Miten olenkaan tähän päivään asti katsellut leffoja törmäämättä edes kertaalleen tähän kaikkien aikojen kotimaiseen klassikkoon á la Nyrki Tapiovaara, tuo kotomaamme lahjakkaimpiin, mutta samalla traagisimpiin lukeutuvan ohjaajanuoren postuumisti suomalaisen audiovisuaalisen taiteen alttarille korotettuun pääteokseen, joka todennäköisesti jakaa nykyäänkin mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin ilmestyessään – eikä harmittavasti täysin syyttä, sillä Tapiovaaran teoksen ymmärtämiseen ja arvostamiseen tarvitaan huomattavasti keskivertoa enemmän tekoajan kontekstin ymmärrystä, sillä kyseessä on käytännössä monia aikansa vaikutteita estotta sekoitteleva kokeellinen jännäri.
Varastetun kuoleman juoni on periaatteessa vain viitteellinen, mutta se antaa jo vähän vihiä vaikutteiden ilmansuunnasta. Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1904 sortoajan Suomeen, jossa tsaarinvaltaa vastustavan vastarintaliikkeen jäsenet keräävät aseita edistääkseen Suomen irrottautumista Venäjästä. Sortovuosia käsittelevän juonen alta on helppo nähdä kaikuja myös 30-luvun poliittisesta ilmapiiristä, sillä suuri osa näyttelijöistä on omana aikana varsin nimettömiä oikean elämän pitkän linjan vasemmistolaisia, joiden vuoksi Tapiovaara tiimeineen joutui muinoin poliisin tarkkailuun. Aiemmin poliisi oli lakkauttanut Tapiovaaran ja muun kulttuuriväen pyörittämän elokuvakerho Projektion vallankumouksellisena, kuten jo aiemmin pakinoitsin [movie]Kuritushuone[/movie]en arvostelussani.
Jos Varastetulle kuolemalle yksi ainut esikuva pitäisi nimetä, niin selvästi [movie]Maksimin nuoruus[/movie] ja ehkä jonkun Sergei Eisensteinin keskeinen tuotanto. Selvästi trendikkäästi oikeasti vallankumouksellisen draaman teko oli 30-luvun Suomessa mahdotonta, joten asiaa piti emuloida tällaisten jännien kommervenkkien kautta. Samalla pystyy helposti huomaamaan näiden tekijöiden selkeän vaikutuksen erilaisista kuvasommitelmista, dzigavertomaisista kuvakulmista ja parhaimmillaan todella komeasta leikkauksesta, mikäli ajan kotimainen audiovisuaalinen viihde on muuten tuttu, niin sitten sitäkin selkeämmin.
Neuvostomestareiden ohella Tapiovaara on tiettävästi imenyt valtavat määrät vaikutteita ranskalaisen impressionistisen elokuvan kaanonista ja erityisesti Rene Clairilta, mutta oma tutkimusmatkani näiden teosten parissa on vielä sen verran kesken, etten osaa harmittavasti sen tarkemmin eritellä yksityiskohtia. Ranskalainen impressionismi kuitenkin tunnettiin parhaimmillaan erittäin kokeellisista linssi- ja leikkaustekniikoistaan, tyyliin [movie=1927]Napoleon[/movie] ja [movie=1923]THE WHEEL[/movie], joten en yhtään ihmettelisi vaikka esimerkiksi lopun legendaariseen pyykkinarukohtaukseen, sumuiseen kaupunkikuvaukseen tai dramatisoituun valaistukseen olisikin saatu inspiraatiota nimenomaan kyseisistä teoksista.
Yhtenä kummallisuutena Tapiovaara on käyttänyt teoksessaan sekaisin suomea, ruotsia ja venäjää ilman käännöstekstejä. Lukemani perusteella kyseessä on ollut jonkinlainen pyrkimys luonnollisuuteen ja fyysisen kehonkielen korostamiseen, mutta itseäni ratkaisu vain hämmensi.
Mitä taas tulee niihin varsinaisesti nurjempiin puoliin, niin Varastettua kuolemaa ei voi ainakaan kehua kauhean viihdyttäväksi tai hauskaksi teokseksi, vaan repliikkien lausuminen on monesti todella tönkköä ja usean kriitikon mainitsema lievä amatöörimäisyys paistaa monesta kohtaa läpi verrattuna kokeneempien tekijöiden vastaaviin, mikä ei toisaalta olekaan ihme. Tekniseltä toteutukseltaan ja vaikutteiltaan äärimmäisen mielenkiintoinen ei välttämättä tarkoita kovin hauskaa leffaelämystä, mutta omasta puolestani sekin riittää, jotta tällaisen ylipäätään jaksaa katsoa alusta loppuun asti.
Varastettu kuolema panee vain miettimään, mitä kaikkea huikeaa Nyrki Tapiovaara olisikaan voinut myöhemmällä urallaan saavuttaa ilman ennenaikaista kuolemaansa 28-vuotiaana talvisodassa vain kahta vuotta myöhemmin.
