunut – niin sisäsiittoiselta kuin se kuulostaakin – serkkunsa Melanien(Olivia de Havilland) kanssa. Scarlett ei ole kuitenkaan luovuttajatyyppiä vaan hän aikoo saada Ashleyn itselleen, eikä sitä mikään sisällissota voisi estää. Samaa kolmiodraamaa pääsee hämmentämään mukavasti myös pohjoisesta tullut lujatahtoinen Rhett Butler(Clark Gable) veikeine kulmakarvoineen, sekä topakka keittäjätäti Mammy(Hattie McDaniel).
Vaikka Tuulen Viemää onkin naurettavaa lässytystä vakavilla asioilla kuten orjuus ja sota niin ei tästä voi olla pitämättä edes vähäsen. Vinkuvat jousisoittimet taustalla ja kyynelkanaviin suolaa hierova kameratyöskentely hyppäävät suoraan sydämeen tehden kolmesta ja puolesta tunnista täysin nautittavan lähes tulkoon ilman pienintäkään kyllästymisen hiukkasta. Kun ajattelee tarkemmin niin tällainen herkistyminen on varsin hämmentävää sillä leffa esittelee maailmankaikkeuden ärsyttävimmän hahmon, joka varmasti saa kaikkien rationaalisten olentojen hampaat kirskumaan: Scarlett O’Hara. Alkupuoliskon flikka näyttää lähinnä Paris Hiltonin betaversiolta ja toisen puoliskon kieroon kasvanut Scarlett läpsisi Ellen Ripleynkin tyhmäksi.
Kuitenkaan ei kannata vihata itse mahtavaa Vivien Leighia vaan hahmoa, jota hän näin purevasti esittää. Jos Scarlettista oli tarkoitettu todellakin näin vastenmielistä katsottavaa niin Vivien onnistui kyllä hyvin! Tytön edesottamukset saivat vereni kiehumaan, mutta omituista kyllä, Clark Gablen rinnalla näyttää melkein inhimilliseltä. Mies itse taas pääsee pätemään lähinnä juopottelevana nihilistinä ja kohtaus, missä hän uhkailee murskata Scarlettin pään onkin yksi elokuvan parhaita. Erittäin kiihkeää työskentelyä, bravo! Muista pääosista jäävät – ehkäpä tahallisesti – turhan yksiulotteisiksi, sekä Howard, että de Havilland ja ainoana täysin rakastettavana hahmona loistaa Hattie McDanielsin tiukan siveä, mutta kuitenkin äidillinen Mammy.
Kyseessä on eittämättä mammuttimainen pala hienoa elokuvahistoriaa, mikä ei ole turhaan takertunut joka ikiseen TOP – listaan, mitkä on vuosien saatossa tehty. Ainut mikä painavasti jää härnäämään on koko orja-herra-asetelma. Leffa yrittää näyttää orjanomistajat Amnesty Internationalilta ja eräs hölmöimpiä kohtauksia on, kun musta juoksuhaudankaivaja vannoo antavansa selkään jenkeille. Jos valkoiset olivat kerran näin suuria humanisteja siihen aikaan niin miksi vielä 100 vuotta sisällissodan jälkeen musta mies teurastettaisiin valkoiselle naiselle puhumisesta? Mutta jos painaa villaisella historiallisen hölynpölyn niin kyseessä on varsin hyvä kokonaisuus, jonka jälkeen tuntee olonsa takuuvarmasti viihdytetyksi.
