Elmore Leonardin, eräiden mielestä kaikkien aikojen parhaan dekkarikirjailijan, romaania yllättävän tarkasti myötäilevä käsikirjoitus jätti Tarantinon ystävien ja satunnaiskatsojien onneksi tarpeeksi tilaa virtuoosiohjaajan omille ideoille. Siinä mielessä, että tätä ei voida QT:n täysin ideoimaksi ja kirjoittamaksi laittaa. On suuri sääli todeta, että se on myös viidestä Tarantino Towerin kulmakivestä eittämättä paras. Jackie Brown välttää monille kirjafilmatisoinneille tutun sudenkuopan, johon sukelletaan, kun kohtaus toisensa perään jää ohueksi olennaisten ja epäolennaisten tapahtumien leikkelyn seurauksena. Kaikessa loistavuudessaan Jurassic Park on tästä karmean hyvä esimerkki , miten Michael Crichtonin vivahteikas romaani vailla vertaa muuttuu liian lyhyeksi ja kohdeyleisöä häpeilemättä tavoittelevaksi kokoelmaksi kirjan jännittävimpiä tapahtumia. Mielenkiintoisimpia eroja Jackie Brownin ja synnyttäjänsä Rommi Punssin välillä ovat ne pienimmät, kuten Jackien ja Melanien ulkoiset olemukset. Jokainen tutustukoon ja päättäköön kuitenkin itse.
Valmiista bestselleristä on melko hyvä, taitavan jo kannuksensa ansainneen ohjaajan, lähteä rakentamaan ehjää ja hyvää elokuvasovitusta. Siinä avittaa eräs elokuvahistorian parhaista näyttelijäkavalkadeista. Samuel Jackson jää toki hiukan omaan varjoonsa, kun mieleen muistuu vavahduttava tulkinta ”Raamatun pätkästä” (Ezekiel 25: 17) elokuvassa Pulp Fiction, mutta kokonaisuutena Ordell Robbien hahmo on kuitenkin huomattavasti monipuolisempi ja uskottavampi kuin Jules Winfield.
Lisäksi näyttelijäsuorituksista puhuttaessa on pakko ottaa esiin Tarantinon kunnostautuminen unohdettujen, mutta lahjakkaiden näyttelijäveteraanien nimien kiillottamisessa. Robert Forster ja Pam Grier ovat monille Jackien yleisöstä täysin tuntemattomia. Tästä huolimatta juuri he tekevät elokuvassa ne kaikkein unohtumattomimmat roolisuoritukset. Kaiken kukkuraksi mikä tahansa elokuva saa arvostelussa yhden tähden jo pelkästään Robert De Niron esiintymisestä krediiteissä. Jackie Brownissa hän tekee paljon muutakin.
Onnistuneiden näyttelijävalintojen lisäksi elokuvaan puhaltaa henkeä kerta kaikkiaan loistava sound track. Tarantino osoittaa Laika And The Cosmonautsin rautalankakitaran ohella ymmärtävänsä myös pehmeämpää musiikkia, mikä osaltaan kuvastaa paljon juuri sitä kuuntelevien Maxin ja Jackien tunteita. Esimerkkinä uuden ihastuksen sekoittama Max kuuntelee autoa ajaessaan The Delfonicsin huoletonta rakkauslaulua. 103th Street -loppukohtauksessa on puolestaan omiaan kuvastamaan Jackien yhtäältä haikeaa, toisaalta huojentunutta ja iloista mielentilaa.
Kaiken kaikkiaan Jackie Brown toimii, koska se on vaatimaton. Se ei esitä toimintaelokuvaa, trilleriä, dekkaria tai mitään muutakaan vaan se on vain yksinkertaisesti leffa lentoemännästä. Tarantino osoittaa tässä, joskin paljon paremmin muissa elokuvissaan, kuinka paljon näkemys ja taito kirjoittaa ratkaisevat. Näkyvä puoli on olennaista, mutta toissijaista.
